29.4.2018

Olla teflonin päällystämä vai aina mustelmilla

Kun kaipaa huolenpitoa, kannattaa laittaa kaikki paskaksi

ja sitten olla pyytämättä apua
ja sitten olla antamatta ihmisten auttaa
sellainen on aika terveellistä ihmiselle, tietenkin

ja lopulta krapulapäivän jälkeisenä iltana alkaa itkettää kun lappaa lautaselleen riisiä niin hellästi ja huolehtivasti
muistaa, ettei ole syönyt kunnolla moneen päivään
(ei sen jälkeen, kun puhtaat astiat olivat loppu eivätkä hätävararuoat pysyneet sisällä, olikohan se tiistai)

Ehkä pidän sittenkin enemmän siitä, kun elämä on tasaisen mukavaa, vaikka sitten tylsääkin.

Edelleen biojätteet löyhkäävät roskakaapissa eikä niitä astioitakaan ole nyt ja huoneistossa on niin isot ikkunat että iltaisin sisällä paahtuu

ehkä tämä viikko saa silti olla ohi. Nyt voisin taas alkaa elää.

16.4.2018

I've got a perfect body though sometimes I forget

Ei ole ollut paljon sanottavaa
tai ehkä en vain ole muistanut sanoa

On vielä lunta puistoissa ja nurmikolla
mutta jo paahtuu olohuone iltapäivän auringossa niin, että kotiin tullessa tahtoo avata ikkunan selälleen
ja niin minä teenkin, sitten on suuri ikkuna sepposen selällään ja kuuluu ulkoa autojen äänet ja jalankulkuvalojen tikitys. Jäätelöpurkissa keittiöjakkaralla puskee herne uutta elämää ja aurinkoläikässä hymyilyttää, tuntuu toivolta.

Olen miettinyt kehoasioita.

Kun olin lapsi, sain joltakulta sukulaiselta - ehkä mammalta tai isotädiltä - lahjaksi keltaisen paidan, jossa oli pitkät hihat ja aukot olkapäiden päällä. Se oli tosi hieno paita, en ollut koskaan ennen nähnyt samanlaista. Kertaakaan se ei päässyt oikeasti käyttöön, vaan se tuomittiin automaattisesti makkarankuorena unohtumaan kaapin pohjalle.
Sukulaisilta joululahjaksi saadut vaatteet olivat lähes poikkeuksetta pettymys, koska aloin lihoa niin varhain ja niinpä paketeista paljastuvat paidat ja housut olivat aina liian pieniä. Paljon sen parempia eivät olleet myöskään vaatekauppojen lahjakortit - ne enteilivät kauppareissuja, joihin kuului roima annos vielä kasvavan lapsenkehon haukkumista ja yleistä syyllistämistä. Jokseenkin sopivia vaatteita kyllä ehkä löytyi, mutta ei yleensä niitä jotka itse olisin valinnut.
Yhdellä viimeisistä yhteisistä kauppareissuista valitsin t-paidan, joka äitini mielestä oli sekin liian tyköistuva. Kaikkien näiden vuosien ja kilojen jälkeen se paita on edelleen löysä ja mukava.

On tosi vaikeaa oppia rakastamaan kehoaan, kun on koko lapsuutensa ajan oppinut piilottamaan sen mahdollisimman tarkasti.

Ostin tänään sellaisen paidan. Se ei ole keltainen eikä pitkähihainen, mutta olkapäät se paljastaa. Ostin housutkin: kevyet, melkein marjapuuronväriset ja kukikkaat. Melkein kaikkien pukeutumisohjeiden mukaan ne ovat kai juuri sellaiset, joita lihavan ihmisen ei tulisi käyttää, mutta tänään päätin ensisijaisesti olla ihmisenä ihan vain minä.
Peilikuvani näytti oikeastaan tosi kivalta.
Se kotona katsottu, siis; sovituskopissa asioita ei voi tarkastella etäisyyden päästä ja valaistus oikein korostaa kaikkea epätasaisuutta, punakkuutta, venymäjälkiä. Ja silti! Siitä huolimatta! Ajattelin kopissa, että tuo tuossa on minun kehoni, tuollainen se on nyt. Tovin päästä se on ehkä toisenlainen. Mutta sitä en voi tietää, eikä siis ole mitään järkeä ajatella ainuttakaan "sitten kun"-lausetta. Kaikella, mikä nyt näyttää hyvältä ja tuntuu oikealta on merkitystä. Millään muulla oikeastaan ei.

Tänään minä kieltäydyn inhoamasta tätä kehoa.
Vaikka vain tänäänkin.
Se on jo paljon.


