26.10.2014

Kaikki on liikaa, taistele

Wilmassa on 14 poissaoloa.
Ihan liian monta, tiedän, niitä ei pitäisi olla siellä. Mutta olen niistä ihan tarpeeksi vihainen itselleni, joten älä sinä sano niistä mitään, jooko.

Ei se ole sitä, ettenkö tajuaisi niiden olevan pahasta. Ei se ole sitä, ettenkö haluaisi käydä koulua, etteikö kiinnostaisi. Ei se ole laiskuutta. Se on sitä, että mikään määrä unta ei riitä, vaan koko ajan väsyttää. Sitä, että ihan naurettavat asiat laukaisevat ahdistuksen: keskiviikkona olin koulussa kymmenen minuuttia myöhässä, mutta aioin mennä tunnille. Opettaja laittoi oven kiinni kun olin sen takana ottamassa takkia pois. En enää pystynyt menemään. Torstaina nukahdin ala-aulan lattialle et-tunnin jälkeen. Nukuin siinä vähän päälle tunnin, sitten päätin vain lähteä pois.

Olisi paljon helpompaa olla puhtaasti välinpitämätön. Jättää menemättä kouluun ihan vain koska ei kiinnosta. 
Mutta: tiedän koko ajan, että pitäisi olla muualla, tekemässä jotain muuta. Herään keskikokoisiin raivareihin aamuisin kun tajuan olevani taas myöhässä. Yritän oppitunneilla pysyä skarppina, vaikka keskittymiskyky on kadonnut ja vaikka tuntuu, ettei mitään jää päähän - sikäli kun suoriudun oppitunneille enkä istu jossain käytävällä odottamassa minuuttien kulumista tietämättä itsekään, miksen voi liikkua. Toivomassa, että joku tulee nostamaan ylös. 

Suututtaa inhottaa itkettää se, etten jaksa enkä pysty, vaikka haluaisin. Se, että ajoittain lakkaan haluamasta, koska tuntuu, ettei enää auta vaikka miten parantaisi. 
Vaikka jotain saisikin aikaan, tuntuu, että se ei riitä kun niin paljon on jäänyt tekemättä, ei ole tarpeeksi jos tekee parhaansa, ei ole tarpeeksi jos yrittää. 
Vaikka jotain saisikin aikaan, ei tunnu yhtään paremmalta, koska yrittäminen vie kaikki voimat ja sen jälkeenkin on vielä niin paljon jäljessä kaikesta.
Suututtaa inhottaa itkettää vielä enemmän se, ettei mitään konkreettista syytä ole, että on vain uupunut ja riittämätön ja ahdistunut olo koko ajan ja jos joku kysyy, mikä on hätänä, ei voi vastata mitään. 

Koko alkusyksyn yritin ja yritin ja yritin. En onnistunut ihan täydellisesti, mutta hain apua ja yritin vähän lisää, sain jotain tehtyäkin. Olin koeviikolla paikalla, sain matikankurssin suoritettua. Siitäkin rehtori sanoi, ettei se paljon lohduta. Pyysi kyllä myöhemmin anteeksi. Kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan, lähete juuttui järjestelmään, voimat loppuivat. Jos Paju ei olisi auttanut hoitamaan asioita, ei sitä poliaikaa olisi varmaan vieläkään. 

Mutta sitä minun piti sanoa, että
tiedän, että valitat välittämisen ja huolen vuoksi. Mutta älä tee niin, jooko. Ei se auta mitään, tekee vain kaikesta entistä vaikeampaa ja olosta huonomman. Kehu sen sijaan, kehu käydyistä oppitunneista, herätyistä aamuista. Kaikki ne ovat taistelun takana, välillä pienemmän, mutta vaikeita yhtä kaikki. Sellaisia taisteluita voittaa paljon helpommin, jos tietää, että joku huomaa.

♥: Paula

-----

Kirjoitin isille kirjeen ja itkin silmät päästäni. En ole varmaan koskaan kertonut kummallekaan vanhemmalle noinkaan avoimesti voinnistani, nyt se vain tuntui oikealta ja melkein pakolliselta. Ajankohtaiselta, kerran ensi viikolla on se poliaika ja asiat lähtevät (toivottavasti) rullaamaan.

Viikko hujahti. En tiedä mihin se meni, mutta olin kolmella oppitunnilla ja se on ihan tosi paljon liian vähän. Kaksi päivää kokonaan ohi, kahtena iltapäivämusiikkia, yhtenä elämänkatsomustiedontunti ja syyllisyys olemassaolosta. Ihan sairasta. Vahdin siskon luona kissoja, kävin kaupassa ja naurettavuuksiin asti jahkailin, mitä ostan. Unettomuus ei ole vaivannut: yli 12-tuntisia pätkiä putkeen. Ei sillä, että mikään muu hirveästi innostaisi. Nyt kello on kuusi aamulla, pörheistä pörhein kissa nukkuu tuhisten vieressä, kuuntelen Spotifysta vanhoja soittolistoja. Tänään lähden kotiin ja vähän jännittää, olenko kämmännyt jotain tosi pahasti. Kaikki kolme kissaa on yhä elossa ja talo pystyssä, joten kaipa olen jotain tehnyt oikein.

