29.4.2018

Olla teflonin päällystämä vai aina mustelmilla

Kun kaipaa huolenpitoa, kannattaa laittaa kaikki paskaksi

ja sitten olla pyytämättä apua
ja sitten olla antamatta ihmisten auttaa
sellainen on aika terveellistä ihmiselle, tietenkin

ja lopulta krapulapäivän jälkeisenä iltana alkaa itkettää kun lappaa lautaselleen riisiä niin hellästi ja huolehtivasti
muistaa, ettei ole syönyt kunnolla moneen päivään
(ei sen jälkeen, kun puhtaat astiat olivat loppu eivätkä hätävararuoat pysyneet sisällä, olikohan se tiistai)

Ehkä pidän sittenkin enemmän siitä, kun elämä on tasaisen mukavaa, vaikka sitten tylsääkin.

Edelleen biojätteet löyhkäävät roskakaapissa eikä niitä astioitakaan ole nyt ja huoneistossa on niin isot ikkunat että iltaisin sisällä paahtuu

ehkä tämä viikko saa silti olla ohi. Nyt voisin taas alkaa elää.

16.4.2018

I've got a perfect body though sometimes I forget

Ei ole ollut paljon sanottavaa
tai ehkä en vain ole muistanut sanoa

On vielä lunta puistoissa ja nurmikolla
mutta jo paahtuu olohuone iltapäivän auringossa niin, että kotiin tullessa tahtoo avata ikkunan selälleen
ja niin minä teenkin, sitten on suuri ikkuna sepposen selällään ja kuuluu ulkoa autojen äänet ja jalankulkuvalojen tikitys. Jäätelöpurkissa keittiöjakkaralla puskee herne uutta elämää ja aurinkoläikässä hymyilyttää, tuntuu toivolta.

Olen miettinyt kehoasioita.

Kun olin lapsi, sain joltakulta sukulaiselta - ehkä mammalta tai isotädiltä - lahjaksi keltaisen paidan, jossa oli pitkät hihat ja aukot olkapäiden päällä. Se oli tosi hieno paita, en ollut koskaan ennen nähnyt samanlaista. Kertaakaan se ei päässyt oikeasti käyttöön, vaan se tuomittiin automaattisesti makkarankuorena unohtumaan kaapin pohjalle.
Sukulaisilta joululahjaksi saadut vaatteet olivat lähes poikkeuksetta pettymys, koska aloin lihoa niin varhain ja niinpä paketeista paljastuvat paidat ja housut olivat aina liian pieniä. Paljon sen parempia eivät olleet myöskään vaatekauppojen lahjakortit - ne enteilivät kauppareissuja, joihin kuului roima annos vielä kasvavan lapsenkehon haukkumista ja yleistä syyllistämistä. Jokseenkin sopivia vaatteita kyllä ehkä löytyi, mutta ei yleensä niitä jotka itse olisin valinnut.
Yhdellä viimeisistä yhteisistä kauppareissuista valitsin t-paidan, joka äitini mielestä oli sekin liian tyköistuva. Kaikkien näiden vuosien ja kilojen jälkeen se paita on edelleen löysä ja mukava.

On tosi vaikeaa oppia rakastamaan kehoaan, kun on koko lapsuutensa ajan oppinut piilottamaan sen mahdollisimman tarkasti.

Ostin tänään sellaisen paidan. Se ei ole keltainen eikä pitkähihainen, mutta olkapäät se paljastaa. Ostin housutkin: kevyet, melkein marjapuuronväriset ja kukikkaat. Melkein kaikkien pukeutumisohjeiden mukaan ne ovat kai juuri sellaiset, joita lihavan ihmisen ei tulisi käyttää, mutta tänään päätin ensisijaisesti olla ihmisenä ihan vain minä.
Peilikuvani näytti oikeastaan tosi kivalta.
Se kotona katsottu, siis; sovituskopissa asioita ei voi tarkastella etäisyyden päästä ja valaistus oikein korostaa kaikkea epätasaisuutta, punakkuutta, venymäjälkiä. Ja silti! Siitä huolimatta! Ajattelin kopissa, että tuo tuossa on minun kehoni, tuollainen se on nyt. Tovin päästä se on ehkä toisenlainen. Mutta sitä en voi tietää, eikä siis ole mitään järkeä ajatella ainuttakaan "sitten kun"-lausetta. Kaikella, mikä nyt näyttää hyvältä ja tuntuu oikealta on merkitystä. Millään muulla oikeastaan ei.

Tänään minä kieltäydyn inhoamasta tätä kehoa.
Vaikka vain tänäänkin.
Se on jo paljon.