4.4.2017

Enkä muista miksi eilen itkin

Mitä lähemmäs kesäkuun alkua tullaan, sitä sekavammaksi ja merkityksettömämmäksi kaikki muuttuu.
Tiedän kaiken mitä pitää tehdä ja sitten toisaalta
ei ole mitään hajua siitä, mitä pitää tehdä.

Huolettaa, kun päivistä pian katoaa kaikki rakenne, kun ei ole enää varmasti lämmintä lounasta jokaisena päivänä jona vain jaksaa nousta sängystä tarpeeksi ajoissa.
Huolettaa, kun en tarkalleen tiedä, mitä multa pääsykokeissa odotetaan.
Huolettaa, kun mun usko pärjäämiseen ja tulevaisuuteen ja kaiken mielekkyyteen horjuu taas tai jälleen, eikä se paine tule enää kokonaan sisältä vaan sitä kerrotaan mulle ulkoapäin
jokaisen myöhästyneen toimeentulotuen
jokaisen pakkopalautuksen
jokaisen koulutusleikkauksen
jokaisen ämpäröivän kansanedustajan
jokaisen ihmisarvon unohtavan vihakommentin myötä

Teenkö mä tarpeeksi, jotta kelpaan?
Teenkö mä tarpeeksi, jotta mun omatunto ei nyt tai vuosien päästä ala huutaa?
Teenkö mä tarpeeksi, jotta jaksan?

Voiko niin tarpeeksi tehdäkään?

Jotenkin en enää osaa ajatella syksyä minään oikeasti olemassaolevana juttuna. Aiemmin olen maalaillut kaikkien eri vaihtoehtojen lopputuloksia, ajatellut välimatkoja ja sisustamista ja opiskelua
mutta nyt vain kellun jossain missä aikaa ei ole, missä mikään ei tapahdu koskaan paitsi pian paitsi koko ajan
päivät eivät lopu koskaan paitsi sitten kun loppuvat
kaikkea tapahtumista pitää odottaa ja sitten se onkin jo ohi.
Yritä tässä sitten elää hetkessä.

Kun kaikki vaan on.

Ei kommentteja: