21.10.2016

Mie laulan yheksän yötä

Väsy väsy väsypää päivästä toiseen
Olkoon sitten niin

Hyvää elämässä:
ensi jakso, jossa sen lempeän hienon äidinkielenopettajan kurssi (törmäsin siihen tiistaina käytävällä ja sanoin ajatelleeni huonon päivän iltana että onneksi huomenna on sen tunti ja tajunneeni vasta sitten, ettei olekaan. "Kyllä sä tonne tunnille voit tulla jos haluat", vastasi opettaja, mutta oli viereisessä luokassa muita äikkäbisneksiä)
se, että tältä jaksolta katosi yksi deadline, kun argumentaatioanalyysiä ei tarvitse kirjoittaa samassa jaksossa kahta kertaa.
huominen kansanmusiikkikeikkatreenisessio ystävän luona - siitäkin huolimatta, että matka kestää yli tunnin ja busseja kulkee harvakseltaan
irtokarkit Citymarketissa 4,95/kg
nyt juuri rauha ja raukeus
viime päivinä yleistynyt tapa sanoa itselleen kaikesta, että "sitä ei tarvitse murehtia nyt." Yleensä se on vielä ihan tottakin
muistot välittämisen eleistä
kummikissanpentu
Tero Pajusen musiikki
     ja se, että sille oli puhuttu selän takana hyvää minusta. Niin ihmeellisiä ihmisiä elämä täynnä aina vaan
ensi viikolla viisi päivää neljästään kissojen kanssa!!!
kaikki hyvä musiikki, johon olen viime päivinä saanut toveiksi uppoutua
sanat kuten skratta ja koherentti
ne heleet jotka soittaessa kuulostavatkin ihan heleiltä
tulevaisuuden ajattelu, se miten luontevaa on sanoa: "kun muutan ensi syksynä pois Turusta" siitäkin huolimatta, että en oikeastaan tahtoisi täältä pois
Toisaalta Helsinki on melkein kuin toinen koti jo, sinne jos siis pian päätyisin niin olisi kaikki aivan hyvin.
ihmiset ihmiset ihmiset! Ehkä lähin koulukaverini sanoi tänään kadehtivansa sitä, miten minusta pitävät kaikki. Ei se ihan totta ole, mutta niin, todella, on alkanut vakiintua se tunne, että muut tykkäävät ihan vain siksi että olen minä. Ja minä pidän muista. Kuten siitä koulukaverista. Toivon, että pysymme ystävinä lukion jälkeenkin.

ja ne kurjat ja raskaat ja väsyttävät pääsivät
tässä hötäkässä jo hetkeksi unohtumaankin
ei ole kiirettä muistaa niitä uudelleen, mutta ovat tervetulleita takaisin kun jaksavat. Ihan noin niin kuin tasapainon vuoksi.

11.10.2016

Nyt talvi on tullut kun sinä olet mennyt

En minä todella pelkää, ettemme näe enää koskaan. Mehän näemme, aivan pian ja vielä monta kertaa. Eikä sen edes niin väliä, tapahtuuko niin oikeasti, sillä kaukana ollessasikin olet melkein kaikessa mitä koen tai teen: olet laulussa, soitossa, Ultra Brassa ja Kristiina Halkolassa ja kansanmusiikissa, olet elämässä ja sen jatkumisessa. Olet muistoissa, olet sydämessä, olet jokaisessa halauksessa ja jokaisessa rajassa, jonka asetan. Olet siinä, miten kohtelen muita ja miten kohtelen itseäni.
Olet lukion päättötodistuksessa, olet jokaisessa yhteishaun vaiheessa ja pääsykokeessa ja valintakirjeessä. Olet toivossa ja tulevaisuudessa, lohisalaateissa, levossa. Keltaisissa polkupyörissä, ruusuissa, lapasissa, kissavahtiviikkojen kauppareissuissa.
Olet irti päästämisessä, olet lähdöissä ja hyvästeissä, olet ikävässä ja itkussa ja kaikessa mikä hukuttaa.
Olet lohdussa ja turvassa ja lohtua ja turvaa.


Olet kaikissa niissä vuosissa, joina kasvoin uudelleen ihmiseksi, uudelleen eläjäksi. Kiitollisuudessa, riemussa, onnessa.

4.10.2016

Selkäranka ota ohjat

En edes tiedä enää.

Tunneskaala heittelee negatiivisen ja negatiivisen välillä (toisinaan neutraalinkin, tosin), enkä mä halua tai jaksa tehdä asialle mitään, vakuutella itselleni että kyllä tästä noustaan vaikka kaikki jatkuisi ihan samanlaisena kuin muutamien viime viikkojen tai vuosien aikana. Tahtoisin syliin. Tahtoisin itkeä. Hävettää elämänhallinnan tason lasku, lukematta jääneet koealueet ja menemättä jätetyt kokeet.
Mun on vaikea jaksaa ihmisiä jotka on läsnä tai kontaktissa eri tavalla kuin tarvitsisin, joten katoilen jatkuvasti ryhmäkeskusteluista ja niiden kaltaisista ympäristöistä. Maanantaina kävin kahvilla ja lankakaupoissa, se oli hyvä, samoin se vähän yllättävä halaus Kirjiksellä ihmiseltä, jonka tervehtimisestäkään en ollut ihan satavarma.

Ja joo se vitun ylioppilaskoekin meni ihan vituiksi

Ja mä ihan todella häpeän ihan todella kaikkea mussa ihan todella paljon.
Musta tuntuu et ihmiset odottaa ja uskoo musta kauhean paljon kaikkea ja hyvää
se on musta edelleen pelottavaa, en totu siihen vieläkään, koska mun juurakot on kiinni siellä, missä en koskaan tee tarpeeksi ja kaikessa mun hyvässäkin on aina 'mutta'.

Mun on tosi vaikeaa suoraan pyytää ihmisiltä asioita, joita kaipaisin.
Kaipaisin kosketusta. Kaipaisin syliin. Kaipaisin huolenpitoa.
Kaipaisin äitiä. Edelleen, aina vaan - sellaista, jolta olisi helppo ja hyvä hakea empatiaa ja välittämistä, jota ehkä oikeasti rakastaisi, jonka sanat ja teot ja tekemättä jättämiset eivät päivittäin kirvelisi ihon alla.
Tai edes sellaista, jonka etäisyys ei tuntuisi syyllisyydentuntona ja pelkona siitä, milloin taas tapellaan motiiveista ottaa yhteyttä. Anteeksiannon ehkä pitäisi olla juttu, mutta se on niin saatanan vaikeaa kun itse miettii jatkuvasti, ovatko lähtökohdat liian hatarat mahdollistaakseen hyvän elämän. 
Enkä se täydellinen ole minäkään.
Että jos nyt siellä satut lukemaan (mitä en kyllä yhtään arvosta) niin sori että oon paska tytär on vain kaikenlaista meneillään nyt, kuten abivuosi ja uupumus ja äitisuhteen pohtiminen iltaisin.

Sekin tuntuu kipeältä - edelleen, aina vaan - miten kaipaa ympärilleen tiettyjen ihmisten tapaa olla läsnä ja olemassa. Niitä ihmisiä riittää kyllä varmaan joka sormelle, mutta niinpä vain on kontaktipintakin vain sormenpään kokoinen. On se mystinen omakin elämä, johon minä en tunne kuuluvani. On ne tyypit ja ne niiden omat elämät ja minä olen ohikulkumatkalla ja irtotavaraa enkä löydä mistään muita kuin oikein todella väliaikaisia kiintopisteitä.
Tätä elämää on jäljellä ehkä yli 60 vuotta, onko sitten aina tätä samanlaista?
Mun on taas tai yhä vaikeaa kiintyä ja luottaa ja nojata.

On onneksi tässä kuussa luvassa kissahetkiä. Toisaalta myös ainakin yhdet jäähyväiset ja kenkien laittaminen jalkaan. Kun nyt kuitenkin kaamosmasennuksen alku on tullut kylään, niin ehkä kohta on talvenkin on aika.