24.11.2016

Aikoina vaikeina hienoina haikeina

Hetken ehdin melkein jo luovuttaa
mutta vain melkein
Sitten: myötätunto, hyväksyntä, syli jos toinenkin
Andante festivo ja hyvä humalainen ilta
ja vähän sirkustakin

Ja kaksikymmentäviisi kurssia enää, ei, vaan kaksikymmentäneljä
viikon päästä enää ehkä yhdeksäntoista
Historian magna cum laude approbatur
Psykologian viisimiinus ja toiselle kurssille kirjoitettu palaute jonka vastaanotto jännittää pelottaa ihan todella.

 On taas luotto siihen, että pohjimmiltaan kaikki järjestyy, kaikki menee vielä hyvin. Tai jos ei kaikki, niin ainakin ehkä ne asiat, joissa on nyt parantamisen varaa. Murehtimista ei voi ihan täysin ehkä lopettaa, mutta vaihtelu virkistää.
Uskallan taas luottaa keväiseen valmistumiseen, nyt kun jäljellä olevat kurssit mahtuvat A4-arkille, jonka voi teipata seinään tietokonepöydän ylle. Ihan pian on joululomakin ja kaikkea. Tänä vuonna aatto tapahtuu Tampereella ystävien seurassa, se on ihanaa ja jännittävää - en muista odottaneeni joulua tällä tavalla ehkä vuosiin.
Viulurahojakin puuttuu enää sen verran, että se soitin on minun ehkä jo alkuvuodesta. Vallan suloista, että sellaisesta ystäväisestä esineestä ei tarvitse olla tilivelvollinen kenellekään muulle!

Ja ihmiset ihmiset ihmiset ihmiset
nyt kun taas muistan kiinnittää huomiota niihin, varata aikaa, priorisoida sosiaalista kanssakäymistä kaiken vastuun edelle. On upeita tyyppejä monta monta toisensa perään, niin hirvittävän onnekasta tämä elämä siinäkin suhteessa. Ystävät, joiden kanssa olla ja tehdä, opettajat, jotka pysähtyvät puhelemaan (tai jos eivät niin ajattelevat ainakin ja sanovat myöhemmin), vanhempi joka antaa tilaa sairastaa, vaikkei ehkä osaakaan tehdä muuta. Paitsi välillä sanoa, että menepäs jo nukkumaan, jotta pääset aamulla ylös.

Ja myös kaikki ne kissat joita kohtaan, siskon tyypit, jotka ovat ihan kavereita jo (joskus kuusi vuotta sitten näkyivät aina vain vilaukselta!), puolivuotias kahden kilon syliin nukahtava villanuttuotus, Helsingissä valkoinen huutava siiamilainen, veljen luona viiden lauma, toisen Havun kummipentukissa ja toisen tulevat linnunnimiset asuinkumppanit. Tuntuu hölmöltä kirjoittaa niistä tällä tavoin, mutta jotakin on kaikissa niissä poskirapsuissa ja ihoon uppoavissa leipovissa kynsissä sellaista, mitä ei ihmisiltä voi saada tai pyytää.

Maailma on helvetin sekaisin ja uutiset suututtaa/itkettää/ahdistaa/vituttaa joka päivä, mutta vielä on toivoa. Niin pitää aina uskoa: että toivoa yhä on. 

21.10.2016

Mie laulan yheksän yötä

Väsy väsy väsypää päivästä toiseen
Olkoon sitten niin

Hyvää elämässä:
ensi jakso, jossa sen lempeän hienon äidinkielenopettajan kurssi (törmäsin siihen tiistaina käytävällä ja sanoin ajatelleeni huonon päivän iltana että onneksi huomenna on sen tunti ja tajunneeni vasta sitten, ettei olekaan. "Kyllä sä tonne tunnille voit tulla jos haluat", vastasi opettaja, mutta oli viereisessä luokassa muita äikkäbisneksiä)
se, että tältä jaksolta katosi yksi deadline, kun argumentaatioanalyysiä ei tarvitse kirjoittaa samassa jaksossa kahta kertaa.
huominen kansanmusiikkikeikkatreenisessio ystävän luona - siitäkin huolimatta, että matka kestää yli tunnin ja busseja kulkee harvakseltaan
irtokarkit Citymarketissa 4,95/kg
nyt juuri rauha ja raukeus
viime päivinä yleistynyt tapa sanoa itselleen kaikesta, että "sitä ei tarvitse murehtia nyt." Yleensä se on vielä ihan tottakin
muistot välittämisen eleistä
kummikissanpentu
Tero Pajusen musiikki
     ja se, että sille oli puhuttu selän takana hyvää minusta. Niin ihmeellisiä ihmisiä elämä täynnä aina vaan
ensi viikolla viisi päivää neljästään kissojen kanssa!!!
kaikki hyvä musiikki, johon olen viime päivinä saanut toveiksi uppoutua
sanat kuten skratta ja koherentti
ne heleet jotka soittaessa kuulostavatkin ihan heleiltä
tulevaisuuden ajattelu, se miten luontevaa on sanoa: "kun muutan ensi syksynä pois Turusta" siitäkin huolimatta, että en oikeastaan tahtoisi täältä pois
Toisaalta Helsinki on melkein kuin toinen koti jo, sinne jos siis pian päätyisin niin olisi kaikki aivan hyvin.
ihmiset ihmiset ihmiset! Ehkä lähin koulukaverini sanoi tänään kadehtivansa sitä, miten minusta pitävät kaikki. Ei se ihan totta ole, mutta niin, todella, on alkanut vakiintua se tunne, että muut tykkäävät ihan vain siksi että olen minä. Ja minä pidän muista. Kuten siitä koulukaverista. Toivon, että pysymme ystävinä lukion jälkeenkin.

ja ne kurjat ja raskaat ja väsyttävät pääsivät
tässä hötäkässä jo hetkeksi unohtumaankin
ei ole kiirettä muistaa niitä uudelleen, mutta ovat tervetulleita takaisin kun jaksavat. Ihan noin niin kuin tasapainon vuoksi.

11.10.2016

Nyt talvi on tullut kun sinä olet mennyt

En minä todella pelkää, ettemme näe enää koskaan. Mehän näemme, aivan pian ja vielä monta kertaa. Eikä sen edes niin väliä, tapahtuuko niin oikeasti, sillä kaukana ollessasikin olet melkein kaikessa mitä koen tai teen: olet laulussa, soitossa, Ultra Brassa ja Kristiina Halkolassa ja kansanmusiikissa, olet elämässä ja sen jatkumisessa. Olet muistoissa, olet sydämessä, olet jokaisessa halauksessa ja jokaisessa rajassa, jonka asetan. Olet siinä, miten kohtelen muita ja miten kohtelen itseäni.
Olet lukion päättötodistuksessa, olet jokaisessa yhteishaun vaiheessa ja pääsykokeessa ja valintakirjeessä. Olet toivossa ja tulevaisuudessa, lohisalaateissa, levossa. Keltaisissa polkupyörissä, ruusuissa, lapasissa, kissavahtiviikkojen kauppareissuissa.
Olet irti päästämisessä, olet lähdöissä ja hyvästeissä, olet ikävässä ja itkussa ja kaikessa mikä hukuttaa.
Olet lohdussa ja turvassa ja lohtua ja turvaa.


Olet kaikissa niissä vuosissa, joina kasvoin uudelleen ihmiseksi, uudelleen eläjäksi. Kiitollisuudessa, riemussa, onnessa.

4.10.2016

Selkäranka ota ohjat

En edes tiedä enää.

Tunneskaala heittelee negatiivisen ja negatiivisen välillä (toisinaan neutraalinkin, tosin), enkä mä halua tai jaksa tehdä asialle mitään, vakuutella itselleni että kyllä tästä noustaan vaikka kaikki jatkuisi ihan samanlaisena kuin muutamien viime viikkojen tai vuosien aikana. Tahtoisin syliin. Tahtoisin itkeä. Hävettää elämänhallinnan tason lasku, lukematta jääneet koealueet ja menemättä jätetyt kokeet.
Mun on vaikea jaksaa ihmisiä jotka on läsnä tai kontaktissa eri tavalla kuin tarvitsisin, joten katoilen jatkuvasti ryhmäkeskusteluista ja niiden kaltaisista ympäristöistä. Maanantaina kävin kahvilla ja lankakaupoissa, se oli hyvä, samoin se vähän yllättävä halaus Kirjiksellä ihmiseltä, jonka tervehtimisestäkään en ollut ihan satavarma.

Ja joo se vitun ylioppilaskoekin meni ihan vituiksi

Ja mä ihan todella häpeän ihan todella kaikkea mussa ihan todella paljon.
Musta tuntuu et ihmiset odottaa ja uskoo musta kauhean paljon kaikkea ja hyvää
se on musta edelleen pelottavaa, en totu siihen vieläkään, koska mun juurakot on kiinni siellä, missä en koskaan tee tarpeeksi ja kaikessa mun hyvässäkin on aina 'mutta'.

Mun on tosi vaikeaa suoraan pyytää ihmisiltä asioita, joita kaipaisin.
Kaipaisin kosketusta. Kaipaisin syliin. Kaipaisin huolenpitoa.
Kaipaisin äitiä. Edelleen, aina vaan - sellaista, jolta olisi helppo ja hyvä hakea empatiaa ja välittämistä, jota ehkä oikeasti rakastaisi, jonka sanat ja teot ja tekemättä jättämiset eivät päivittäin kirvelisi ihon alla.
Tai edes sellaista, jonka etäisyys ei tuntuisi syyllisyydentuntona ja pelkona siitä, milloin taas tapellaan motiiveista ottaa yhteyttä. Anteeksiannon ehkä pitäisi olla juttu, mutta se on niin saatanan vaikeaa kun itse miettii jatkuvasti, ovatko lähtökohdat liian hatarat mahdollistaakseen hyvän elämän. 
Enkä se täydellinen ole minäkään.
Että jos nyt siellä satut lukemaan (mitä en kyllä yhtään arvosta) niin sori että oon paska tytär on vain kaikenlaista meneillään nyt, kuten abivuosi ja uupumus ja äitisuhteen pohtiminen iltaisin.

Sekin tuntuu kipeältä - edelleen, aina vaan - miten kaipaa ympärilleen tiettyjen ihmisten tapaa olla läsnä ja olemassa. Niitä ihmisiä riittää kyllä varmaan joka sormelle, mutta niinpä vain on kontaktipintakin vain sormenpään kokoinen. On se mystinen omakin elämä, johon minä en tunne kuuluvani. On ne tyypit ja ne niiden omat elämät ja minä olen ohikulkumatkalla ja irtotavaraa enkä löydä mistään muita kuin oikein todella väliaikaisia kiintopisteitä.
Tätä elämää on jäljellä ehkä yli 60 vuotta, onko sitten aina tätä samanlaista?
Mun on taas tai yhä vaikeaa kiintyä ja luottaa ja nojata.

On onneksi tässä kuussa luvassa kissahetkiä. Toisaalta myös ainakin yhdet jäähyväiset ja kenkien laittaminen jalkaan. Kun nyt kuitenkin kaamosmasennuksen alku on tullut kylään, niin ehkä kohta on talvenkin on aika.

30.9.2016

Muusta kuin raitiovaunuista

Kirjoitukset tuntuivat absurdilta.
Unta jotain viisi tuntia, aamulla vimmattu vedenkeitto jotta termospullon saa esilämmitettyä ja täyteen ja vielä kupillisen itsellekin.
Ruokalassa ja rukousaulassa kaikkia jännittää ja on levotonta, kirjoitussalin oven edessä jännittynyt vilkuilu saliin
Sisään astuminen, eväät penkille pöydän viereen, sitten kun on siinä niin ei tunnu oikein miltään erikoiselta. Valvojat naureskelevat keskenään kun itse kirjoittaa nimiä ja kokelasnumeroa jokaiseen konseptiin. Hymyilyttää oleminen ja tuntuu, että kun salissa ovat entinen ryhmänohjaaja ja Essi, ei mitään pahaa voi tapahtua.
Tilaisuuden luonne muistuu mieleen vain muutaman kerran. Alkaa naurattaa kun paperille ilmestyy lauseita sisällissodan jälkeen käydystä sisällissodasta ja punaisesta oikeistosta.
Jokerivastaus käsittelee Kiinan taloutta (mitä vittua YTL, oikeasti?)
Toinen vasemmistoa ja vaaran vuosia (kiitos YTL, oikeasti!)
Salista poistuessa tuntee kaikkea ja ei mitään yhtä aikaa

Että kai se läpi menee
Että ei se ehkä mene läpi
Että hyvän vastauksen piirteet kertovat jotain menneen oikein
Että olisin kyllä ehkä mielelläni kirjoittanut äidinkielen esseetä tämän sijaan
Että olisipa hellyyttä nyt heti tässä taas
Että väsyttää niin julmetusti
Että onneksi punaviini helpottaa

Että nyt se on ohi eikä ehkä toistu koskaan
Että neljäsosa tutkinnosta
Että valmistun joskus

Että onneksi eväät riittivät.

29.9.2016

Kuin raskas käsi lepäis ohimolla

Tällä viikolla olen itkenyt ympäri käytäviä ja huomannut, että sosiaalinen elämä on yhtäkkiä viimeisen kuuden viikon sisällä vain lakannut olemasta. Stressin määrä on paljon, kirjoitukset ylihuomenna, sylin kaipuu valtaisa. Tänään ostin avokadot, en tiedä ehtivätkö ne kypsyä perjantaiksi.

Ajattelen jo joululahjalapasia ja -kämmekkäitä. Niillä voi varmaankin välittää osan lämmöstä sellaisille tyypeille, joille ei voi sanoa suoraan, että kiintymys on suurta, ja että toisinaan tahtoisi syleillä niitä tyyppejä ilman syytä pitkään ihan vain syleilyn ilosta. Aina eivät valtasuhteet ja välittäminen käy yksiin. Tuntuu ihan hölmöltä, ettei kaikkia voi pyytää olemaan läsnä ihan vain siksi, että on ikävä.

Ja sitten toisaalta kuitenkin: sellaisia kohtaamisia kadulla, että halaus ja alkaa taas itkettää kun voi nojata pään toiseen pariksi sekunniksi, ja että mennäänkö syömään, ja että tehdäänkö musiikkia. Ja niitä tyyppejä joille voi suoraan vuodattaa sen kaiken rakkauden ja joilta sitä saa takaisin. Ja se miltä tuntuu ihmisen kämmen kun lähdemme eri suuntiin puhuttuamme ensin lähdöistä ja menneistä. Ja se miten isä lähtee töistä aiemmin, ettei tyttären ja avainten tarvitse olla kovin pitkään eri puolilla ulko-ovea. Se olo, joka tulee Zen Caféa kuunnellessa. Kaulahuivissa halatun ihmisen tuoksu, jota en tunnista. Huominen vapaapäivä.

Lauantaina on 24 tuntia sarjakuvaa, josta terapeutti yritti ylipuhua luopumaan. Ei siinä ole mitään järkeä, stressiputken päätteeksi sekoittaa unirytmiä yhden sarjakuvan vuoksi, mutta tahdon silti mennä sinne ja piirtää hetkiä kuudesta tai seitsemästä viime vuodesta ja tulevasta ja kaikesta. Ei siitä tule niin työlästä kuin viime vuonna, lupasin - enkä edes valehdellut, sillä toista kertaa ei A5 peiteväreillä ja viidellä ruudulla per sivu ole se juttu. Kissat ja kasvaminen on, irti päästäminen ja oppiminen. Aivan hyvä siitä vielä tulee.

Valehtelematta nyt on vähän vaikea olla. Se on ihan okei, mutta menee toivottavasti pian ohi. Ehkä pian muistan taas mennä ajoissa nukkumaan ja syödä huolella jokaisen aterian ja aikatauluttaa ja mennä museoon ja ottaa rennosti. Siihen asti ei voi kuin luottaa siihen, ettei tämä kaikki raskas jatku ikuisesti tai loppuvuotta tai kuukausia.

22.9.2016

Kaikki hurja, kaikki hyvä

Äidinkielenopettaja soittaa työväenlauluja
Ryhmänohjaaja tarjoaa toffeeta
Terveystiedon opettaja kehottaa hoitamaan kirjoitukset alta pois - portfoliolla ei ole niin kiire, vaikka se piti palauttaa jo viikon alussa
Lupaa yrittää pehmitellä rehtoria, jotta saisin biologiankin pois alta tenttimällä

Minä ostan hautakynttilöitä Tokmannilta
siskolle kerron: vielä kahdeksan päivää kirjoituksiin
sisko sanoo minun puhuneen kirjoituksista kauan
että eivätkö ne muka ole vielä ohi

Naantalin aurinkoisen myyjä sanoi muistavansa ensi kerralla kysymättä:
kaakao mukaan, saa tehdä täysmaitoon
olen tilannut niin ehkä kolmesti aiemmin

Psykologianluokassa varpaita paleltaa
Jalkapohjat kipeytyvät kävelystä jokirannassa, mukulakivillä, kuluneella asvaltilla
Vihellän Värttinää ja annan elämän olla

sellaista, että välillä patonki tuntuu samalta kuin kirjoituksiin lukeminen
ja että välillä suuntavaisto katoaa Hansakorttelissa silkasta väsymyksestä
ja terapiakerran ensimmäiset kymmenen minuuttia puhutaan ohi aiheen Sofi Oksasesta (todetaan, että jatkaakin voisi jos se olisi tarkoituksenmukaista)

ja lyhyitä huikkauksia

ja vähän kuin mikropolyfoniaa

kääriytymistä villaan ja välittämiseen.

20.9.2016

Hiivi helmaan vaapukkapellon

Tänään tuokio kun upposimme oppitunnilla ääneen luettuun Leena Krohniin
tai oikeastaan olisi kai ollut ihan sama, ketä luetaan, sillä ääni oli se, mihin upposimme
hetken lempeys, hengähdystauko
Ruokalassa myöhemmin
toveri: "olisin varmaan nukahtanut siihen jos joku olis vielä hiplannut mun hiuksia"
minä: "olisit sanonut"

Tieto huomisesta myöhäisestä aamusta: muut istuvat kirjoituksissa, minä kotona ja bussissa ja terapiassa ja milloin missäkin. Omaan koitokseen on enää yhdeksän päivää, eivätkä 1900-luvun alun ja puolivälin puoluekenttä ja ilmapiiri ole vielä aivan hallussa. Onneksi ei tarvitse yrittää opiskella aivan yksin! Valmistuminen siintää sittenkin edessä kaikesta huolimatta.

Rehtorikin lupasi kansanmusiikista neljännen kurssin
rakastan sitä, miten opettajat ovat täällä opiskelijoidensa puolella
jopa sen nimenomaisen rehtorin edessä

Iltapäivästä vähän itketti
natsien symppaajat
tekstitaidosta saatu 4/6 (tuntui että petin opettajan unohtamalla kontekstoinnin, vaikka hölmöhän sellainen tunne on)
laulutekniikan paskuus
väsymys
häämöttävä lähtö

Alkuillasta vähän ilahdutti
kirjakahvilan uusi ginger ale
sienifoccacia ja seitansämpylä
yhden sentin palvelumaksu
väsynyt perseily
paljaat jalat
Viiriäisen laulu

Posti toi rakkautta ja kissakiiltokuvia.
Koti tuntuu hyvältä ja oikealta, aina päälle unohtuva kylpyhuoneen valo ja keittiön vesihana, jota ei enää saa käännettyä toisen tiskialtaan ylle (tai siis minä en saa; mahdollista se kuitenkin on).
Vähän epäoptimaalinen viileys, peittojen määrä ja keltaiset kaapinovet
ja tuttuus ja varmuus ja rauha
tila, jossa rauhassa voi listata asioita ja jonka kaaoksesta löytää paikkansa ja etsimänsä paremmin kuin mistään.

18.9.2016

Kompassi muutossa katosi

Siirtyminen tuntui hyvältä. Muuttuminen tuntuu.
Viime päivinä oon pohtinut sitä, miten en enää ole sidottu masennukseen, miten kaikki ei enää määrity sen kautta, miten mun ihmiset on mun ihmisiä siitäkin huolimatta, ettei mua enää tarvitse koko ajan sääliä ja hoivata. Toisaalta en vielä ihan tiedä, miten mun pitäisi itseni kokea ja määritellä.

Sekin on ollut mielessä, että mun elämässä on sellaisia tärkeitä tyyppejä, jotka ei muista mun vanhaa etunimeä.
Ja sellaisia, jotka eivät ole koskaan kuulleet sitä
Ja sellaisia, jotka eivät tiedä, että mulla on joskus edes ollut jokin muu nimi.

En ole tehnyt ihan kaikkea mitä olisi pitänyt. Ei se mitään. Aikatauluista lipsuminen ei onneksi enää tarkoita sitä, että asiat jäävät kokonaan tekemättä. Mulla on luottamus omaan pystyvyyteeni, se tuntuu uudelta ja mahtavalta.

Sydämen tekee raskaaksi:
Lähestyvä jakson ja äidinkielen kurssin loppu
ja samaa kiitävää vauhtia lähestyvä ihmisen äitiysloma
Rakkaiden ihmisten vaikeudet olemisen ja sellaisen kanssa
Jimi Joonas Karttunen, jatkuva natsitoiminnan sormien läpi katsominen ja se, että ihmisiä on puukotettu ja rodullistettujen kimppuun on käyty ja vasemmistolaisilta näyttävien kimppuun on käyty ja nyt ihminen on kuollut. Se, että hallituspuolueen edustajat syyllistävät uhria eivätkä tuomitse poliittista väkivaltaa, poliittista tappoa. Oma voimattomuus kaiken edessä.

Välillä pitää vähän enemmän uskotella itselleen että
kaikki järjestyy
kaikki järjestyy
kaikki järjestyy
kaikki järjestyy
enkä tiedä onko se tottakaan
mutta se tuo toivoa
ja niin kauan kuin toivoa on
kaikki järjestyy

29.8.2016

Elä säitä säikähtele

"Välillä luen sotaa iltasaduks enkä osaa laskea keskihajontaa ja välillä en pysty nukkumaan vaikka väsyttää ja välillä mua surettaa äidinkielettömät päivät ja välillä mietin et onks tässä mitään järkeä ja välillä uuvuttaa ja välillä haluisin vaan syliin turvaan."

Kaikesta selviää.
Oli kaunis syyspäivä. Ja pelottavakin. Ja kohta se on ohi.
Keskihajontaa en oppinut, mutta koe on tehty ja numero on varmaan jotain kahdeksan ehkä.

Ensimmäinen syysaamu kun en päässyt ylös sängystä ajoissa.
Vein paperit Kelaan, ei ollut kirjekuorta, toivon etteivät mene ihan hujan hajan siellä laatikossa.
Ja huomenna äidinkieltä! Opettaja on lempeä ja turvallinen ja pitää minusta.
Puhdin uusi levy on ilmestynyt Spotifyyn.

Pridessa oli kauniita ihmiskohtaamisia. Oli hyvät huudot ja hyvä piknik, ihan hyvät jatkotkin (Baaribaarin riippukeinu oli soma syleilevä pesä), sitten hetken vähän meluisat ja ahdistavat, sitten taas hyvät kun lähdimme ulos ja päädyimme istumaan taidemuseon portaille keskellä yötä. Siinä olisi voinut olla vaikka montakin hetkeä.

Välillä mietin, että onko musta tähän sittenkään. Se tunne menee aina aika nopeasti pois, mutta tulee myös nopeasti esiin toisinaan. Pohdin, saako tätä maailmankuvaa muutettua enää valoisammaksi sulkematta silmiään kaikelta. On hyvää ja hyvin ja täydellistä, mutta silti niin kipeää, ettei aina tekisi mieli muistaa miten kauan voi vielä olla jäljellä. On delfiinit ja rakenteet ja opettajan kasuaali homofobia opetusmateriaaleissa ja parisuhdetraumat kahden kesken ja on kaikki kaukana tai liian lähellä ja on väsymys ja voimattomuus. Ja sitten toisaalta kansanmusiikintunneilla tavallista useammat lämpimät olkapääsilitykset, joista huomaan taas yllättyväni kuin olisi vuosi 2011.

Ja toisaalta Värttinä. Ja inkivääriä. Ja tulevaisuus.

15.8.2016

Mikä oli seuraava sointu ja mihin se johti

Nyt on maanantai.
Vuorokauden ja vähän yli kahden tunnin päästä olen keskustassa ja sinä päivänä viimeinen koulukuva ja viimeistä kertaa se kutkuttava tunne, kun kaikki on ikään kuin uutta mutta kuitenkin samaa vanhaa yhä.

En ole saanut tehtyä kaikkea mitä piti, mutta paljon silti.

Mua huolestuttaa psykoterapia- ja tukiasiat, mutta luotan siihen, että jokin edes järjestyy. En mä ole ihan kunnossa vieläkään, siksi pelottaa myös tuleva rankka kouluvuosi, mutta en ole voinut näin hyvin ehkä ikinä.

Mulla on jo valmiiksi ikävä. Kaikkea ja kaikkia ja yhtä ja muutamaa erityisesti. Ja mulla on ei-ennakkoikävää myös, kaipaan ihmisiä joita en ole nähnyt aikoihin tai jotain ideaa niistä ajoista kun vielä näin niitä enemmän. Ja mulla on ikävä mun lapsuutta. Ei sitä lapsuutta jonka elin (tai jätin elämättä tai jotain) vaan sitä konseptia, jossa olen oletusarvoisesti pidetty ja hoivattu ja rakastettu, eikä mun tarvitse huolehtia rahasta tai siitä, että Sibelius-Akatemiaan otettiin tänäkin vuonna vain kuusi ihmistä sille linjalle jolle haluan.
Mä kaipaan juuri nyt tosi paljon sellaista tunnetta, että mulla on alusta asti joku tukeva pohja josta ponnistaa. Että ei ois tilannetta, jossa mulla on melkein kelvot perustukset vuokratontilla, jonka vuokrasopimus loppuu ennen kuin oon asettunut taloksi ja saanut savupiipun vetämään. On meneillään asioita, jotka tökkii sitä nimenomaista hermoa tosi lujaa enkä tiedä, mitä tunteita niiden pitäisi mussa herättää.

Olen kuullut niin monta kertaa, että uusia tulee, mutta on lopulta aika väsyttävää etsiä uusia ja uusia ja uusia koko ajan ja olla aina vain vähän pinnasta auki.

Muita pohdittaneita asioita ovat olleet mun sijainti aakkossopassa ja tämä keho ja sen olemus ja toiminta. Ja musiikki. Ja koulutus. Ja yhteiskunta.
Ja muuttaminen, ehkä kauas.
 (Kokkolassa maksaa vuokrakämpät paljon ja joka tapauksessa olen kohta valtiolle velkaa enemmän rahaa kuin olen koskaan nähnyt, enkä tiedä pystynkö koskaan maksamaan takaisin. En tahtoisi joutua maksamaan takaisin siitä että pysyn nuoruusvuosinakin elossa.)

Ja rakkaus, sekin on mietityttänyt.
Sitä on, mutta onko tarpeeksi? Onko minulle?

10.7.2016

Kysyit onko mulla mitään

Olen kasvanut niin hurjasti
                                              milloin tämä häpeä loppuu
Ihmisiä on valtavan paljon
                                              milloin tämä yksinäisyys loppuu
Kaikkea hyvää tulee vastaan
                                              milloin tämä pelko loppuu
Asiat ovat hyvin ja oikein
                                              milloin tämä suru loppuu 


13.6.2016

Rest in power

Orlando.

Mä olisin voinut olla siellä.
Mun sisarukset ois voinut olla siellä.
Mun sisarusten perheet ois voinut.
Melkein jokainen ihminen johon oon tosissani joskus ollut ihastunut.
Valtaosa mun ystäväpiiristä.

Ihmiset väittää että me vaaditaan liikaa
vaikka meitä edelleen tapetaan
ihan vain koska

Eikä ees aloiteta niistä tyypeistä
joille tämä on ainoastaan
hyvä tekosyy vihata islamia

tai jotka iloitsee kun meitä on tapettu 50

tai jotka taas huokailee
että taasko niistä puhutaan

Tehtäiskö diili
että annatte meidän elää
ja annatte tehdä sen rauhassa
niin me voitais sitten
tosiaankin elää rauhassa
ja kaikilla ois hyvä olla.

12.6.2016

Laulu perunoiden kiehuessa

On joitain asioita, joita tulisi pohtia ja opetella.

Yksi niistä on itsensä pakottaminen. Edes vähän, edes sen verran että pääsee nukkumaan tai ylös sängystä tai saa nostettua koulukirjan pöydän alta opiskelukuntoon tai lähdettyä edes vartin kävelylle ulos tai pystyy olemaan ostamatta limutölkin silloin kun käy sarjakuvakerholla.

Yksi niistä on suhde ruokaan ja syömiseen. Että mikä kaikki on ravintoa ja polttoainetta, mikä selviytymiskeinoa tai defenssiä, mikä tottumusta jne. jne. Olisi hauskaa osata ajatella asiaa jo ennen kuin huomaa jo paistavansa uusia perunoita kahdelta yöllä. Pitäisi ehkä havainnoida itseään enemmän ja keksiä korvaavia asioita ja koittaa vielä saada ne mahtumaan siihen johonkin osaan aivoista, joka säätelee automaatioita (en minä vittu tiedä onko sellaista oikeasti).
Ja voisi olla inhoamatta tätä kehoa.
Ja voisi tehdä tästä kehosta vähän toimivamman.
Tämä on prioriteettijärjestys.

Yksi niistä on suhde hoivaan sekä antajana että vastaanottajana. Olen löytänyt itsestäni kanaemovaihteen ja lopputuloksena vahdin puoli yötä kännisiä teinejä rannalla vaikkei vastuuasemaa ole ja lupaan viettää päihteetöntä juhannusta sellaisen ihmisen kanssa, joka ei kotoaan sitä saisi. Siinä sivussa kasvan yli oman vahvuuteni ja ajoittain unohdan, ketä pitää suojella ja milloin. Olisi kiva joku sellainen ihmissuhde, jossa voisi nojata kohti keskustaa kuin holvikaari. Siihen saakka olen ehkä iloinen siitä, että osaan sanoa kyllä tarjotulle aurinkorasvalle darra-aamuna auringonpaahteessa.


5.6.2016

Rantahietikolta meri jäljet hävittää

Taas yksi tuskallinen rohkea, ihana kamala raskas antoisa vuosi ohi. Paras jaksotodistus koko lukioaikana

8 8 8 8 9 10 10 

Opettajat ja halaukset ja "mä oon niin ylpeä susta" monen monta kertaa ja siihen vastaus: "niin minäkin"
Ja tuoreen ylioppilaan äiti: "Koska sun juhlat on? Jos nään nimen lehdessä niin tuun katsomaan."
Ja ystävä jonka tukkaa saattoi letittää koko lakkiaisjuhlan niin, että viereisen penkin katsoja kysyi, olenko tai tuleeko minusta kampaaja.
Ja opo, joka kuuli sivusta keskustelun rehtorin kanssa ja oli puolestani harmissaan, vaikka minua vain nauratti (vaikka illalla väsyneenä ja päänsärkyisenä itketti sekin ja melkein teki mieli lähettää rehtorille viesti että itse asiassa haista paska mutta koska tajusin että olen väsynyt ja itkuinen ja siksi harkintakyky ei ole kymppi plus niin en sitten lähettänyt ja se on hyvä)

Torstai-illalla, retkipäivää edeltävänä päivänä kokoonnuimme lukion kakkosten kanssa sille rannalle, johon seuraavana päivänä tulisi koko muukin koulu. Otin teltan mukaan, kun yksi kavereista arpoi, jääkö yöksi vai ei. Lähtiessä olin aika varma siitä, että nukun siellä kuitenkin yksin tai lähden itse kotiin, eikä se oikeastaan ollut ongelma - asiat usein ovat menneet niin, ettei kaveriporukka innostu jos minä kerrankin innostun, eikä siihen ole kukaan ennenkään kuollut.

