31.1.2014

Halkaisi kauniin kallonsa

Perjantai

Yhdeksän kaksoispiste viisi viisi
Ei vittu. Ei taas.
Sitten Terminal 2 ja alkaa itkettää koska niin kaunista, jos pyryttäisi vähemmän lähtisin heti levykauppaan, vaikka se aukeaakin kello yksitoista vasta.

Ei tee mieli lähteä koululle soittamaan viulua. Kun on tuo pyrykin. Vaikka olisin varmasti ylpeä itsestäni jos menisin.
Menen. En, koska jaksan vaan siksi, etten ole enää kotona yksin.
Kävelen levykauppaan. Noudan varauksen. Kävelen koululle. Ystävä vittuilee huikeasta koemenestyksestäni, ihan sama, menköön keskenään syömään sushia maanantaina tai milloin tahtookaan. Olen ansainnut syyllistämisen, mutta hän ei ole ansainnut oikeutta syyllistää. Olen siinä itsekin kyllin hyvä.

Soitan vitutuksessa, itkettäisi jos itkettäisi vaan eipä itketä, aika vain mataa kamalan hitaasti, niskaan sattuu enkä ole osa tätä joukkoa. Olen aistivinani ylenkatsonnan ykkösviulusta kun soitan alempaa stemmaa yksinäni jo toisen harjoituksen putkeen, kukaan muu kakkosista ei ole paikalla. Ja sitten siellä selän takana se yksi jonka mielestä on aiheellista vittuilla siitä, että nukun pitempään kuin saisi, vaikka menisin yhdeksältä nukkumaan.

Kun lähden, itkettää. Laulattaa, laulan, ääni vapisee mutta vain hieman. Palelee. Vähän ennen kahvilaa törmään söpöön, joka sanoo soittavansa maanantaiaamuna, jotta ehtisin edes yhteen kokeeseen. Se on oikein, se on se mitä toivon, se mistä on oikeasti hyötyä. Ja että joku on valmis tekemään niin, ehdottaa sitä itse. Lämmittää.

Istun Kirjakahvilassa varmaankin yli tunnin lukemassa ja odottamassa, että joku tulisi. Ei tule ketään, vähän ennen viittä ostan kakkua ja kahvin, kahvin juon heti ja sitten syön kakkua tuskallisen kauan pieninä lusikallisina, luen, ajattelen, itken mutta niin ettei kukaan huomaa. Vieressä puhutaan veljestä ja kolme sekuntia myöhemmin veli ajautuu ovesta sisään ja jättää tehokkaasti minut huomiotta. Ymmärrän sen, sovitut tapaamiset ovat sovittuja tapaamisia.
Illemmalla liityn seuraan, saan päärapsuja, veli viittaa minuun sanalla adoptiopikkusisko ja hukun hyväksyntään ja lämpöön. Itse minä veljen veljeksi otin, mutten minä tehnyt sitä olettaen, että veli omaksuisi minut sisareksi.

Kun istun ystävän viereen seuraamaan keikkaa, koko kahvila on täynnä suloisia, joita tahdon vain halata. Fyysinen kontakti ystävän kanssa saa luvan riittää, samoin viestittely luonnoskirjan sivulla, mutta kun Huruluoto aloittaa keikkansa minä huumaannun ja unohdan kaiken paitsi sen, ettei mikään määrä musiikkia ole aikoihin herättänyt yhtä paljon tunteita, euforiaa ja todellisuudentajun hämärtymistä. Keikan jälkeen ystävän kanssa kieriskelyä, saan sitruunasoodaa ja käyn halaamassa rumpalia, kiittämässä.

Pitäisi pakata. En jaksa. Pitäisi myös mennä jo nukkumaan, mutta ehkä minä kykenen aamulla heräämään. Tai sitten minusta ei vain koskaan tule apuohjaajaa, en minä kai siihen kuolisi ja jos kuolisinkin, olisi sen voinut aiheuttaa mikä tahansa muukin pieni asia.

