29.8.2016

Elä säitä säikähtele

"Välillä luen sotaa iltasaduks enkä osaa laskea keskihajontaa ja välillä en pysty nukkumaan vaikka väsyttää ja välillä mua surettaa äidinkielettömät päivät ja välillä mietin et onks tässä mitään järkeä ja välillä uuvuttaa ja välillä haluisin vaan syliin turvaan."

Kaikesta selviää.
Oli kaunis syyspäivä. Ja pelottavakin. Ja kohta se on ohi.
Keskihajontaa en oppinut, mutta koe on tehty ja numero on varmaan jotain kahdeksan ehkä.

Ensimmäinen syysaamu kun en päässyt ylös sängystä ajoissa.
Vein paperit Kelaan, ei ollut kirjekuorta, toivon etteivät mene ihan hujan hajan siellä laatikossa.
Ja huomenna äidinkieltä! Opettaja on lempeä ja turvallinen ja pitää minusta.
Puhdin uusi levy on ilmestynyt Spotifyyn.

Pridessa oli kauniita ihmiskohtaamisia. Oli hyvät huudot ja hyvä piknik, ihan hyvät jatkotkin (Baaribaarin riippukeinu oli soma syleilevä pesä), sitten hetken vähän meluisat ja ahdistavat, sitten taas hyvät kun lähdimme ulos ja päädyimme istumaan taidemuseon portaille keskellä yötä. Siinä olisi voinut olla vaikka montakin hetkeä.

Välillä mietin, että onko musta tähän sittenkään. Se tunne menee aina aika nopeasti pois, mutta tulee myös nopeasti esiin toisinaan. Pohdin, saako tätä maailmankuvaa muutettua enää valoisammaksi sulkematta silmiään kaikelta. On hyvää ja hyvin ja täydellistä, mutta silti niin kipeää, ettei aina tekisi mieli muistaa miten kauan voi vielä olla jäljellä. On delfiinit ja rakenteet ja opettajan kasuaali homofobia opetusmateriaaleissa ja parisuhdetraumat kahden kesken ja on kaikki kaukana tai liian lähellä ja on väsymys ja voimattomuus. Ja sitten toisaalta kansanmusiikintunneilla tavallista useammat lämpimät olkapääsilitykset, joista huomaan taas yllättyväni kuin olisi vuosi 2011.

Ja toisaalta Värttinä. Ja inkivääriä. Ja tulevaisuus.

15.8.2016

Mikä oli seuraava sointu ja mihin se johti

Nyt on maanantai.
Vuorokauden ja vähän yli kahden tunnin päästä olen keskustassa ja sinä päivänä viimeinen koulukuva ja viimeistä kertaa se kutkuttava tunne, kun kaikki on ikään kuin uutta mutta kuitenkin samaa vanhaa yhä.

En ole saanut tehtyä kaikkea mitä piti, mutta paljon silti.

Mua huolestuttaa psykoterapia- ja tukiasiat, mutta luotan siihen, että jokin edes järjestyy. En mä ole ihan kunnossa vieläkään, siksi pelottaa myös tuleva rankka kouluvuosi, mutta en ole voinut näin hyvin ehkä ikinä.

Mulla on jo valmiiksi ikävä. Kaikkea ja kaikkia ja yhtä ja muutamaa erityisesti. Ja mulla on ei-ennakkoikävää myös, kaipaan ihmisiä joita en ole nähnyt aikoihin tai jotain ideaa niistä ajoista kun vielä näin niitä enemmän. Ja mulla on ikävä mun lapsuutta. Ei sitä lapsuutta jonka elin (tai jätin elämättä tai jotain) vaan sitä konseptia, jossa olen oletusarvoisesti pidetty ja hoivattu ja rakastettu, eikä mun tarvitse huolehtia rahasta tai siitä, että Sibelius-Akatemiaan otettiin tänäkin vuonna vain kuusi ihmistä sille linjalle jolle haluan.
Mä kaipaan juuri nyt tosi paljon sellaista tunnetta, että mulla on alusta asti joku tukeva pohja josta ponnistaa. Että ei ois tilannetta, jossa mulla on melkein kelvot perustukset vuokratontilla, jonka vuokrasopimus loppuu ennen kuin oon asettunut taloksi ja saanut savupiipun vetämään. On meneillään asioita, jotka tökkii sitä nimenomaista hermoa tosi lujaa enkä tiedä, mitä tunteita niiden pitäisi mussa herättää.

Olen kuullut niin monta kertaa, että uusia tulee, mutta on lopulta aika väsyttävää etsiä uusia ja uusia ja uusia koko ajan ja olla aina vain vähän pinnasta auki.

Muita pohdittaneita asioita ovat olleet mun sijainti aakkossopassa ja tämä keho ja sen olemus ja toiminta. Ja musiikki. Ja koulutus. Ja yhteiskunta.
Ja muuttaminen, ehkä kauas.
 (Kokkolassa maksaa vuokrakämpät paljon ja joka tapauksessa olen kohta valtiolle velkaa enemmän rahaa kuin olen koskaan nähnyt, enkä tiedä pystynkö koskaan maksamaan takaisin. En tahtoisi joutua maksamaan takaisin siitä että pysyn nuoruusvuosinakin elossa.)

Ja rakkaus, sekin on mietityttänyt.
Sitä on, mutta onko tarpeeksi? Onko minulle?