25.6.2017

Unelman nälkä ja tuntematon

Tapahtuu paljon ja tapahtuu nopeasti.
Sitten toisaalta: on paljon pysähtyneisyyttä, odotusta. Intoa ja kaipuuta ja jännitystä. Asioita, joista pääsee eroon vain tappamalla aikaa, eikä se ole edelleenkään niin helppoa kuin se voisi tai saisi olla.

Kesäkuun 15. päivä kirjauduin Opintopolkuun ja toiseen asteen haun kohdalla lukivat maagiset sanat "opiskelupaikka myönnetty". Keväällä pääsykoereissulta palatessa tuntui, ettei oikeastaan sittenkään harmittaisi päästä sisään konservatoriolle ja kun tieto siitä varmistui, oli päällimmäisenä jo iloa ja riemua. Ihanaa päästä tekemään rakasta asiaa, ihana olla 54 hakijan joukosta yksi 15:sta valitusta. Ihanaa siirtyä eteenpäin, seikkailla kauas vieraaseen paikkaan, joka kuitenkin toimii ihan kuten nekin, joihin on tottunut. Se on tavallaan lopulta tosi turvallista. Vaikka viime päivinä onkin vaivannut sellainen pakkoajatus, ettei paikan vastaanottaminen Opintopolussa olisikaan muka tarpeeksi. Kaikilla mahdollisilla tavoilla järkeiltynä sen pitäisi riittää, mutta kun se kela lähtee pyörimään, on ahdistus tosi vaikea taltuttaa. Toivottavasti oppilaitoksesta tulee lisää tietoa pian, ehkä ensi viikon alussa.

Mun tuleva koti on pieni kaksio alle kilometrin päässä koulusta. Sinne saa pesukoneen. Suurimmat toimintakykyyn ja toiminnanohjaukseen liittyvät huolet ratkesivat kertaheitolla alle vuorokauden sisällä asunnonhaun aloittamisesta, kun aamulla heräsin välittäjän puheluun: tänään tuli tietoon elokuun alussa vapautuva kämppä ja olisi sielläkin päässä helpompaa jos ottaisin sen suoraan eikä tarvitsisi käydä läpi 20 hakemusta.
Ihan todella helpottavaa tietää, että talvellakaan etäisyys tai bussiaikataulut eivät tee lähtemisestä mahdottoman hankalaa, kun koulumatkaa on suunnilleen saman verran kuin nykyisestä asunnosta sille vähän kauempana olevalle bussipysäkille. Ihanaa, ettei tarvitse laskea sen varaan, että jaksaa ja muistaa varata pyykkituvan ajoissa ja vielä mennäkin sinne. Toki tilalle tulee uudenlaisia asumiskustannuksiin ja itsensä ruokkimiseen liittyviä haasteita, mutta nyt tuntuu hyvältä, ettei tarvitse kompastua ihan täsmälleen samoihin sudenkuoppiin, joissa on koko elämänsä alun ollut jatkuvasti rähmällään.

Tavallaan kun muutto ja uusi koulu pyörivät mielessä, ei millään jaksaisi malttaa odottaa ja elää kaikkea ennen sitä tapahtuvaa hauskaa: Ruisrockin alueohjelmamusisointia, Kaustista, Europeadea, Puistokarkeloita, mahdollisia muita aktiviteetteja, nähtyjä kavereita, elettyjä iltoja, juhlia. Toisaalta niidenkin odottaminen on vaikeaa ja vähän jännittää, meneekö se kaikki kiva ohi syksyä pohtiessa. Tänäkin kesänä on tosin ollut jo varsin ikimuistoisia hetkiä, niin että ehkä huolehdin turhaan.