30.1.2014

Ei ruumis elä ilman aurinkoa eikä henki ilman laulua

Keskiviikko

Kertoo läpi ystävien ja ihastusten kuulumiset, sitten toinen kysyy: "Mitä sinulle kuuluu?"

Menee hämilleen: ei yleensä kysytä
Sitten kertoo mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Ei sano: olen väsynyt
Sanoo: olen nukkunut huonosti. En mennyt kokeeseen. Olin yhden söpön luona.

Puhuu ihmisistä ihastuksina, ehkä-ihastuksina, muttei sano olevansa ehkä ihastunut. Tajuaa sen vasta myöhemmin, tajuaa ettei oikeastaan mikään tunnu miltään niin että siitä kannattaisi mainita. Siksi on helpompi kertoa vain tekemisistään ja menoistaan.

Torstai

Nukkuu taas kokeen ohi. Tekee banaanilettuja. Tiskaa, käsin, sillä tiskikone on rikki. Lähtee kahville - kun seura saapuu, puoli kahvilaa vilkuttaa. Juttelee, piirtää, saattaa seuran seuraavaan kahvilaan. Kävelee pysäkille ja laulaa.

Ja sitten yhtäkkiä suojatiellä tuttu hupunreuna
Kasvot tunnistaa vasta silmälasikehysten jälkeen mutta se punertava huppu ei kai tuo tule samaan bussiin voi helvetti voi kun ehtisi aiempaan tai menisi muualle
Torilla se kumminkin nousee kyytiin, asettuu selkä menosuuntaan eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin piilottaa kasvot uusimman Voiman taakse, sitten kirjan, kännykästä loppuu akku eikä irkkiin pääse, alkaa kuvottaa, alkaa kuristaa kurkkua eikä tunnu hyvältä tuijottaa lehteä. Laittaa lehden pois ja tuijottaa ulos ikkunasta, toivoo että olisi jo kotona. Siellä bussin etuosassa se istuu ja lukee Hesaria kuten aina, miettiiköhän se miten hyvä ihminen on kun auttaa hädänalaisia nuoria niiden epäsyömishäiriöiden kanssa kertomalla, miten aamupala muuttaa elämän helpoksi

Juoksee puoli matkaa kotiin kunnes tajuaa ettei kukaan jahtaa, moittii itseään kevyesti. Se on yksi terapeutti vain, ei pahoinpitelijä, ei ole oikeutta vihata näin, ei se pahaa tarkoita
Mutta inho kulkee läpi kehon kun kiirehtii kotiin rauhoittumaan, ylös noustessa lihaksissa ei voimaa, orkesteriin lähtiessä huimausta, bussissa vilkuilee ympärilleen, ihmiset ovat pelottavia.

Avaa viulukotelon, hengittelee hetken, virityttää viulun, alkaa soittaa. Sitten jo hetkeksi unohtaa mutta kun kesken kappaleen pitää laulaa, kysyy voiko viheltää sen sijaan
On kirjoitettu laulettavaksi, niin mutta ei voi laulaa ellei ole avannut ääntä, joskus toiste ehkä, ei nyt

Soitetaan yksi tahti aikaisemmin, sun pitäisi sieltä löytää se c2
Löytäisi kyllä, mutta fysiikka ei anna periksi, ääni ei tule, tuntuu karhealta ja epämukavalta

Mutta sehän on kaksiviivainen c. Ei se ole korkea nuotti
Ei niin mutta en pysty laulamaan sitä jos ääni on auki tajuatko ei ole ihan sama miltä se kuulostaa koska kun nyt kerran osaan laulaa kauniisti niin tahdon myös tehdä niin
Hetken nuotit ovat kaikki sumeita
Sitten posket märät
Sanoo itselleen älä nyt perkele itkemäänkin rupea mutta rupeaa silti

Bussissa juttelee kasiluokkalaisen kanssa. Että on ollut sen kaverista huolissaan. Kuulee, että kaveria saa halata kyllä. Lähtee levollisempana kotiin. Kantaa tiskikoneen eteiseen. Juurtuu sängylle harjoittamaan eskapismia äänimaailmana vain kansanmusiikkia.

