4.6.2017

No need to say goodbye

hetki:
Istun kylpyammeen pohjalla, pesen jaloista eilistä likaa ja laulan Sibeliuksen Väinön virttä
Maksan itselleni takaisin toissapäiväisen kolmen minuutin kylmän pikasuihkun, kun ylioppilasferesi valmistui kymmeneltä illalla ja kotiintullessa piti silti pestä hiukset, jotta ne voisi aamulla kihartaa.

hetki:
Kävelen valtavine helmoineni konserttitalon lavalle ja rehtori vain jatkaa stipendien, palkintojen kunniakirjojen luettelemista. Alkaa itkettää, kun tajuan olleeni väärässä koko peruskoulun: en minä olekaan niin huono opiskelija tai niin huono ihminen, ettei minua voisi olemisestani palkita. Ryhmänohjaajan onnittelu kuulostaa merkityksellisemmältä kuin olen odottanut. Kuorokorokkeella hymyilen, vaikka seisominen alkaa sattua jalkoihin eikä lakitettavien virta vain tunnu lakkaavan.

hetki:
Kissaviini korkataan. Korkissakin on kissankuvia.

Miten niin en syksyllä enää palaa?

Lähdössä pelotti eniten hyvästeleminen. Pelotti se, ettei niitä merkityksellisiä ihmisiä enää tavoita, että tulevat jälleennäkemiset ovat satunnaisia tai harvinaisia, joskin iloisia silti.
Se ei ollut turha pelko, mutta ei myöskään asia, joka lopulta olisi käynyt toteen: on lupa, jopa pyyntö pitää yhteyttä, kirjoittaa kirjeitä, kutsua tapahtumiin, kertoa miten ja missä opiskelu sujuu. Ihmissuhteet eivät katkea tai muutu merkityksettömiksi. Ei tarvitse katkaista kaikkia niitä työllä ja vaivalla ja rakkaudella kasvatettuja juuria ja lähteä ajelehtimaan.

Että aina on tervetullut takaisin.
Että on sittenkin pidetty ja kaivattu.

Puolentoista viikon päästä tiedän tulevan asuinkuntani. Se on pelottavaa, jännittävää, lohdullista, uutta.
Muuttosiivous hirvittää vähän, samoin muutto ja kaikki se asuminen ja eläminen! Onneksi on kissa- ja mustikka- ja kukkalakanoita, joilla päällystetyn peiton alle voi tarvittaessa mennä pakoon kaikkea maailmaa.

Ei kommentteja: