24.12.2014

Kun musiikki loppuu, me jatkamme

Olen 17 ja

kesällä ystävä tutustuttaa minut lukion musiikinteorian opettajaan, menemme panimoravintolaan juomaan kokista ja

syksyllä itken Siban pääsykokeiden mahdottomuutta, päädyn ottamaan lisää musiikinteoriaa ja

syksyn viimeinen kerta päättyy tunnin etuajassa, jää löysää aikaa, opettaja sanoo: "tuu mun luo", avautuu ihastusjännityksistään vähän puun takaa ja

minä syön Tobleronea enkä lähde ihan heti silloin kuin olen suunnitellut ja

erinäisten rahaongelmien jatkeena saan siivouskeikkatarjouksen, siivoan 3,5 tuntia ja saan rahaa ja kutsun syntymäpäiväjuhliin

Ja niin vitun absurdia kuin se onkin, minä menen sinne juhliin, joista en varmuudella tunne etukäteen kuin järjestäjän. Minä menen sinne juhliin, joissa kaikki ovat ainakin kymmenen vuotta vanhempia enkä tunne kuuluvani joukkoon, elämäntilanne aatemaailma lienee niin eri

mutta on sushia ja raakakakkua
mutta löytyy sittenkin puhuttavaa ja säädettävää

ja niin minä istun vähän puolen yön jälkeen, mietin mitä vittua tapahtuu ja kun joku kysyy mitä sitten tapahtuu, minä vastaan:
"Kello on vähän yli puolen yön ja minä istun musateoriaopen keittiössä tämän synttärijuhlilla puhumassa paskaa"
se on aika hyvä tiivistelmä tilanteesta

Olen 17 ja

Makaan musiikinteoriaopettajan keittiön lattialla yhdeltä yöllä kynttilänvalossa väsyneenä, aikeena lähteä kotiin sitten joskus jos jaksan, sillä siihen keittiöön nukahtamiseen minä todella vedän rajan

ja

osaan rakastaa tuntemattomien kanssa jaettuja asioita, kertomuksia ihmisistä jotka eivät ole paikalla, liian henkilökohtaisia asioita jotka silti jaetaan, sitä kun kolmelta aamuyöllä poistun viimeisten joukossa vaikken aikonut olla niin myöhään, kävelen lumihangessa nukkuvan keskustan halki ja toisen koulun opettaja johon tutustuin jo aiemmin päätyy saattamaan kotiovelle asti

ja kello on puoli viisi ja minä olen selvin päin vähän hämilläni koko illasta, viipymisestä, keskustelusta, tuleeko seurauksia (tuskin tulee, sanoivat) ja mitä nyt

Olen 17 ja

Elämä on absurdia
Elämä on ihan jees
Aamulla saa nukkua pitkään

11.11.2014

Ja unhoitin miten kaunis on taivas ja maa

Kadotin itseni.

Minä kerta kaikkiaan kadotin.

Ensimmäistä kertaa musiikin esittäminen, musiikki ylipäätään tuntuu näin vastenmieliseltä
Sellaiselta, että voisin vain heittää sen menemään
ja niin, ilman musiikkia en ole mitään
joten kaipa minunkin sitten tulisi

Ja minusta tuntuu, että tämä on se piste
kun olen saanut muilta kaiken mitä ansaitsen ja enemmän
ja että tämä on se piste, kun minun kertakaikkiaan tulee jatkaa yksin
En tiedä miten, en oikeastaan välitä

Mutta taakaksi olen ollut jo kyllin kauan
niin, että miksen silloin harkinnut parantumista
kun jokin oli vielä ehjää

Olinkin jo ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu haluta kuolla.
Mutta niin, tältähän se tuntuikin.
Ei se niin pahaa ehkä ollutkaan


5.11.2014

They'll say: just let her crash and burn, she'll learn - the attention just encourages her

Minua semisti vituttaa nämä tämmöiset aamut, kun olen lähdössä kerrankin ajoissa kouluun ja sitten puolen tunnin päästä tajuan edelleen istuvani kotona käsivarret verisinä. Tai siis, ehtihän viikko jo sujuakin melkein hyvin. Haluan lakin, en halua lakkia, en tiedä, ehkä siihen ei ole mahdollisuuttakaan enää.
Kävin eilen keskustelemassa Tyttöjen talolla siitä miten keskusteluapu psykiatrisella aiheuttaa entistä enemmän pahaa oloa ja vaikken ollut sen työntekijän kanssa jutellut aikaisemmin, ei minulla siellä ollut mitään vaikeuksia kertoa, miksi ylipäätään lähdin hakemaan apua. Sanoi, että jos ei lähde sujumaan niin voivat taloltakin olla yhteydessä siihen minua "hoitavaan" (edit: tai siis eihän sen nyt tutkimusjaksolla mitään edes kuulu kai hoitaa) sossuun ja kertoa niitä juttuja, joita en itse saa sanottua. Kovasti toivoisin, että pystyisin itsekin kertomaan, mutta tuntuu kuin heti polin ovesta sisään astuessa kovalevy formatoitaisiin ja hetken uskon itsekin siihen, että kaikki on kiinni vain siitä, että höyhenenkevyesti alan hallita ajankäyttöäni paremmin.

Jotenkin sain eilen sanoiksi puettua sitäkin, etten tunne minun ja sossun pelaavan samalla puolella - monen muun aikuisen ihmisen kanssa keskustellessa on tullut vahva tunne siitä, että "miten me voitais tehdä sun voinnille, miten sua voisi tukea", kun taas tuolla olo on se, että annetaan suurpiirteisiä juttuja ("opettele hallitsemaan ajankäyttöä"), jotka jätetään kokonaan minun harteilleni sen paremmin ohjeistamatta. Joo, onhan se totta, että minusta kaikki muutos lähtee, mutta jos kykenisin siihen yksin, olisin varmasti terve ja hyvinvoiva jo. Kumma kyllä näin ei ole.