24.1.2018

Ikävä omia maita

On sellaista
että
ihan selvästi en minä ole kotonani täällä
eikä tämä kaupunki ole minun, ei muutu sellaiseksi, ei tämä ole sellainen paikka johon muuttaisin jos olisin vasemmistolainen homo

mutta sellainen olen
ja niin vain muutin ja nyt asun
ja pärjäilen - kyllä minä aina pärjään, kyllä kaikki aina järjestyy
Ostan kaupasta sitkeäkuorisia mandariineja, petyn Pulkkiseen ja Kyllöseen, soitan Konsta Jylhää (opin vaihtamaan viulunkieliä) ja kuuntelen Irja Kuoppalan letkeää hauskaa laulua ja ikävöin ja kaipaan, hetki kerrallaan, päivä kerrallaan

Itken Netflix-sarjojen lohdulle, ajatuksille lohdusta, koko lohdun konseptille
vaikkei mikään ole hätänä tai hassusti sinänsä, minä vain niin kovasti tahtoisin olla lohdutettu, hoivattu, välitetty
Pidän yhden sairaspäivän jotta jaksaisin varmasti pyykätä, käydä kaupassa, ostan sieltä minttujäätelöä ja croissantteja ihan vain koska on sairaspäivä ja silti minä lähdin pakkaseen ihan itse, katsokaa nyt, kyllä minä aina pärjään.
(Ihastun aivan totaalisen vääriin ihmisiin, ikävöin ja kaipaan ja olen hämilläni) (Ihastuminen on jokseenkin lähinnä akuuttia menettämisen pelkoa, olen huomannut) (Se onneksi menee ohi ajallaan kun sen antaa olla)

Odotan torstaita koko viikon ja kun se tulee, en olekaan ehkä tehnyt mitä piti - aika kuluu niin nopeasti, tai lähinnä epämääräisesti, etten muista ennen kuin on liian myöhäistä
ja liitetiedostot takkuavat
ja rohkeus ja kyky kokeilla ovat jossakin muualla.
Mutta on sentään ne torstait. Että voi hetken hengähtää.

Ja aina on ne seuraavat junaliput, seuraavat keikat, seuraavat illanvietot, seuraavat kiintopisteet, seuraavat

Kyllä minä aina pärjään

7.1.2018

Kun aika kuluu, on kaikki helpompaa

Olen miettinyt kehoa, hyvinvointia, omaa arvoani, ihmissuhteita, tarpeita, kommunikaatiota, ammattia, jaksamista, osaamista

sitä, milloin kirjoittamisesta tuli niin vaikeaa - sanojen ja lauseiden kieputtamisesta, hautomisesta, rakentamisesta
nykyään ripustan sanani kuivumaan ja siinä ne käpristyvät koppuraisiksi, enkä jaksa edes silitellä tai tärkkäillä vaan jätän ne olemaan
Kaipaan sitä, kun vielä osasin sanoa jotakin merkityksellistä tai maalauksellista

Minä en olisi osannut arvata, että
ihailustani syntyy ystävyyttä
(minun on vielä vaikea sanoa niin: ystävä
ei siksi, että epäilisin toista vaan koska en ole varma saako niin sanoa
luulenko itsestäni liikoja
olenko mistään kotoisin tai onko minulla niin paljon merkitystä)
en olisi osannut arvata että näen saman yhtyeen puolen vuoden aikana viisi kertaa, ainakin neljä kertaa eturivistä, kerran käytännössä kutsuvieraana, että niiden keikkojen yhteydessä halataan ja kysellään miten koulussa menee
En olisi osannut arvata, että minut otetaan vakavasti siinä mitä teen ja olen - vielä itsekään en osaa, jaan ihmiset itseeni ja niihin Oikeisiin Tyyppeihin, joilla on töitä ja Mainetta ja Kunniaa, jotka eivät puuhastele
vaikka onko se enää puuhastelua kun opiskelee ammattiin ja elää ja hengittää sitä asiaa
ja toisaalta: nekin puuhastelevat toisinaan, huvikseen, minä tiedän olen nähnyt ja kuullut
eikä ilman sellaista loputonta uteliaisuutta ja mielenkiintoa mistään varmasti tulisikaan mitään

Yhtä aikaa otan itseni liian vakavasti enkä tarpeeksi vakavasti.

Olisi hyvä, jos uskaltaisin kysyä useammin neuvoa tai apua
minun pitäisi tunnustaa, etten minä vielä osaa harjoitella, säännöllisesti tai muutenkaan
ja toisaalta pitäisi oppia tuntemaan se miten toimin, miten harjoittelu ylipäätään olisi mahdollista

Minun pitäisi päästä neuropsykiatrisiin tutkimuksiin
ADHD-seula, terapeutit, ystävät, kaikki pitävät keskittymishäiriötä todennäköisenä asiana ja minäkin olen alkanut ajatella, että vaikka itsehoidosta on ollut paljon apua, voisi kemiallinen tuki olla sekin hyväksi ja tarpeen. Ehkä asiat eivät lipsuisi käsistä, ehkä kaikki aivokapasiteetti ei menisi järjestyksen säilyttämiseen edes joten kuten, suunnitteluun ja stressailuun, loputtomaan mieleen palautumiseen ja unohtumiseen, ajatusten sinkoiluun sinne tänne, häpeään ja pettymykseen.
Kun koulu jatkuu, minä yritän taas
kovin montaa kertaa en enää jaksa

Mutta tämä elämä, kaikkinensa, on silti mahdollista ja usein hyvääkin
ehkä se pysyy, kaikkien niiden aikojen jälkeen, ehkä en tänä talvena kompastu omaan mahdottomuuteeni
sillä: juuri nyt minä olen mahdollisempi kuin koskaan ennen
täynnä odotusta, hehkua, huomispäiviä.