6.7.2014

Sillä on ruusuja sormenpäissä

Perjantaina töissä ahi-itku, juttelua, sovittiin juttui ja pystyn vielä jatkamaan, toivottavasti.
Näin pohjoisesta palannutta kaveria ja oman protuleirini ohjaajaa, tuntui kivalta.

Olen viikonloppuisinkin ollut paikoittain aika ahdistunut, mietin itseni satuttamista melkein jatkuvasti, MUTTA eilen onnistuin vastustamaan sitä tunnetta maalaamalla viirut vesiväreillä ihoon veren sijaan. Hetken päästä sama olo palasi, mutta annoin olla silti. Kerroin ystävälle pääni sisällä käytävästä taistelusta, laitoin äänikirjan pyörimään ja keskityin nukahtamiseen.
Motivaatio selviytyä on hämmästyttävän korkealla, toivottavasti se on sitä syksylläkin. Toivottavasti muistan silloinkin, etten minä yksin tämän pääni kanssa pärjää, että mitään ihmeparantumista ei tapahdu 1,5 kuukauden aikana. Silloin kun en takerru sairauteen kynsin hampain tahtomatta päästää irti, minä unohdan sen täysin ja olen kuin kaikki olisi aivan normaalisti. Sitten taas putoan, kun varomattomana ja malttamattomana en pysykään tasapainossa sillä kapealla kujalla - ja taas sattuu.

Toisaalta pahoina hetkinä tuntuu toisinaan helpommalta antaa periksi, kehossani on kuitenkin viitisen litraa verta, eihän se paljon ole, jos muutama milli tihkuu ihon läpi. Eihän kukaan sitä kuitenkaan koskaan tule tietämään, vaikka jättäisinkin viiltämättä. Oma hyvinvointi ei juuri nyt ole kyllin voimakas motiivi, tarvitsen ulkopuolista kannustusta, tahdon jonkun muunkin tietävän, että ihan tosissani yritän pysyä kasassa. Enkä minä koe siinä onnistuvani, jokainen päätös olla satuttamatta on vain pitkittämistä, pahanteon siirtämistä myöhempään. En osaa vielä olla siitä ylpeä, vaikka sekin on saavutus, tavallaan.

Siitä, että jättää viiltämättä ei jää jälkiä kehoon. Tai siis, sehän se taitaa olla pointtinakin.
Silti välillä olisi helpompaa, jos olisi jotain merkitsemässä niitä kertoja, kun terän sijaan otankin käteen ukulelen ja laulan Milla Rumin Hei ihmisen kerran tai kaksi - muutakin kuin vesikellot sormenpäissä. Ulkopuolisen silmissä olen ihminen, joka ei oikein suoriudu. Näkymättömiin jää kaikki se kehitys, mitä viime aikoina on tapahtunut - se, että edes yritän olla itselleni kiltti, se, että töistä liukenemisen sijaan soitan pahoitellakseni myöhästymistä tai puhun ahdistavat asiat auki. Siitäkin huolimatta, että myöhästymisiä tai ahdistusta ei "pitäisi" olla.
Epäonnistun yhä usein, monessa asiassa (eihän kukaan nyt täydellinen voi olla), mutta aina välillä selviän mokailuistani paremmin kuin ennen. Jatkan elämääni. Yritän selvittää sotkut sen sijaan, että polttaisin sillat ja pakenisin.

Syksy pelottaa yhä. Tuntuu helpottavalta ajatella, että saan viimein apua, mutta kolmen vuoden pakoilun jälkeen on ihan tosi vaikeaa mennä puhumaan jollekin ammattihenkilölle ja tunnustaa, etten voikaan ihan niin hyvin kuin olen väittänyt. Pelottaa, otetaanko vakavasti (vaikka viimeksi jutellessa terkkari sanoi miettineensä jo pari vuotta, että terapia voisi tehdä hyvää).
Koulunkäynti tuntuu musertavalta edelleen. Olisi loistavaa pärjätä ekassa jaksossa yhtä hyvin kuin viime vuonna, kun kurssiarvosanat olivat yhtä poikkeusta lukuunottamatta ysejä kaikki, mutta rehellisesti sanoen en juuri nyt ole varma, pystynkö siihen. Kurssien pois jättämiseen ei nyt ole varaa, viime lukuvuonna sain alle 20 kurssia kokoon. Loput lukiosta pitää siis käydä jotakuinkin normaalilla tahdilla, jos aion valmistua vuonna 2017. Voi olla, etten kykene, enkä minä kovin pahana asiana sitä pidä. Mutta olisihan se loistavaa saada musiikkilukion todistus, en ole varma, saako sitä jos käy koulunsa loppuun aikuislukiossa. Nyt kuitenkin lienee fiksuinta keskittyä loppukesään ja alkusyksyyn, yrittää pärjätä päivä kerrallaan.


2.7.2014

There was no sound, there was only me and my disgrace

Olin ekaa päivää töissä.
Myöhästyin tunnin.
Kaikki olivat tosi ymmärtäväisiä.
Päivä meni ihan hyvin, vähän olin jäässä.

Tulin kotiin, päässä alkoi humista, mutta oli ihan hyvä fiilis
Ja nyt, kun olen ollut kotona vähän alle tunnin
tuntuu siltä, että tahtoisin muuttua nesteeksi
itkettää, väsyttää
en jaksa tehdä mitään, tekee mieli hakata päätä näppäimistöön
vetää jollain terävällä viiruja sääriin

Miksi minusta tuntuu tältä?

Kaikkihan meni hyvin, en mokaillut mitään erityisen paljon. Askartelutaitojani kehuttiin.
Eikä ensimmäisenä päivänä vielä tarvitse olla täydellinen.
Silti olen aivan varma siitä, että suoriudun ala-arvoisesti,
että työsuhteeni puretaan koeajalla
(sitä on vielä yhdeksän työpäivää jäljellä).

Minä toivon, että tämä on vain ensimmäisten päivien alkuhämmennystä.
Väliaikaista ylikuormitusta
(jota sitäkään en ihan täysin osaa hyväksyä, koska ei kukaan normaali ihminen)


Päätin mennä syksyllä terveydenhoitajalle pyytämään lääkäriaikaa, hakemaan apua. Sain protukokilta erään terapeutin yhteystiedot, ponnistusalustan. Jos käy hyvin, pääsisin terapiaan vähän ennen joulua (aika monta vuotta liian myöhään). Jos huonosti, niin, sitten en tiedä. En ole varma, jaksanko enää sitten yrittää.
Raha-asiat huolestuttavat. En ole varma, onko meillä varaa minun hoitamiseeni. Parempi olisi olla, muuten ei mistään tule mitään.

Mutta on se päätös ja se tuo toivoa.

---En tahdo takaisin kouluun, en tunne sieltä ketään.
Tuntuu ihan pudonneelta jo, välien katkaisu viime syksynä vei kaikki yhteiset ystävät,
kuukausien perseily ja kolmen viikon poissaolo ne loputkin tuttavuudet
Tänään illalla järjestävät tapaamisen rannalle. En mene.
Ei huvita.
En kelpaa siellä.
En kelpaa täällä, itselleni, enkä tiedä kelpaanko ikinä.