29.10.2017

Mutta jos kesytät minut niin silloin me toisiamme tarvitsemme

Nykyään minä vain paskapostaan ainakin kolmeen eri sosiaaliseen mediaan. Ne jutut ovat pieniä ja unohtuvat helposti, enkä muista enää tarkastella elämää suuremmassa mittakaavassa. Ajallisesti tai muutenkaan.

On ollut vähän vaikeaa lukea ja kirjoittaa. Uusi kaupunki tarkoitti uutta lainausoikeutta ja se on tässä maassa valtavan iso, hyvä ja kannatteleva asia, mutta elokuusta asti on yöpöydällä odottanut äidinkielenopettajan ylppärilahjaksi antama Minna Canth ja Anu Kaipaisen Poimisin heliät hiekat ja Kafkan Oikeusjuttu, jota en ole edes aloittanut. Ei ole muka ole aikaa (vaikken mitään muuta teekään kuin käy koulussa ja istu kotona) tai muistamista ja sitten kun on niin sitä väkisin runnoo eteenpäin, tarkoitushakuisesti, performatiivisesti ("katsokaa miten hyvä ja yleissivistynyt olen" vaikkei kukaan näkisi tai saisi koskaan tietää), nauttien vain koska niin kirjaa lukiessa kuuluu tehdä.

CD-levyjä olen kyllä lainannut ja kuunnellut ja kopioinut kovalevylle senkin edestä.

Koulusta minä pidän hurjan paljon - niin paljon, ettei se oikein edes tunnu opiskelulta, mutta huomaan silti oppivani ehkä enemmän asioita kuin lukion aikana koskaan. Aivoissa alkavat hahmottua koskettimisto ja soinnut ja välidominantit ja moodit, viulun ääni on täyteläisempi ja sormet vikkelämmät, äänen tuottaminen on helpompaa ja kevyempää ja laulan jälleen aulatiloissa, kaduilla ja tiskatessa. Täällä kehutaan paljon, mutta ei vain kehumisen vuoksi. Vaikeistakin asioista hahmottaa helposti, miksi ne olisi hyvä osata.

Tuntuu, että kaikki on ollut aika tasaista tänä syksynä. Se ei täysin pidä paikkaansa, tiedän syyskuussa tai joskus silloin kaiken olleen kamalaa ja vaikeaa ja raskasta - jopa siihen pisteeseen asti, että tosissani mietin, voinko mitenkään jaksaa opiskella täällä, voinko mitenkään kyetä asialliseen ja rentoon kanssakäymiseen koulukavereiden kanssa ikinä, voiko olla mahdollista ettei koulun henkilökunta ole vielä tajunnut mitä paskaa ottivat sisään. Nyt tiedän, että jaksan, että ne koulukaverit miettivät samanlaisia huolia, että opettajat ovat tyytyväisiä ja melkein yllättyneitä siitä, miten hyviä tyyppejä päästivät kouluun. Ja etten ole paskaa. "Hyvä viulisti", ne sanoivat bändinäytön palautteessa, "valtavasti potentiaalia", "voisit hyvin soittaa ihan nimibändeissä tuolla jossain", sydäntä hämmentäen kehuivat eivätkä kritisoineet muuta kuin pieniä asioita jousitekniikassa.

Mutta muuten. On ehkä ollut aika tasaista tyytyväisyyttä. Se tuntuu vähän tylsältä, siltä ettei minussa ole enää sisältöä, on vain teot ja taidot, ei tunteiden kirjoa. Niin että tällaistako on olla ihminen, joka ei enää ole aktiivisesti masentunut?

Tai en minä niitä oloja kaipaa, kaipaan sitä kun omaa lohdun- ja tuen tarvetta ei enää päätynyt sysäämään sivummalle koska "kyllä tästä selvitään" ja "on ihan hyvä olo" ja "kyllä se menee ohi".
En minä kaipaa kaikkea hätää ja paskuutta, vaan minä kaipaan ihmisiä ja tunnetta siitä, että on jokin syy ottaa kontaktia. En vielä hahmota, että se ehkä olisi kelpo syy olla yhteydessä, että tahtoo olla yhteydessä. Että ikävöi ihmistä tai ihmisiä ylipäänsä.
Sillä mitä ihmisiin ja ihmissuhteisiin tulee, ei minulla vieläkään oikeastaan ole lupaa tarvita ainakaan ääneen, enkä hahmota etteivät minun tarpeideni täyttäminen aina automaattisesti vie muilta ihmisiltä jotakin pois.

Minä tunnen tarvetta pitää sylissäni ihmistä, joka unissaan kietoo kädet ja jalat tiukasti ympärille ja sanoo asioita, jotka saavat sydämen hakkaamaan nopeammin. Tai ehkä ne eivät tule unesta, tai edes unen ja valveen rajamailta, mutta asiasta ei uskalla kysyä tarkemmin.On niin vaikeaa sanoa ääneen, aktiivisesti pitää ja välittää ja haluta, etenkin kun arvelee olevansa kohtuullisen toissijainen ja tietää varmuudella olevansa kaukana.
Kun ei ole kaivonsyvää ystävyyttä, eikä oikeastaan kai varsinaisesti muutakaan, mutta on kosketus ja lämpö, niin tuntuu mahdottomalta arvata, mikä ehkä mahdollisesti on liikaa. Ei auta, että pelkää jatkuvasti ihan kaiken olevan liikaa. Ikuista opettelua, tämä kaikki.