28.2.2014

.

Kaiken keskellä se tuntee henkilökohtaisen maailmanloppunsa saapuvan

25.2.2014

Vad gör dig lycklig/vad gör dig lugn

Neljä desiä minttuteetä
Soittolista, jonne on yön aikana ilmestynyt uusi kappale
(sen lisäsi sinne eräs ihana)

Runokirja jonka aion viedä toiselle ihanalle
Ja se fakta että tänään on tiistai

Tästä päivästä minä aion selvitä
itkemättä jokaista saamaani mustelmaa.

24.2.2014

Olen matkalla taas

Minä nyökkään bussikuskeille
Tervehdin koulun käytävällä ohikulkijaa äänettömästi "oi", ilma kahisee kuiskauksena kurkussa, mutta ei sitä kuule

Ja nyt
minä jaksan vain harvoin tervehtiessäni hymyillä, mutta kun vastassa on ystävä tai söpö tai ihana, silloin syleilen ja ääni muuttuu korkeaksi moiiiiiiiii ja sitten hyrinää rrrrrrrrrr
(Paitsi jos Jasmine, silloin puolikorkea hei ja minuutin parin syleily ihan hiljaa - silloin voi ajatella miten hyvä onkaan kun on taas selvinnyt tiistaista tiistaihin ja voi pysähtyä ja sulkea silmät painaa pään toisen olalle)
Ja sitten  on katumoikkailut, joissa katsekontakti ja sitten nostetaan leukaa pienesti ja nopeasti ja terävästi.

Kun astuin kahvilasta ulos, oli tullut pimeää - huilumusiikin saattelemana kävelin Kirjastosillan yli ja kuvittelin elämäni elokuvaksi, jonka selostus olisi ruotsiksi (tai ehkä ranskaksi, mutta vain, jos miellyttävää ruotsinkielistä ääntä ei löytyisi). Suomeksi elokuva olisi liian synkkä, ei onnellista loppua, sillä komediaa minä en siitä tahdo. Mutta en tahdo sellaistakaan, jossa juodaan ja poltetaan ja riidellään humalassa, kuollaan tai mitä ikinä. Sellaista iloisista hetkistä huolimatta masentavaa, sellaista että nyt ne rakastavat toisiaan ja kohta joku juoksee järveen.

Kyllä siinä elokuvassa väistämättä tapahtuisi pahoja ja surullisia ja itkettäviä, mutta ei se olisi se pointti.

Päässäni taitaa pyöriä turhan paljon Torka aldrig tårar utan handskar. Pitäisi katsoa se taas jonain päivänä, ihan vain siksi, että voisin seuraavat aika monta kuukautta kadehtia kaikkia parisuhteita ja itkeä omaa yksinäisyyttäni niin kaunis leffa.

Löysin Kirjakahvilasta ilmaisen psykologian ykköskurssin kirjan. Huomenna on tiistai, pitää tehdä hankalia juttuja, mutta tiistai-illat lempeitä ja halauksentäyteisiä. Keskiviikkona saapuu ystävä päiväksi (kai, en ole varma onko tämä ihan sovittu juttu nyt), torstaina toinen ystävä pyysi lähtemään subille, perjantaina Helsinkiin jossa viikonloppu ja haleja ja kissailua.

Lukujärjestyksenkin puolesta huomenna on kyllä ihan totaalinen ällöpäivä, mutta ehkä saan raahattua pyllyni kouluun nyt vähän useammin, ettei olisi ihan yhtä ällöä enää. En ole nähnyt entistä ystävääni sen erään torstain jälkeen kertaakaan, ei huvittaisikaan, mutta en minä saa antaa toisen ihmisen vaikuttaa koulunkäyntiini niin paljon niin negatiivisesti. Pakko minun on se matikankurssi kuitenkin käydä, ennemmin tai myöhemmin.

Inkivääri ja yrttitee hyviä juttuja. Myös halaukset ja kynttilät. Ja sukat jotka ehkä kohta neulon. Uni joka ehkä tänä yönä saapuu eilistä aiemmin.

