19.2.2015

Tämä on kuitenkin minun kaupunkini

Minä kaipaan ja himoan vapautta vaikken tiedä mitä se on
sitä että menee yöksi aina samaan paikkaan vai että on juureton

Pohjois-Haaga.

Minä olen ajautunut tänne niin kovin paljon viimeisen parin vuoden sisällä, itkenyt ja nauranut ja ollut turvassa välillä enemmän välillä vähemmän
Eilen kävin juna-asemalla yksin ensimmäistä kertaa elokuun jälkeen enkä minä kuollut, en panikoinut, eivät aivot räjähtäneet ulos päästä ja se tuntuu helpottavalta, että kaikesta selviää.
Ja nyt olen ollut tässä asunnossa melkein vuorokauden, hurmannut lehtikaalisipseillä ne ihmiset, joihin pari viikkoa sitten tutustuin kunnolla tässä samassa asunnossa, näiden samojen perunatarrojen keskellä (sekin tuntuu helpottavalta, että ystävystyä voi niidenkin kanssa, jotka ovat vähän pelottavia ja etäisiä pitkän aikaa) (sekin tuntuu helpottavalta, että niitäkin opettajia voi lopulta halata, joiden tunnilta lähtee ovet paukkuen paniikkikohtauksen vuoksi, kuulla sanat: "olin susta tosi ylpeä kun nostit numeroa niin paljon")

Nyt Zen Cafén soidessa minusta tuntuu, että on taas Helsingissäkin koti jossa on turvallista ja ihmisiä, niin lähellä sitä edellistä kotia, mutta tarpeeksi kaukana - paljon samaa, paljon erilaista. Ei pelota. On hyvä olla.

Eikä nyt tunnu pahalta ajatella rehtoria, joka yrittää hiillostaa ulos lukiosta, ei tunnu ajatella sossua, joka kyselee etkö voisi pitää lomaa analyyttisesta aattelusta
   niille sanoille minä nauroin kun teatterissa 4.48 Psykoosi ja siellä lääkäri "miksi sinä viiltelet purkaako se paineita no minä en ymmärrä miksi teit niin minä ajattelin että se purkaa niitä paineita"
   joka kerta kun nauroin sille mitä lavalla tapahtui minä nauroin itselleni koska niinhän se saatana on, ei tästä selviä ellei jaksa vähän nauraa kaikelle paskalle välillä

Olen ikävöinyt itseäni toisinaan ja ollut hukassa aikoja
Ja täältä minä taas löydyin, Pohjois-Haagasta, missä kaikki on vähän sekaisin eikä missään järkeä