24.1.2018

Ikävä omia maita

On sellaista
että
ihan selvästi en minä ole kotonani täällä
eikä tämä kaupunki ole minun, ei muutu sellaiseksi, ei tämä ole sellainen paikka johon muuttaisin jos olisin vasemmistolainen homo

mutta sellainen olen
ja niin vain muutin ja nyt asun
ja pärjäilen - kyllä minä aina pärjään, kyllä kaikki aina järjestyy
Ostan kaupasta sitkeäkuorisia mandariineja, petyn Pulkkiseen ja Kyllöseen, soitan Konsta Jylhää (opin vaihtamaan viulunkieliä) ja kuuntelen Irja Kuoppalan letkeää hauskaa laulua ja ikävöin ja kaipaan, hetki kerrallaan, päivä kerrallaan

Itken Netflix-sarjojen lohdulle, ajatuksille lohdusta, koko lohdun konseptille
vaikkei mikään ole hätänä tai hassusti sinänsä, minä vain niin kovasti tahtoisin olla lohdutettu, hoivattu, välitetty
Pidän yhden sairaspäivän jotta jaksaisin varmasti pyykätä, käydä kaupassa, ostan sieltä minttujäätelöä ja croissantteja ihan vain koska on sairaspäivä ja silti minä lähdin pakkaseen ihan itse, katsokaa nyt, kyllä minä aina pärjään.
(Ihastun aivan totaalisen vääriin ihmisiin, ikävöin ja kaipaan ja olen hämilläni) (Ihastuminen on jokseenkin lähinnä akuuttia menettämisen pelkoa, olen huomannut) (Se onneksi menee ohi ajallaan kun sen antaa olla)

Odotan torstaita koko viikon ja kun se tulee, en olekaan ehkä tehnyt mitä piti - aika kuluu niin nopeasti, tai lähinnä epämääräisesti, etten muista ennen kuin on liian myöhäistä
ja liitetiedostot takkuavat
ja rohkeus ja kyky kokeilla ovat jossakin muualla.
Mutta on sentään ne torstait. Että voi hetken hengähtää.

Ja aina on ne seuraavat junaliput, seuraavat keikat, seuraavat illanvietot, seuraavat kiintopisteet, seuraavat

Kyllä minä aina pärjään

7.1.2018

Kun aika kuluu, on kaikki helpompaa

Olen miettinyt kehoa, hyvinvointia, omaa arvoani, ihmissuhteita, tarpeita, kommunikaatiota, ammattia, jaksamista, osaamista

sitä, milloin kirjoittamisesta tuli niin vaikeaa - sanojen ja lauseiden kieputtamisesta, hautomisesta, rakentamisesta
nykyään ripustan sanani kuivumaan ja siinä ne käpristyvät koppuraisiksi, enkä jaksa edes silitellä tai tärkkäillä vaan jätän ne olemaan
Kaipaan sitä, kun vielä osasin sanoa jotakin merkityksellistä tai maalauksellista

Minä en olisi osannut arvata, että
ihailustani syntyy ystävyyttä
(minun on vielä vaikea sanoa niin: ystävä
ei siksi, että epäilisin toista vaan koska en ole varma saako niin sanoa
luulenko itsestäni liikoja
olenko mistään kotoisin tai onko minulla niin paljon merkitystä)
en olisi osannut arvata että näen saman yhtyeen puolen vuoden aikana viisi kertaa, ainakin neljä kertaa eturivistä, kerran käytännössä kutsuvieraana, että niiden keikkojen yhteydessä halataan ja kysellään miten koulussa menee
En olisi osannut arvata, että minut otetaan vakavasti siinä mitä teen ja olen - vielä itsekään en osaa, jaan ihmiset itseeni ja niihin Oikeisiin Tyyppeihin, joilla on töitä ja Mainetta ja Kunniaa, jotka eivät puuhastele
vaikka onko se enää puuhastelua kun opiskelee ammattiin ja elää ja hengittää sitä asiaa
ja toisaalta: nekin puuhastelevat toisinaan, huvikseen, minä tiedän olen nähnyt ja kuullut
eikä ilman sellaista loputonta uteliaisuutta ja mielenkiintoa mistään varmasti tulisikaan mitään

Yhtä aikaa otan itseni liian vakavasti enkä tarpeeksi vakavasti.

Olisi hyvä, jos uskaltaisin kysyä useammin neuvoa tai apua
minun pitäisi tunnustaa, etten minä vielä osaa harjoitella, säännöllisesti tai muutenkaan
ja toisaalta pitäisi oppia tuntemaan se miten toimin, miten harjoittelu ylipäätään olisi mahdollista

Minun pitäisi päästä neuropsykiatrisiin tutkimuksiin
ADHD-seula, terapeutit, ystävät, kaikki pitävät keskittymishäiriötä todennäköisenä asiana ja minäkin olen alkanut ajatella, että vaikka itsehoidosta on ollut paljon apua, voisi kemiallinen tuki olla sekin hyväksi ja tarpeen. Ehkä asiat eivät lipsuisi käsistä, ehkä kaikki aivokapasiteetti ei menisi järjestyksen säilyttämiseen edes joten kuten, suunnitteluun ja stressailuun, loputtomaan mieleen palautumiseen ja unohtumiseen, ajatusten sinkoiluun sinne tänne, häpeään ja pettymykseen.
Kun koulu jatkuu, minä yritän taas
kovin montaa kertaa en enää jaksa

Mutta tämä elämä, kaikkinensa, on silti mahdollista ja usein hyvääkin
ehkä se pysyy, kaikkien niiden aikojen jälkeen, ehkä en tänä talvena kompastu omaan mahdottomuuteeni
sillä: juuri nyt minä olen mahdollisempi kuin koskaan ennen
täynnä odotusta, hehkua, huomispäiviä.