27.5.2014

Ja nyt äärellä sillan heikon ja hauraan

Pelkään, että avun hakeminen suututtaa ihmisiä ja samalla perseilen ja tuotan pettymyksiä ja ärsytän
Pelkään, etten pääsisi hoitotoimenpiteiden vuoksi protulle ja pettäisin tiimin, ihan kuin voisin vetää leiriä haudasta käsin
Pelkään, että kaiken tän pelon tunnustaminen vie multa vapauden vaikka tämä sairaus se on, mikä pitää mua vankina enemmän kuin mikään.

19.5.2014

Are we getting closer or are we just getting more lost

Tänään huomasin statukseni muuttuneen.
Toisaalta: kiitos, se tuntui liian raskaalta osalta kantaa.
Toisaalta: anteeksi, etten osannut olla paremmin minä.

Tänään kotiin tultuani suutuin, kun tajusin, että lähisukulaisella on oikeus kohdella miten vain ja se pitää sietää. Yksikään ystävä ei saisi samalla lailla solvata, haukkua, repiä itsetuntoa, suhtautua kaikkeen vittuiluna ja suuttua negatiivisesta palautteesta pyytämättä anteeksi.

Tänään jätin voikukkaseppeleen aulan penkille, juoksin alas kahdet portaat (potkin kengät matkalla pois jalastani), ovella löi kasvoille lämpö ja kosteus. Hetken seisoin katoksen alla katsomassa salamointia ja kuuntelemassa jyrinää, sitten astuin kaksi askelta eteenpäin - pisarat olivat niin suuria, niin haaleita, ropina jatkuvaa, pää kääntyi salamoiden suuntaan aina vähän liian myöhään. Rinnoista alaspäin paita oli kuiva, hame keltainen voikukista. Iltapäivällä kaksi seppelettä päällekkäin, kahvilassa tungin kukat ja varret kokispulloon ja katselin, miten vesikuplat nousivat niiden ohi kääntäessäni pulloa.

Toissapäivänä näin paljon kirjallisuusasioita, runonlausuntaa ja performansseja, kuusin Ahmatovan Haikaran venäläisen naisen laulamana ja itkin, kun homo- ja transfobian vastaisen päivän kunniaksi suorittamaani kaapistatuloon vastattiin loukkaantumisena ja marttyyroimisella. Päätin olla puoliksi orpo. Sain lohtuhaleja ja näin Mercedes Bentson livenä. Jäin istumaan kahvilan ulkopuolelle, oli pimeää mutta ei kylmä. Kirjoitin humalaisen naisen kanssa tekotaidetta kauppakuitin taakse ("pidän tän aina mukana niin joku osa susta on aina elossa"), katselin ihmisten hauskanpitoa enkä kadehtinut. Kerroin kuulumiset vakituiselle sanataideohjaajalle, hyvästelin Vanhalla Suurtorilla kello 00:30 ja ajoin kotiin.

Eilen soitin viulua hyvin kuulemma, totta kai silloin soittaa hyvin, kun kerrankin on joku katsomassa. Saatoin kotiin, tuskailin kuumuutta kokomustissa pitkähihainen paita päällä. Saavuin kotiin puolikuolleena ja nukahdin melkein heti. Nukuin yhdeksän tuntia.

Niin.

Kyllä kaikesta voi nousta. Tästä vain aivan liian myöhään.
Saan tänä vuonna ehkä 12 kurssia.
Jos joskus saan valkolakin, kannan sitä ylpeänä loppuvuoden.

14.5.2014

Vaikein onkin vielä jatkaa

Olen ollut tällä viikolla kaksi päivää koulussa ja päivän jälkeen päässä hälisee ja sängyssä pitää maata tunti ennen kuin voi edes syödä. Myös päänsärky on ollut kaverina ja ilta-ahdistus edelleen. Unettomuus ja huono unenlaatu. Tänään hengitysvaikeuksia siinä määrin, että turvauduin aputippoihin (ainakin plasebona auttoivat, edeltänyt olo tuntui enteilevän paniikkikohtausta).

Fyysiset oireet, menkää pois. Tahtoisin elää välillä.

7.5.2014

Eikä ne kaikki surun päivät ole vielä kädessäni

Life could be simple but you never fail
to complicate it every single time
~Mika - Blame it on the girls

Olen lakannut unelmoimasta.

Aika valuu läpi ja ohitse, en kävele vastaan, olen tässä vain. Paikallani. Olen lakannut odottamasta. Kalenterissa on merkintöjä, mutta ne ovat vain merkintöjä, mustejälkiä ja sanoja ilman tunnelatausta. Asioita jotka tapahtuvat sitten kun tapahtuvat: leirin vetäminen, lastentarhassa työskentely (en pidä lapsista, mutta saapahan rahaa). 

Olen lakannut kiirehtimästä.
Huomannut vain yhtäkkiä, että aikaa on äärettömyys, niin että kotimatkalla voi hyvin juuttua yhteen jos toiseenkin paikkaan, istua monta tuntia kirjaston portailla rakkaan ihmisen polkupyörän takia, törmätä tuttuihin, pitää sylissä ja lukea muumikirjaa ääneen. Keskittyä 40 minuuttia silmät kiinni siihen, ettei ahdista, että voi hetken hengittää ja olla. Pysäyttää kadulla tuttavan jota ei ole uskaltanut tervehtiä aikoihin, saattaa kotiin, juoda teetä suloisella vähän sotkuisella pihalla. Kuulla naapureista ja elämästä ja puhua taiteesta, minä musiikin, se toinen kuvien kautta. 
"En tiedä onko minusta sanomaan muille, miten se pitää tehdä. Se tuntuu niin väkivaltaiselta."

Olen lakannut harjaamasta hiuksiani. Pelkäsin, että ahdistuisin taas, kaipaisin kissanpennunpehmeää suoraa hiusta, mutta kun peilistä katsoo menninkäinen ja voi heittää päällimmäiset hiukset suloisen huolettomasti taakse, kiinnittää kauniilla hiusklipsillä, ei sureta lainkaan. Voi ottaa rakkaiden vanhoja takkuja laittaa jatkoksi, pyöritellä hajamielisesti käsissä vaaleaa kymmenen vuotta vanhaa kiharaa. 

En ole saanut käydyksi koulua. Eilen kävin syömässä ja yhdellä oppitunnilla. Se oli saavutus.
Olen saanut sanotuksi, miksi minua ei näy siellä. Paitsi silloin, kun koulutoveri puhutteli minua väärällä nimellä ja kysyi, missä olin edellisen tunnin aivan kuin se koskisi häntä, vastasin vain "perseessä" ja ahdistuin. 
Siksikin on vaikea mennä. Jos kysyvät.

Ja sitten kaiken ahdistuksen keskellä jonkinlainen tyyneys. Kun päästää irti, lakkaa tavoittelemasta, lakkaa odottamasta, lakkaa olemasta levoton. Lamaantuu. En tiedä onko se hyvä, ehkä ei, mutta juuri nyt se vain on. Niin se saa olla. 

Jonain päivänä nousen ja kävelen terveydenhoitajalle ja pyydän päästä eteenpäin, mutta tämä ei ole se päivä.