Tiistaiaamuna heräsin Konalassa toinen ihminen kainalossa ja se oli ihanaa, mutta myös muistutti sellaisen läheisyyden satunnaisuudesta. On sellainen kaipuu ja tarve pitää sylissä ja turvassa ja hyvänä ja välillä tuntuu, että toisten halailua ja oleilua katsoessa jotain repeytyy omissa sisuksissa vereslihalle. Huomaan ottaneeni monta askelta takapakkia fyysisen läheisyyden pyytämisestä ja muusta sellaisesta kommunikaatiosta - iskostanut päähän tiedon muiden rajojen olemassaolosta liiankin tiukasti ja sillä lailla sitonut omat käteni sosiaalisen kanssakäymisen suhteen.
Tai siis rajojen tiedostamisessahan ei ole mitään pahaa, mutta ihan käytännöllisyyden vuoksi voisi olla hyvä varmistella, missä ne kulkevat sen sijaan, että olettaa niiden kulkevan lähellä - asian korjaaminen on vähän hankalampaa jo nyt, kun pelkää jo rajojen kysymisen olevan rajojen ylittämistä.
Tätä ja muita vastaavia asioita pääsen ehkä puimaan uuden terapeutin kanssa, jos vain psykpoli ja Kela ovat suopeita ja saan sen kolmannen terapiavuoden huolimatta kohtuullisen hyvästä toimintakyvystäni. Tällä hetkellä pystyn elämään, mutta on niin monen monta asiaa, jotka voivat keikauttaa sen veneen kumoon todella nopeasti.

Muuttosiivouksen voisi ehkä hiljalleen aloittaa.
Sitä työmaata odotellessa.

4.6.2017

No need to say goodbye

hetki:
Istun kylpyammeen pohjalla, pesen jaloista eilistä likaa ja laulan Sibeliuksen Väinön virttä
Maksan itselleni takaisin toissapäiväisen kolmen minuutin kylmän pikasuihkun, kun ylioppilasferesi valmistui kymmeneltä illalla ja kotiintullessa piti silti pestä hiukset, jotta ne voisi aamulla kihartaa.

hetki:
Kävelen valtavine helmoineni konserttitalon lavalle ja rehtori vain jatkaa stipendien, palkintojen kunniakirjojen luettelemista. Alkaa itkettää, kun tajuan olleeni väärässä koko peruskoulun: en minä olekaan niin huono opiskelija tai niin huono ihminen, ettei minua voisi olemisestani palkita. Ryhmänohjaajan onnittelu kuulostaa merkityksellisemmältä kuin olen odottanut. Kuorokorokkeella hymyilen, vaikka seisominen alkaa sattua jalkoihin eikä lakitettavien virta vain tunnu lakkaavan.

hetki:
Kissaviini korkataan. Korkissakin on kissankuvia.

Miten niin en syksyllä enää palaa?

Lähdössä pelotti eniten hyvästeleminen. Pelotti se, ettei niitä merkityksellisiä ihmisiä enää tavoita, että tulevat jälleennäkemiset ovat satunnaisia tai harvinaisia, joskin iloisia silti.
Se ei ollut turha pelko, mutta ei myöskään asia, joka lopulta olisi käynyt toteen: on lupa, jopa pyyntö pitää yhteyttä, kirjoittaa kirjeitä, kutsua tapahtumiin, kertoa miten ja missä opiskelu sujuu. Ihmissuhteet eivät katkea tai muutu merkityksettömiksi. Ei tarvitse katkaista kaikkia niitä työllä ja vaivalla ja rakkaudella kasvatettuja juuria ja lähteä ajelehtimaan.

Että aina on tervetullut takaisin.
Että on sittenkin pidetty ja kaivattu.

Puolentoista viikon päästä tiedän tulevan asuinkuntani. Se on pelottavaa, jännittävää, lohdullista, uutta.
Muuttosiivous hirvittää vähän, samoin muutto ja kaikki se asuminen ja eläminen! Onneksi on kissa- ja mustikka- ja kukkalakanoita, joilla päällystetyn peiton alle voi tarvittaessa mennä pakoon kaikkea maailmaa.