29.4.2014

Olen vasta lapsi ja eksyksissä


Oon jumissa
Oon solmussa
Oon pulassa

En uskalla katsoa enää ketään silmiin, en suoriudu, en saa lukiota neljässä vuodessa kasaan mitenkään, kun voin niin huonosti että istun kaikki päivät vaan kahvilassa kauramaitokahvin ja seitansämpylän voimalla. Tai olin minä viime viikolla koulussa ainakin kaksi päivää, kai. Tällä viikolla en välttämättä yhtään.

Tuntuu, että paheksuvia katseita, että lisää vain taakkaa ja itsesyytöstä, jos menen kouluun. Henki ei kulje. Pää alkaa särkeä. Tulee huono olo. Väsyttää. Voisin yrittää selittää sitä muille, mutta en anna siihen itselleni lupaa: kun en kerta suostu tai kykene hakemaan apua, en voi perustella ongelmillani mitään. Avun hakeminen taas

niin

ei se tunnu hyvältä vieläkään. Pelkään paskamyrskyä, pelkää taas lisää huonoja kokemuksia hoitavista tyypeistä, enkä ole ihan varma onko tämä sellainen maailma, jonka takia kannattaa. Vaikka onhan monta ihanaa lämmintä hyväksyvää rakasta, monta samanlaista kuin minä ja niilläkin kaikilla jokin muoto olla ja selviytyä. Mutta toisaalta niitäkin elämiä katsoessa tuntuu, ettei tämä tästä helpota yhtään.
Sunnuntaiaamuna herätessäni ajattelin, että jos olisi sopiva lääkitys niin olisi yliannostuksen aika. Sitten muistin Jasminen kirjoittaman kirjeen, jossa puhuttiin tyypistä joka menetti muistinsa viinan ja lääkkeiden kanssa sählättyään. Sitten itkin.

Kämmenessä sotavammoja, eikä kukaan huomaa, eikä kukaan kysy.
Ja avokadonpuolikkaita yöpöydällä monta päivää putkeen
Ja kirjaston kirjoja, jotka uusitaan netin kautta maailman tappiin asti
Ja hallitsematonta rahankäyttöä
Ja pieniä onnellisuushetkiä ja vähän isompiakin, kuten tivoli ja pääntakutuspiknik
Ja sitä, että makaa nurmikolla yksin eikä tahdo nousta enää koskaan.

Täytin perjantaina 17. Tyttöjen talolla työntekijä kysyi, miltä tuntuu olla seitsemäntoista. Meinasin sanoa, että vitullista paskaa, mutta tyydyin toteamaan etten tiedä vielä.

Toivottavasti jotain parempaa.

22.4.2014

Kunpa itsestänsä lomaa voisi edes yhden päivän

Mun sormet näyttää vääränvärisiltä kaljuilta koivuilta.
Sain pusukissa-Rasmukselta postia, mutta löysin sen ovelta puoli tuntia liian myöhään, jotta siitä olisi ollut pelastamaan tilanteita. Tehokas lohtuitkettäjä se oli, kuvia ja lehdistä leikattuja tekstipätkiä punaiselle kartongille kirjoitetun kirjeen taustalla ja valokuva minusta ja ystävästä nukkumassa Rasmuksen veljen pellettitakan edessä. Muistin, että tuo hassupää on mun lempityyppejä koko maailmassa. Ainoa ihminen, joka aiheuttaa mulle alemmuuskomplekseja jotka ei ahdista.

Tuntuu toissijaiselta.
Että oon se jonka vaihtoehto otetaan jos parempaa ei löydy.
Ja aika usein jotain parempaa löytyy.

En tiedä oisko mulla oikeus olla vihainen nyt. Ehkä olisi, mutta ei tunnu siltä kuitenkaan. Enkä mä osaisi olla vihainen, vaikka olisikin. Kun ihmisillä on syynsä ja ihmisiä pitää ymmärtää. Ei sillä ole niin väliä, miten mua kohtelee. Kun olen kuitenkin niin pieni osa ihmisten elämää, etten voi olettaa, että mulla olisi jotain päätäntävaltaa. Eihän mulla ole muutenkaan päätäntävaltaa kuin oman elämääni eikä siihenkään täysin. Jos saisin päättää, oisin joku muu jossain muualla, olisin jo mennyt ohi.

Tänäänkin minä luovutin


15.4.2014

Ahne ja typerä tyttö

Juuri nyt
olen niin vitun kyllästynyt olemaan Raunis
että tästedes olen kissajukeboksi
ja kommunikoin vain laulamalla ja maukumalla

7.4.2014

Maan hidastunutta liikettä

Kuuma tee valuu tyhjään mahaan.
Sitten banaani.
Paniikki ihan kulman takana.