30.9.2016

Muusta kuin raitiovaunuista

Kirjoitukset tuntuivat absurdilta.
Unta jotain viisi tuntia, aamulla vimmattu vedenkeitto jotta termospullon saa esilämmitettyä ja täyteen ja vielä kupillisen itsellekin.
Ruokalassa ja rukousaulassa kaikkia jännittää ja on levotonta, kirjoitussalin oven edessä jännittynyt vilkuilu saliin
Sisään astuminen, eväät penkille pöydän viereen, sitten kun on siinä niin ei tunnu oikein miltään erikoiselta. Valvojat naureskelevat keskenään kun itse kirjoittaa nimiä ja kokelasnumeroa jokaiseen konseptiin. Hymyilyttää oleminen ja tuntuu, että kun salissa ovat entinen ryhmänohjaaja ja Essi, ei mitään pahaa voi tapahtua.
Tilaisuuden luonne muistuu mieleen vain muutaman kerran. Alkaa naurattaa kun paperille ilmestyy lauseita sisällissodan jälkeen käydystä sisällissodasta ja punaisesta oikeistosta.
Jokerivastaus käsittelee Kiinan taloutta (mitä vittua YTL, oikeasti?)
Toinen vasemmistoa ja vaaran vuosia (kiitos YTL, oikeasti!)
Salista poistuessa tuntee kaikkea ja ei mitään yhtä aikaa

Että kai se läpi menee
Että ei se ehkä mene läpi
Että hyvän vastauksen piirteet kertovat jotain menneen oikein
Että olisin kyllä ehkä mielelläni kirjoittanut äidinkielen esseetä tämän sijaan
Että olisipa hellyyttä nyt heti tässä taas
Että väsyttää niin julmetusti
Että onneksi punaviini helpottaa

Että nyt se on ohi eikä ehkä toistu koskaan
Että neljäsosa tutkinnosta
Että valmistun joskus

Että onneksi eväät riittivät.

29.9.2016

Kuin raskas käsi lepäis ohimolla

Tällä viikolla olen itkenyt ympäri käytäviä ja huomannut, että sosiaalinen elämä on yhtäkkiä viimeisen kuuden viikon sisällä vain lakannut olemasta. Stressin määrä on paljon, kirjoitukset ylihuomenna, sylin kaipuu valtaisa. Tänään ostin avokadot, en tiedä ehtivätkö ne kypsyä perjantaiksi.

Ajattelen jo joululahjalapasia ja -kämmekkäitä. Niillä voi varmaankin välittää osan lämmöstä sellaisille tyypeille, joille ei voi sanoa suoraan, että kiintymys on suurta, ja että toisinaan tahtoisi syleillä niitä tyyppejä ilman syytä pitkään ihan vain syleilyn ilosta. Aina eivät valtasuhteet ja välittäminen käy yksiin. Tuntuu ihan hölmöltä, ettei kaikkia voi pyytää olemaan läsnä ihan vain siksi, että on ikävä.

Ja sitten toisaalta kuitenkin: sellaisia kohtaamisia kadulla, että halaus ja alkaa taas itkettää kun voi nojata pään toiseen pariksi sekunniksi, ja että mennäänkö syömään, ja että tehdäänkö musiikkia. Ja niitä tyyppejä joille voi suoraan vuodattaa sen kaiken rakkauden ja joilta sitä saa takaisin. Ja se miltä tuntuu ihmisen kämmen kun lähdemme eri suuntiin puhuttuamme ensin lähdöistä ja menneistä. Ja se miten isä lähtee töistä aiemmin, ettei tyttären ja avainten tarvitse olla kovin pitkään eri puolilla ulko-ovea. Se olo, joka tulee Zen Caféa kuunnellessa. Kaulahuivissa halatun ihmisen tuoksu, jota en tunnista. Huominen vapaapäivä.

Lauantaina on 24 tuntia sarjakuvaa, josta terapeutti yritti ylipuhua luopumaan. Ei siinä ole mitään järkeä, stressiputken päätteeksi sekoittaa unirytmiä yhden sarjakuvan vuoksi, mutta tahdon silti mennä sinne ja piirtää hetkiä kuudesta tai seitsemästä viime vuodesta ja tulevasta ja kaikesta. Ei siitä tule niin työlästä kuin viime vuonna, lupasin - enkä edes valehdellut, sillä toista kertaa ei A5 peiteväreillä ja viidellä ruudulla per sivu ole se juttu. Kissat ja kasvaminen on, irti päästäminen ja oppiminen. Aivan hyvä siitä vielä tulee.

Valehtelematta nyt on vähän vaikea olla. Se on ihan okei, mutta menee toivottavasti pian ohi. Ehkä pian muistan taas mennä ajoissa nukkumaan ja syödä huolella jokaisen aterian ja aikatauluttaa ja mennä museoon ja ottaa rennosti. Siihen asti ei voi kuin luottaa siihen, ettei tämä kaikki raskas jatku ikuisesti tai loppuvuotta tai kuukausia.

