11.11.2014

Ja unhoitin miten kaunis on taivas ja maa

Kadotin itseni.

Minä kerta kaikkiaan kadotin.

Ensimmäistä kertaa musiikin esittäminen, musiikki ylipäätään tuntuu näin vastenmieliseltä
Sellaiselta, että voisin vain heittää sen menemään
ja niin, ilman musiikkia en ole mitään
joten kaipa minunkin sitten tulisi

Ja minusta tuntuu, että tämä on se piste
kun olen saanut muilta kaiken mitä ansaitsen ja enemmän
ja että tämä on se piste, kun minun kertakaikkiaan tulee jatkaa yksin
En tiedä miten, en oikeastaan välitä

Mutta taakaksi olen ollut jo kyllin kauan
niin, että miksen silloin harkinnut parantumista
kun jokin oli vielä ehjää

Olinkin jo ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu haluta kuolla.
Mutta niin, tältähän se tuntuikin.
Ei se niin pahaa ehkä ollutkaan


5.11.2014

They'll say: just let her crash and burn, she'll learn - the attention just encourages her

Minua semisti vituttaa nämä tämmöiset aamut, kun olen lähdössä kerrankin ajoissa kouluun ja sitten puolen tunnin päästä tajuan edelleen istuvani kotona käsivarret verisinä. Tai siis, ehtihän viikko jo sujuakin melkein hyvin. Haluan lakin, en halua lakkia, en tiedä, ehkä siihen ei ole mahdollisuuttakaan enää.
Kävin eilen keskustelemassa Tyttöjen talolla siitä miten keskusteluapu psykiatrisella aiheuttaa entistä enemmän pahaa oloa ja vaikken ollut sen työntekijän kanssa jutellut aikaisemmin, ei minulla siellä ollut mitään vaikeuksia kertoa, miksi ylipäätään lähdin hakemaan apua. Sanoi, että jos ei lähde sujumaan niin voivat taloltakin olla yhteydessä siihen minua "hoitavaan" (edit: tai siis eihän sen nyt tutkimusjaksolla mitään edes kuulu kai hoitaa) sossuun ja kertoa niitä juttuja, joita en itse saa sanottua. Kovasti toivoisin, että pystyisin itsekin kertomaan, mutta tuntuu kuin heti polin ovesta sisään astuessa kovalevy formatoitaisiin ja hetken uskon itsekin siihen, että kaikki on kiinni vain siitä, että höyhenenkevyesti alan hallita ajankäyttöäni paremmin.

Jotenkin sain eilen sanoiksi puettua sitäkin, etten tunne minun ja sossun pelaavan samalla puolella - monen muun aikuisen ihmisen kanssa keskustellessa on tullut vahva tunne siitä, että "miten me voitais tehdä sun voinnille, miten sua voisi tukea", kun taas tuolla olo on se, että annetaan suurpiirteisiä juttuja ("opettele hallitsemaan ajankäyttöä"), jotka jätetään kokonaan minun harteilleni sen paremmin ohjeistamatta. Joo, onhan se totta, että minusta kaikki muutos lähtee, mutta jos kykenisin siihen yksin, olisin varmasti terve ja hyvinvoiva jo. Kumma kyllä näin ei ole.

Ja kun ei rouvalle kerran kelvanneet kaksi viikkoa vanhat ruvet niin nytpä oikein tuoretta matskua taas odottamassa parantumista. Enpä tosin usko sen koskaan noita näkevän, ei huvittaisi keskustella niistä nyt lainkaan.

3.11.2014

Kaikki onkin kynnetty turhaan

"Ootsä miettinyt et oisko joku kansanopisto sulle parempi opiskelupaikka?"
"Mitä jos sä opettelisit ajankäytön hallintaa paremmin?"
"Aatteletsä et sun viiltely on itsetuhoista?"
"Joo mä huomasin kyllä, että sun käsivarsi on ruvella, mut noihan on vissiin aika vanhoja?"
"Mitä jos pitäisit lomaa analyyttisestä ajattelusta?"
"No mut sullahan on kumminkin hyviä päiviä, eiks asiat oo silloin hyvin?"


Avun saaminen tuntuu epävarmemmalta kuin viikko sitten.
Tänään teki mieli vetää ranteet auki.
Tänään istuin jokirannassa aiottua pitempään, koska yhtäkkiä vesi näytti niin kauniilta
pehmoiselta, keinuvalta, sellaiselta, että se varmasti syleilisi kylmästi ja se tuntuisi hyvältä
enkä hetken aikaa osannut luottaa siihen,
että jalat varmasti veisivät kauemmas reunasta.

Tuntuu umpikujalta.