Umpeen lyöty ovet, akkunat

2:45

Silmät yhä auki

Ja seitsemän tunnin kuluttua pitää jo olla virkeänä istua silmät auki pulpetissa
En edes muista missä minun paikkani siinä luokassa on
Voi jestas

mitä paskaa

Lämmin vesi helli viluista vartaloani paitsi jalkoja sieltä missä ne ovat naarmuilla ja kipeät, pyjamahousut sujahtivat takaisin jalkaan jo kylpyhuoneessa vähän kostealle iholle
Ettei tarvitsisi näyttää
Mustaksi sutattuja jalkateriäni en hangannut puhtaaksi ettei sattuisi enempää
mutta myös siksi että oikeastaan pidän siitä miltä ne näyttävät
niin kuin olisin astellut palaneen maan yli

Puhua pitäisi vaan enpä jaksaisi nähdä vaivaa luottamuksen eteen

jälleen mitä paskaa

Keho pää ajatus elämä tuntuu niin raskaalta, ei ollenkaan siltä, että voisin kirmailla avojaloin nurmikolla tai asvaltilla
Ajatus jokaisesta kirjoitettavasta koulutyöstä kammoksuttaa tukehduttaa, että pitäisi väkisin puristaa irti jotain tästä päästä ja kehosta, josta ei riitä edes omiin tarpeisiin mitään
Saati sitten aineistoesseisiin

vielä viimeisen kerran
mitä paskaa

22.2.2014

nyt vittu

Opiskelen maailman ihanimmassa koulussa.




En vain tahtoisi mennä sinne.

7.2.2014

-

Kiiltävät kiskot loppuu tässä
risteys josta mennään omiin suuntiin
Oon pitkään kääntynyt vasempaan
mutta tänään sataa taas vähän vähemmän
Tänään sataa vähän vähemmän.

Kaikki muuttuu, mutta loista loppuun asti

Eilen oli kiva päivä. Olin koulussa paikalla ja aktiivinen, vietin aikaa ihanien ihmisten kanssa, nauroin Piirtovintissä itseni tärviölle. Nukahdin säädylliseen aikaan ja heräsin tänään ajoissa.

Tämäkin oli kiva päivä. Heräsin ajoissa, kävin suihkussa, lähtiessä myöhästyin bussista, jota käytän, kun olen laiska, mutta toisen bussin pysäkillä oli eräs söpö, jonka kanssa oli mukavaa halata ja matkustaa. Vanhojentanssijousten harjoituksetkin menivät hyvin. Kouluruoka oli hyvää (varsinkin kidneypavut - meillä on joku salaattikomponenttikokeilu, jonka vuoksi rehutarjonta on vähän normaalia laajempaa) eikä ruokalakaan ollut ihan tupaten täynnä. Kemiantunti meni nukkuessa ja terveystiedontunti ryhmänohjaajahaastattelua jännittäessä, mutta olin kuitenkin paikalla ja siitä olen ylpeä.

Ro-haastattelu meni melkein paremmin kuin uskalsin odottaa. Puhuttiin siitä, miten lukio on alkanut, miten olen viihtynyt, mitä teen vapaa-ajalla, miten opin parhaiten ja muuta aika peruskauraa. Puhuttiin myös jaksamisesta - kerroin, etten ollut koeviikolla yhdessäkään kokeessa, etten 3. jaksossa ylipäätään oikein jaksanut. Kerroin, että avulle saattaisi olla tarvetta, mutten sitä uskalla hakea. Ro ei osannut neuvoa, mutta otti murheet vastaan ymmärtäväisesti ja kannustavasti ja lupasi puhua muillekin opettajille siitä, etten välttämättä aina jaksa eikä se ole laiskuutta. Jäi hyvä mieli, tunne siitä, että asiat järjestyvät sittenkin. Koulun jälkeen menimme ystävän kanssa kirjastolle tunniksi, hän saattoi minut bussipysäkille, jossa lauloimme joululauluja ja Pie Jesua.

Matkasin toisen ystävän luo tämän ja tämän kämppiksen uuteen asuntoon, pelkäsin eksyväni matkalla, mutta pääsin kunnialla perille. Nauroin itseni kipeäksi kissalle, joka lysähti taljaksi lattialle ja vaikutti muutenkin nestemäiseltä, kuten kissat usein ovat. Join teetä, joka maistui kaalilaatikolle, vaikka ei oikeastaan maistunutkaan. Nauroin ystävän isoisälle, joka vahingossa porasi seinään kurkistureiän eteisestä kylpyhuoneeseen.