22.9.2016

Kaikki hurja, kaikki hyvä

Äidinkielenopettaja soittaa työväenlauluja
Ryhmänohjaaja tarjoaa toffeeta
Terveystiedon opettaja kehottaa hoitamaan kirjoitukset alta pois - portfoliolla ei ole niin kiire, vaikka se piti palauttaa jo viikon alussa
Lupaa yrittää pehmitellä rehtoria, jotta saisin biologiankin pois alta tenttimällä

Minä ostan hautakynttilöitä Tokmannilta
siskolle kerron: vielä kahdeksan päivää kirjoituksiin
sisko sanoo minun puhuneen kirjoituksista kauan
että eivätkö ne muka ole vielä ohi

Naantalin aurinkoisen myyjä sanoi muistavansa ensi kerralla kysymättä:
kaakao mukaan, saa tehdä täysmaitoon
olen tilannut niin ehkä kolmesti aiemmin

Psykologianluokassa varpaita paleltaa
Jalkapohjat kipeytyvät kävelystä jokirannassa, mukulakivillä, kuluneella asvaltilla
Vihellän Värttinää ja annan elämän olla

sellaista, että välillä patonki tuntuu samalta kuin kirjoituksiin lukeminen
ja että välillä suuntavaisto katoaa Hansakorttelissa silkasta väsymyksestä
ja terapiakerran ensimmäiset kymmenen minuuttia puhutaan ohi aiheen Sofi Oksasesta (todetaan, että jatkaakin voisi jos se olisi tarkoituksenmukaista)

ja lyhyitä huikkauksia

ja vähän kuin mikropolyfoniaa

kääriytymistä villaan ja välittämiseen.

20.9.2016

Hiivi helmaan vaapukkapellon

Tänään tuokio kun upposimme oppitunnilla ääneen luettuun Leena Krohniin
tai oikeastaan olisi kai ollut ihan sama, ketä luetaan, sillä ääni oli se, mihin upposimme
hetken lempeys, hengähdystauko
Ruokalassa myöhemmin
toveri: "olisin varmaan nukahtanut siihen jos joku olis vielä hiplannut mun hiuksia"
minä: "olisit sanonut"

Tieto huomisesta myöhäisestä aamusta: muut istuvat kirjoituksissa, minä kotona ja bussissa ja terapiassa ja milloin missäkin. Omaan koitokseen on enää yhdeksän päivää, eivätkä 1900-luvun alun ja puolivälin puoluekenttä ja ilmapiiri ole vielä aivan hallussa. Onneksi ei tarvitse yrittää opiskella aivan yksin! Valmistuminen siintää sittenkin edessä kaikesta huolimatta.

Rehtorikin lupasi kansanmusiikista neljännen kurssin
rakastan sitä, miten opettajat ovat täällä opiskelijoidensa puolella
jopa sen nimenomaisen rehtorin edessä

Iltapäivästä vähän itketti
natsien symppaajat
tekstitaidosta saatu 4/6 (tuntui että petin opettajan unohtamalla kontekstoinnin, vaikka hölmöhän sellainen tunne on)
laulutekniikan paskuus
väsymys
häämöttävä lähtö

Alkuillasta vähän ilahdutti
kirjakahvilan uusi ginger ale
sienifoccacia ja seitansämpylä
yhden sentin palvelumaksu
väsynyt perseily
paljaat jalat
Viiriäisen laulu

Posti toi rakkautta ja kissakiiltokuvia.
Koti tuntuu hyvältä ja oikealta, aina päälle unohtuva kylpyhuoneen valo ja keittiön vesihana, jota ei enää saa käännettyä toisen tiskialtaan ylle (tai siis minä en saa; mahdollista se kuitenkin on).
Vähän epäoptimaalinen viileys, peittojen määrä ja keltaiset kaapinovet
ja tuttuus ja varmuus ja rauha
tila, jossa rauhassa voi listata asioita ja jonka kaaoksesta löytää paikkansa ja etsimänsä paremmin kuin mistään.

18.9.2016

Kompassi muutossa katosi

Siirtyminen tuntui hyvältä. Muuttuminen tuntuu.
Viime päivinä oon pohtinut sitä, miten en enää ole sidottu masennukseen, miten kaikki ei enää määrity sen kautta, miten mun ihmiset on mun ihmisiä siitäkin huolimatta, ettei mua enää tarvitse koko ajan sääliä ja hoivata. Toisaalta en vielä ihan tiedä, miten mun pitäisi itseni kokea ja määritellä.

Sekin on ollut mielessä, että mun elämässä on sellaisia tärkeitä tyyppejä, jotka ei muista mun vanhaa etunimeä.
Ja sellaisia, jotka eivät ole koskaan kuulleet sitä
Ja sellaisia, jotka eivät tiedä, että mulla on joskus edes ollut jokin muu nimi.

En ole tehnyt ihan kaikkea mitä olisi pitänyt. Ei se mitään. Aikatauluista lipsuminen ei onneksi enää tarkoita sitä, että asiat jäävät kokonaan tekemättä. Mulla on luottamus omaan pystyvyyteeni, se tuntuu uudelta ja mahtavalta.

Sydämen tekee raskaaksi:
Lähestyvä jakson ja äidinkielen kurssin loppu
ja samaa kiitävää vauhtia lähestyvä ihmisen äitiysloma
Rakkaiden ihmisten vaikeudet olemisen ja sellaisen kanssa
Jimi Joonas Karttunen, jatkuva natsitoiminnan sormien läpi katsominen ja se, että ihmisiä on puukotettu ja rodullistettujen kimppuun on käyty ja vasemmistolaisilta näyttävien kimppuun on käyty ja nyt ihminen on kuollut. Se, että hallituspuolueen edustajat syyllistävät uhria eivätkä tuomitse poliittista väkivaltaa, poliittista tappoa. Oma voimattomuus kaiken edessä.

Välillä pitää vähän enemmän uskotella itselleen että
kaikki järjestyy
kaikki järjestyy
kaikki järjestyy
kaikki järjestyy
enkä tiedä onko se tottakaan
mutta se tuo toivoa
ja niin kauan kuin toivoa on
kaikki järjestyy