Poliaika pelottaa. Menen varmaan yksin, en ole maininnut, että kirjeessä toivotaan vanhempia mukaan. En tiedä yhtään mitä odottaa, toivon, ettei vastassa ole kyrpänaamoja niin kuin viime kerralla. Toivon, että tällä kerralla tämä pää hoidetaan kuntoon eikä jankata steppikursseista ja aamupalan tärkeydestä niin, että joudun kusettamaan itseni terveeksi.
On tukijoukkoja kuitenkin. Kyllä joku varmasti ottaa kopin, jos pääsen taas putoamaan.

Laulan elon päiville, laulan kuolemalle
jonka laitan nukkumaan kynnysmaton alle.

15.10.2014

Tuskallinen, rohkea avunhakumatka

Viikko -2: Koulu alkaa, menen terveydenhoitajalle ja kerron tarvitsevani apua. Saan lääkäriajan kahden viikon päähän.

Viikko -1: Blogimerkintä 4.9.: "Kaikki sattuu." Ei kunnollisia muistikuvia, mutta todennäköisesti hyvin vähän koulumenestystä.

Viikko 0: Maanantaina lääkäriaika, luvataan lähete psyk. polille, kirjettä saa kuulemma odottaa enintään kuusi viikkoa. Keskiviikkona pakenen matikantunnilta paniikkikohtauksen vuoksi viisi minuuttia etuajassa. Torstaina ahdistaa niin, että kulutan äidinkielentunnin luokan ulkopuolella itkemiseen.

 Viikko 1: Viikon puolivälissä ostan sideharsoa ja bepanthenia viiltelyjälkien hoitamiseen. Dissosioin, tuntuu kuin minun ja maailman välissä olisi kalvo.

Viikko 2: Pohdin lukion ja harrastustoiminnan lopettamista ja perskännien vetämistä. Revin hiuksia päästä. Perjantaina käyn kahvilla entisen sanataideohjaajan kanssa, se tuntuu hyvältä. Sunnuntaina hakkaan käsivarteeni mustelmia.

Viikko 3: Maanantaina joudun pakokauhun valtaan, juoksen koululta kaksi korttelia keskustaan päin ilman kenkiä. Lamaannun kadunkulmaan, veli tulee hakemaan, käyttää syömässä ja lähettää kotiinsa lepäämään. Leikkaan ohimoilta hiukset lyhyiksi nyppimisen estämiseksi. Kalenterimerkintä 16.9.: "Joskus merkitsin kalenteriin jokaisen kerran jona viilsin, mutta nyt niitä kertoja on niin saatanan paljon, että viiltelystä on tullut enemmän sääntö kuin poikkeus. Tahtoisin lopettaa lukion." Keskustelen psykologianopettajan kanssa pitkään voinnistani. Perjantain ja lauantain välisenä yönä etsin kuumeisesti kyytiä pois kotoa 14-vuotiaalle, jonka vanhemmat ovat humalassa ja tappelevat.

Viikko 4: Alan taas merkata viiltelyä kalenteriin. Tällä viikolla sitä tapahtuu kolmena päivänä. Tiistaina jätän menemättä kouluun, istun kirjastossa ja pelkään ihmisiä. Keskiviikkona isä hermostuu, kun poissaoloja on liikaa. 25.9. kalenterimerkinnästä: "Tuntuu irtonaiselta ja väärältä. Ei kysellä perään, en tiedä onko se hyvä vai huono. En kaipaa halauksia hei ne ovat vääränlaisia kuitenkin. Minulla ei ole mitään hajua milloin on mikäkin koe, ei oikein mitään hajua mistään." Juttelen erään yläkoulunopettajan kanssa, keskustelun jälkeen saan kerättyä kalenteriin kokeiden ajankohdat. Viikonloppuna saan juhlissa paniikkikohtauksen pilvenhajusta kuljettuani polttajien ohi mahdollisimman nopeasti.

Viikko 5: Maanantaina nukun kokeen ohi, ahdistun raha-asioista, viiltelen. Illalla keskustelen Tyttöjen talon työntekijän kanssa vähän yllättäen, kerrottuani kaiken alan itkeä. Viikko tuntuu tavallista kevyemmältä, olen paikalla lopuissa kokeissa. Alan epäillä, etten saa psykiatriselta kirjettä ennen kuuden viikon umpeutumista. Perjantaina rehtori sanoo, ettei läpi mennyt matikankurssi paljon lohduta, kun kasaan pitäisi saada yhteensä 75 kurssia. Viikonloppuna 24h sarjakuvaa -tapahtumassa saan paniikkikohtauksen keskellä yötä ja juttelen siskon kanssa sen jälkeen.