Yhtäkkiä Facebookiin ilmestyi hyvin hyökkäävä viesti pitkäaikaiselta kaverilta, joka syystä tai toisesta oli vetänyt herneen nenään poissaoloistani ja suoriutumattomuudestani. Viesti antoi ymmärtää, että ne ovat jotenkin hirveä rikos häntä vastaan (koska miksi muuten olisi kilahtanut) ja siinä vihjailtiin myös, etten kenties olisi kyllin kypsä lukio-opiskeluun. Vittuunnuin ja lähetin takaisin aika tulikivenkatkuisen viestin, johon kaveri vastasi samalla raivolla, jolla ensimmäinenkin viesti oli kyllästetty. Sananvaihto kärjistyi siinä määrin, että itkettyäni jo jonkin aikaa totesin rauhoittuvani yön yli ja vastaavani sitten. Kuulemma "parempi ois", ihan kuin olisin hänelle tilivelvollinen yhtään mistään.

Itkin ystävän sylissä kauan ja samalla kiitin onneani, etten ollut yksin. Silloin en ehkä olisi löytänyt pahaan oloon muuta ulospääsyä kuin itsetuhoisuuden, mutta nyt sain hautautua lämpöön ja kosketukseen ja myötätuntoon ja rauhoittua ilman kiirettä tai tarvetta piilotella itkua. Rauhoituttuani ystävä haki syliin kissan ja totesimme sen kaikessa nestemäisyydessään olevan vähän huono terapiakissa, joskin varsin huvittunut sellainen. Halaus ja nauraminen olivat korvaamattoman arvokkaita tilanteessa, jossa en ollut varma, olenko oikeasti niin itsekeskeinen ja ajattelematon kuin mistä minua syytettiin. Vaikka silmiä yhä poltteleekin, ei enää ahdista. Kun luetutin keskustelun muutamalla ystävällä ja sain heiltäkin vain hyväksyntää, itkin vielä vähän, mutta tällä kertaa ilosta. Kirjoitin minua loukanneelle kaverille pitkän vastauksen, katson vielä aamulla, onko se sopivan neutraali. Väärinymmärryksiä tapahtui puolin ja toisen, eikä tällä kaverillakaan kai ole ihan hyvä olo. Ei se poista minun loukkaantumistani asiasta, mutta tekee ryöpytyksestä ehkä vähän ymmärrettävämpää.

Hassua kyllä, tuntuu siltä, että tämä kokemus vahvisti. Se aiheutti paljon pahaa oloa, mutta se paha olo meni ohi. Sain muistutuksen siitä, että kyllä minusta oikeasti välitetään ja toisaalta myös antoi mahdollisuuden ottaa etäisyyttä ihmisestä, jonka ei tunne olevan hyväksi itselleen. Muistutti toki myös, miksi vihaan riitelyä. Vastauskirjeen kirjoittaminen antoi mahdollisuuden tarkastella omaa ajattelua ja maailmankuvaa tavalla, jolla sitä harvoin katselee. Auttoi perustelemaan joitakin näkökulmia ja toimintatapoja. Tuntuu jotenkin tosi oudolta tällainen hetki, vaikka tosi kivaahan se on.

Eivätkä nämä silmätkään varmaan huomenna enää punoita ja kirvele. Ei sillä, on jo pitkään itkettänyt, ollut sylintarve. Että tavallaan kaveri teki palveluksenkin, ihan tietämättään. Käsittämätön on maailma.

4.2.2014

You were always singing along

Lämmittelyteksti, jonka jätin lukematta ääneen:

sukelsi matalaan päätyyn ja halkaisi kauniin kallonsa sanoo koneen kaiutin ja kuulokkeet ja piporadio, kädet täynnä kissanaarmuja sillä kissa karvamakkara ei oikein osaa päättää, pitääkö masurapsutuksista vai ei, en minäkään monesta asiasta osaa kuten siitä, lähdenkö kokeeseen tai kuoroon tai orkesteriin, mutta ne päätökset aika tekee puolestani samalla kun jahkailen itseni harmaaksi ja sameaksi.