Pummin kaksi lonkeroa ja hörppyjä kaljasta.
Istuttiin keskellä rantaa rykelmässä ja kuunneltiin mun Spotify-listaa vuodelta 2015, kun ei kukaan osannut ehdottaa muutakaan (ja välillä joku kehuikin tunnelmaa joka siitä listasta tuli)
Kahlattiin rantavedessä
Jäähdyteltiin kaljaa samaisessa rantavedessä Prisman muovikassissa
Kuunneltiin Pikku G:tä ja Tiktakia ja Gimmeliä ja Indicaa ja laulettiin mukana ja naurettiin
Ostin vitosella kymmenen kaljaa, kaveri kahdella eurolla neljä, jäähdyteltiin niitä samassa Prisman muovikassissa
Kahlasin housut jalassa polvia myöten veteen ja tanssin ja huojuin ja hymyilin
Läimin hyttysiä; kaikkiin en osunut (laskin myöhemmin kehosta yli 60 puremaa, joista suurin osa jaloissa)
Istuttiin teltassa, minä ja se yksi kakkonen jonka kanssa ollaan juteltu ohimennen ja joka on tuntunut kivalta (miksi emme hengaa useammin?)
Puhuin sille kansanmusiikista ja Suistamon sähköstä ja Essistä ja se kuunteli ja se oli sellainen vähän kiusallinen nousuhumala-avautuminen mutta ilman sitä kiusallisuutta
Muistin monta kertaa rantahiekkaa pitkin kävellessäni sanoa, miten onnellinen olen, miten iloinen olin että menin, miten ihmeellistä ovat ne ihanat ihmiset joiden kanssa voi hiljakseen humaltua ja kulkea ympäri rantaa saattamassa sammuneita telttoihin, jakamassa vesipulloja, pitämässä huolta että em. sammuneilla on kaikki hyvin kylkiasennossakin

Hämärtyessä alkoivat kysellä, se kiva kakkonen ja se toinen kiva jonka vuoksi otin teltan, että onko vielä okei jos jäävät yöksi
kahden hengen telttaan, kyllä sinne mahtuu ja sopu sijaa antaa, todettiin
Ja hyvin mahtuikin kaksi saman makuualustan päälle ja makuupussin alle ja oli lämmin siinä lähekkäin, paitsi aamuyöllä kun alkoi olla kylmä ja siksi sisäteltan ovi laitettiin kiinni eikä vain hyttysverkkoa
niin että seitsemältä aamulla oli läkähdyttävän kuuma ja kaikki happi aivan loppu
ja vähän päänsärkyä! Onneksi oli vielä yksi vesipullo!

Tapoimme aikaa kolme tuntia
Menimme kappeliin vessaan koulun yhteiseen hartaukseen ja sieltä takaisin rannalle purkamaan telttaa ja syömään koulun tuomia eväitä ja taas kahlaamaan.
Uin vaatteet päällä ja se on parasta mitä voi tehdä, kun on herännyt teltasta kuumalta rannalta krapulassa.

Bussissa kotimatkalla oli väsymys ja kaikki hyvin



Ja vaikka nyt on hyvä olla lomalla ja tehdä vain itsenäisiä koulusuorituksia, on ihanaa vielä yhtenä elokuisena päivänä mennä ensimmäistä kertaa Aurakadulle ja valokuvattavaksi - etenkin nyt on ihanaa, kun tietää, että kaikki koulun perinteet ja tapahtumat voi jakaa niiden tyyppien kanssa: sen, joka halasi ruokalassa kun kuuli että tulen abiristeilylle ja jonka kanssa iloitsemme samanaikaisesta valmistumisesta, sen, jota lupasin muistaa ylioppilaspuheessani koska antoi kopioida yhden äikän pakollisen jutun suoraan omista muistiinpanoistaan ja kaikkien muiden niiden jotka eivät ota henkilökohtaisesti poissaoloja tai pahaa oloa ja iloitsevat kun saan matikankokeesta ysipuolen tai ruotsinkurssin ylipäätään läpi.

Ja elämä, se vain voittaa ja voittaa.

27.3.2016

Surut heitän pitkin teitä, ilot otan myötä

Siitä on nyt kuus vuotta kun olin sairaalassa, osastolla 410
Olin 12, masentunut ja itsetuhoinen, loppusyksystä oli viikoista kiinni
etten antanut periksi ja juossut jokeen

Olin varma, etten näe seuraavaa kevättä tai syksyä tai vuotta
ja sitten varma, etten näe sitä päivää kun peruskoulu loppuu
(ja sitten että näen, mutta se jää viimeiseksi)

etten näe sitä päivää kun pääsen lukioon
tai täysi-ikäistyn
tai valmistun


----
----
----
----
----


Olen ihan kohta 19
Ja kaikki on niin hyvää, ei helppoa, on huonojakin päiviä

mutta

pikkuhiljaa.

14.3.2016

Himmene nyt hiien hurtta

Voiko kesken alamäen kääntyä niin ettei tarvitse käydä moikkaamassa pohjaa?

Helvetin vaikeaa se ainakin tuntuu olevan.

11.2.2016

Enää en pelkää vaikka on pimeää

En ehdi puhua enempää:
on kiire kotiin itkemään
kaikkea, mitä tänään
lakkasin pelkäämästä

24.1.2016

Vielä virstan päässä tahikka kahen takana

Me mätsätään OkCupidissa 99-prosenttisesti ja sen vierastava kissa pitää musta

Mä en vaan kerta kaikkiaan saa suutani auki.