Viikko 6: Olen aamutunnit skarpimpana kuin aikoihin, väsyn, ruokalasta palattuani saan paniikkikohtauksen, keskustelen rehtorin kanssa, kerron, että perjantainen kommenttinsa tuntui lannistavalta. Palautan matikankurssin poissaoloja korvaavat tehtävät. Illalla kärsin pahimmasta migreenistä aikoihin, ystävä tuo kirjastolle särkylääkettä, hieroo hartioita ja maksaa bussimatkan kotiin. Keskiviikkona vien Tyttöjen talolle em. 14-vuotiaan, kotimatkalla päässä pyörii ahdistuneita ja ahdistavia ajatuksia. Perjantaina käyn keskustelemassa opinto-ohjaajan kanssa, asiat tuntuvat vähän selkeämmiltä. Ystävä soittaa puolestani psykiatriselle, josta kerrotaan, ettei lähete ole tullut perille. Istun vieressä, itkettää, hengitys ei kulje. Ystävä lupaa tulla maanantaina mukaani selvittämään asiaa. Sunnuntaina broilerin syöminen laukaisee syyllisyydentunnon ja ahdistuksen, viiltelen ja lähden pariksi tunniksi pyöräilemään.

Viikko 7: Maanantaina elämänkatsomustiedossa pyydetään kirjoittamaan essee ihmisyydestä, alan tuntea syyllisyyttä olemassaolostani, menen luokan ulkopuolelle raapimaan sormiini haavat. Käymme ystävän kanssa koululääkärin puheilla selvittämässä läheteasian. Tiistaina herään myöhässä, muistan nähneeni unia kuolemasta. Keskiviikkona herään jälleen myöhässä, saan ajanvarauskirjeen, lähden iltapäivällä Tyttöjen talolle, juttelen työntekijän kanssa asioista ja fiiliksistä.

Viikko 8:

Viikko 9: Torstaina poliaika.

2.10.2014

Kaikki kokonaan, minä jaksan

Kävellessäni Aurakatua avojaloin kuulin palohälytyksen huutavan
  Ja äkkiä tunsin oloni kovin yksinäiseksi.

Illan sanoja ovat tassutus ja se lause
    että olen jo rauhoittunut
    että sinä voit halata ilman että sanon sanaakaan, ilman, että oikeastaan edes pyydän: 
Pohdinhan tänään, että välttelen, sillä
  ei, minä en tarvitse puolikasta
en tarvitse erityistä kosketustasi kertomaan, etten ole erityinen, hiljalleen ymmärrän sen itsekin
 Halauksesi otan kyllä vastaan, sillä se on vain minulle
        merkiksi, että kelpaan vielä, ettet ole vihainen, että ei tee minusta väärää sekään että vähän tai aina ja kaikkialla minä vain säädän ja helisen
        että vaikka ohi ovat kirjeet ja ehkä myös lapsenomainen jälleennäkemisen riemu jokaisen ohikulkusi aikana
         niin ohi on myös sen riemun korvannut häpeä ja pelko ja ristiriita, ihoon piirtyvät sanasi

Että sinä olet sinä siinä ja minä olen minä edelleen:
                     ihmisiä.

Hulluja viikkoja takana, hulluja päiviä toivottomia päiviä ja sitten niitä sellaisia, joina tuntuu että sujuu taas jälleen hetken pitkästä aikaa.
Minä kävin psykankokeessa!
Minä tein englanninkokeen!
Minä tein matikankokeen!
Minä lauloin Ei puolikasta niin että Essi sanoi hyvä Paula loistava kaari, huusin roolihahmon vihaa omaa vihaani ulos voimalla mutten epävireessä, äänensävyn rauhoituttua tärisin vähän sillä niin minä uppouduin
ja katsomossa oli isä joka ei ole aikoihin käynyt katsomassa juttuja ja joka halasi esityksen jälkeen vaikka emme koskaan halaa
ja katsomossa oli Jasmine, tärkeä Jasmine, kertoi, että tärkeä on laulu ja minä sanoin niin, en itse valinnut mutta hieno se on
Eikä aikoihin ole tuntunut niin kepeältä kuin lämmitellessä, kun Stevie Wonderia soi stereoista ja ringissä vähän yli 20 lukiolaista ja yksi hassu opettaja joraamassa, matkimassa toistensa urpoja tanssiliikkeitä.

Psykiatrisen kuuden viikon määräaika umpeutuu maanantaina, ei ole kuulunut mitään. Kuuluu ehkä sitten joskus, mistä sitä tietää. Ei auta kuin yrittää pärjätä niin, että ehkä jonain päivänä kirjoitan ylioppilaaksi ja pääsen stressaamaan Sibelius-Akatemian pääsykokeita enemmän kuin nyt tai ehkä vähemmän, jos vuosien varrella jotakin opin. Joka tapauksessa voin aina soittaa ukulelella kaihoisia lauluja ja hämmästellä, miten sointukierrot osuvat sormiin aina vain helpommin.