Ehkä huomenna viimein elettävä päivä.

28.1.2014

Meen nukkumaan vasta kun on valoisaa

03:19 <@Raunis> Kostan muiden murheet itselleni ja omani myös
03:19 <@Raunis> Ja ihan turhaan
03:20 <@Raunis> Kun ei ole kostettavaa, on vain asioita jotka tapahtuu
03:20 <@Raunis> Mutta jos saisin muiden huolet katoamaan satuttamalla itseäni niin tekisin sen.

23.1.2014

Kalpeille poskillekin on palannut tervehtynyt puna

Alan taas laulaasoittaaeläärakastaa enkä kadu sitä lainkaan. Ehkä se on valo. Ehkä ihan kaikki vain. On ollut monta päivää niin keväinen olo, tahdon nähdä katuviemäreihin juoksevan veden, hiirenkorvia, tahdon että haisee paska ja että hiekka rapisee kengänpohjien alla. Tahdon, ettei pakkanen jäädytä nenänpäätä, tahdon tukahtua lämpöön villakangastakissani ja ottaa sitten kengät pois aivan liian aikaisin ihan vain tuijotusten takia.

Sanoin, että ehkä pystyn tekemään jotain koulujuttujakin jo. Ehkä lukemaan kokeisiin. Ehkä ensi jakso on taas parempi, eikä 80 % kouluajasta olekaan rämpimistä kuten aiemmin pelkäsin. Tahtoisin pärjätä, kun kerran siihen on annettu mahdollisuus. Mutta realiteetit on syytä unohtaa, muuten vain jää maan pintaan kiinni eikä mikään etene.

Pitää aloittaa rauhallisesti. Ei ole mikään kiire olla okei, nyt kun tiedän sen päivän taas tulevan kuitenkin. Onpahan sitten jotain mitä odottaa.
Tänä talvena ei koulusta soitettu kertaakaan kotiin. Olkoonkin, etten ole enää oppivelvollinen, saavutus se on silti. Osoitus siitä että kyllä minä pärjään kyllä minä jaksan kyllä tämä tästä. 

Jännitin viime syksynä hirmuisesti, millainen sanataideohjaaja meille tulee kun vakkari jäi äitiyslomalle. Tuli Jasmine ja syksystä asti olen sinnitellyt tiistaista tiistaihin, odottanut lämmintä naurua ja lämpimiä halauksia. Hassua miten nopeasti ihmisestä voi tulla niin tärkeä ja rakas, että sille pitää neuloa lapaset. Vaan mitäpä muutakaan kuin tärkeä ja rakas voi tulla sellaisesta, jota saa jo ihan kohta tavattua halata ja joka ei pahastu jos sitä seuraa kauppaan, saattaapa pyytää sinne mukaan itsekin. Päänsilityksiä. Kyllä se tosi hyvin ohjaakin.

On tosi hassua, että olen lukiossa tutustunut ihmisiin. Saanut uusia kavereita ja ystäviä ihan huomaamattani. Vau. Ehkä sittenkin osaan ihmisiä.

Ja nyt on niin keveä, niin keveä olo, että tekisi mieli tanssahdella, mutta samalla tahtoisin myös käpertyä peiton alle ja kuunnella vähän Mannerta tai Hermanni Turkkia tai SMG:tä tai jotain ja koko illan ihan olla vaan. On kuitenkin vielä, menoa, mutta ei se muserra - sittenpähän on vain vielä mukavampaa päästä kotiin ja suihkuun ja sänkyyn ja uneen.



16.1.2014

-

Tänään minä hymyilin. Hymyilin keväälle. Hymyilin Turun linna -tarralle bussissa. Hymyilin Jasminelle ja auringolle ja olemassaololle.

13.1.2014

Kaikki on sumua

on ollut pilvistä niin pitkään että jo unohdin miltä aurinko näyttää