Ehkä pitäisi lopettaa syöminen ja koulu ja liikkuminen, maata sängyssä paikallaan makuuhaavoihin kuolemaan asti, ehkä hypotermiaan jos on ikkuna auki, sitten silmistä oikeasti sameat ja ihosta oikeasti harmaa, työhaastatteluissa katsoisivat vain jotta huono ja motivaationpuutteinen hakija ja kutsuisivat sisään seuraavan.

Kaikki on __________
Ei mikään oikein tunnu kivalta, ei halaukset, ei se, että on tiistai, ei kivat ihmiset. En oikeastaan tahtoisi nähdä ketään, mutta samalla tahtoisin vain nukahtaa jonkun syliin.

Tänään bussissa mietin, etten ehkä tulisi enää kotiin. Sen voi käsittää ihan miten tahtoo, sillä nyt minä joka tapauksessa olen kotona ja olen samaan aikaan kiitollinen ja katkera siitä, miten nopeasti kaikki itkemisen jäljet katoavat kasvoista, paitsi kirvely ja väsymys. Miten helppoa kaikki muut jäljet on piilottaa tai valehdella. Vaikka ne kissanaarmut ovat kyllä oikeasti kissanaarmuja, kissaa ei koskaan tule syyttää turhaan, kissa on pyhä.

Ei tee mieli mennä huomennakaan kouluun, mutta on pakko, alkaa uusi jakso enkä tahdo pudota siitäkin. Torstaina ryhmänohjaajahaastattelu, se on helpotus, mutta pelottaa silti. Että jos en puhukaan. Laitan kaiken omaksi syykseni (vaikka niinhän se taitaa olla [vaikka eihän se ole]), lupaan parantaa tapani, vaikka tiedän pettäväni lupauksen jo silloin. Tahtoisin viimein jo oppia puhumaan suuni puhtaaksi silloin, kun joku on siinä, ettei tarvitsisi bussimatkoja itkeä. Tahtoisin uskaltaa puhua suuni puhtaaksi, mutta ei sitä hetkeen vielä tapahdu. Niin pitkään, kun kodin syyllistävä ilmapiiri muistuttaa, ettei kukaan ole antanut minulle lupaa voida huonosti. Vaikka onhan tässä aika hyvät lähtökohdat kasvaa kieroon. Ei tarvetta kihartaa hiuksia, kun on itse yksi korkkiruuvi.

Äh, ei tämä nyt oikein lähde käyntiin. Mikään ei oikein lähde. Vitut ihastumisista ja muusta, kun eivät ne kuitenkaan onnistu pitämään minua pinnalla, sitä ajattelee tulevaisuutta mutta ei tunnu siltä, että se oikeasti tulisi. Vähän kuin Narnia, joskus olin varma sen olemassaolosta mutta en enää.

Viikonloppuna lähden Helsinkiin. Siellä on ihmisiä. Jee. Siellä on työhaastattelu, jossa pitää tottakai olla positiivinen ja iloinen ja ulospäinsuuntautunut. Minä tahtoisin vain käpertyä sikiöasentoon johonkin lämpimään ja nukkua kaiken ohi, ihan tyhmää kaupitella työnantajille jotain muuta kuin olen, vaikka kesällä olenkin todennäköisesti suunnilleen sitä, mitä yritän kaupata. On aika perseestä olla talvisin ihan eri ihminen kuin kesäisin, vaikka onhan tämäkin silti parempi kuin olla koko ajan minä ja nyt. 

Ei tämä ole viimeinen kevät
mutta voi luoja miten välillä toivoisin sen olevan.

Tietä ylittäessäni sentään katson yhä ympärilleni.

2.2.2014

Minä nauran jutuillesi miettimättä

Voiko sitten sanoa olevansa tosissaan ihastunut
kun odottaa jonkun toisen syntymäpäivää
enemmän kuin omaansa?

1.2.2014

Ei parhaita vaatteita, ei paniikkia

Lauantai

Herää ajoissa.
Kääriytyy peittoon ja menee vessaan
mutta ei sillä niin väliä
Pääasia että on ajoissa hereillä