Ja kun ei rouvalle kerran kelvanneet kaksi viikkoa vanhat ruvet niin nytpä oikein tuoretta matskua taas odottamassa parantumista. Enpä tosin usko sen koskaan noita näkevän, ei huvittaisi keskustella niistä nyt lainkaan.

3.11.2014

Kaikki onkin kynnetty turhaan

"Ootsä miettinyt et oisko joku kansanopisto sulle parempi opiskelupaikka?"
"Mitä jos sä opettelisit ajankäytön hallintaa paremmin?"
"Aatteletsä et sun viiltely on itsetuhoista?"
"Joo mä huomasin kyllä, että sun käsivarsi on ruvella, mut noihan on vissiin aika vanhoja?"
"Mitä jos pitäisit lomaa analyyttisestä ajattelusta?"
"No mut sullahan on kumminkin hyviä päiviä, eiks asiat oo silloin hyvin?"


Avun saaminen tuntuu epävarmemmalta kuin viikko sitten.
Tänään teki mieli vetää ranteet auki.
Tänään istuin jokirannassa aiottua pitempään, koska yhtäkkiä vesi näytti niin kauniilta
pehmoiselta, keinuvalta, sellaiselta, että se varmasti syleilisi kylmästi ja se tuntuisi hyvältä
enkä hetken aikaa osannut luottaa siihen,
että jalat varmasti veisivät kauemmas reunasta.

Tuntuu umpikujalta.

26.10.2014

Kaikki on liikaa, taistele

Wilmassa on 14 poissaoloa.
Ihan liian monta, tiedän, niitä ei pitäisi olla siellä. Mutta olen niistä ihan tarpeeksi vihainen itselleni, joten älä sinä sano niistä mitään, jooko.

Ei se ole sitä, ettenkö tajuaisi niiden olevan pahasta. Ei se ole sitä, ettenkö haluaisi käydä koulua, etteikö kiinnostaisi. Ei se ole laiskuutta. Se on sitä, että mikään määrä unta ei riitä, vaan koko ajan väsyttää. Sitä, että ihan naurettavat asiat laukaisevat ahdistuksen: keskiviikkona olin koulussa kymmenen minuuttia myöhässä, mutta aioin mennä tunnille. Opettaja laittoi oven kiinni kun olin sen takana ottamassa takkia pois. En enää pystynyt menemään. Torstaina nukahdin ala-aulan lattialle et-tunnin jälkeen. Nukuin siinä vähän päälle tunnin, sitten päätin vain lähteä pois.

Olisi paljon helpompaa olla puhtaasti välinpitämätön. Jättää menemättä kouluun ihan vain koska ei kiinnosta. 
Mutta: tiedän koko ajan, että pitäisi olla muualla, tekemässä jotain muuta. Herään keskikokoisiin raivareihin aamuisin kun tajuan olevani taas myöhässä. Yritän oppitunneilla pysyä skarppina, vaikka keskittymiskyky on kadonnut ja vaikka tuntuu, ettei mitään jää päähän - sikäli kun suoriudun oppitunneille enkä istu jossain käytävällä odottamassa minuuttien kulumista tietämättä itsekään, miksen voi liikkua. Toivomassa, että joku tulee nostamaan ylös. 

Suututtaa inhottaa itkettää se, etten jaksa enkä pysty, vaikka haluaisin. Se, että ajoittain lakkaan haluamasta, koska tuntuu, ettei enää auta vaikka miten parantaisi. 
Vaikka jotain saisikin aikaan, tuntuu, että se ei riitä kun niin paljon on jäänyt tekemättä, ei ole tarpeeksi jos tekee parhaansa, ei ole tarpeeksi jos yrittää. 
Vaikka jotain saisikin aikaan, ei tunnu yhtään paremmalta, koska yrittäminen vie kaikki voimat ja sen jälkeenkin on vielä niin paljon jäljessä kaikesta.
Suututtaa inhottaa itkettää vielä enemmän se, ettei mitään konkreettista syytä ole, että on vain uupunut ja riittämätön ja ahdistunut olo koko ajan ja jos joku kysyy, mikä on hätänä, ei voi vastata mitään. 

Koko alkusyksyn yritin ja yritin ja yritin. En onnistunut ihan täydellisesti, mutta hain apua ja yritin vähän lisää, sain jotain tehtyäkin. Olin koeviikolla paikalla, sain matikankurssin suoritettua. Siitäkin rehtori sanoi, ettei se paljon lohduta. Pyysi kyllä myöhemmin anteeksi. Kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan, lähete juuttui järjestelmään, voimat loppuivat. Jos Paju ei olisi auttanut hoitamaan asioita, ei sitä poliaikaa olisi varmaan vieläkään. 

Mutta sitä minun piti sanoa, että
tiedän, että valitat välittämisen ja huolen vuoksi. Mutta älä tee niin, jooko. Ei se auta mitään, tekee vain kaikesta entistä vaikeampaa ja olosta huonomman. Kehu sen sijaan, kehu käydyistä oppitunneista, herätyistä aamuista. Kaikki ne ovat taistelun takana, välillä pienemmän, mutta vaikeita yhtä kaikki. Sellaisia taisteluita voittaa paljon helpommin, jos tietää, että joku huomaa.

♥: Paula

-----

Kirjoitin isille kirjeen ja itkin silmät päästäni. En ole varmaan koskaan kertonut kummallekaan vanhemmalle noinkaan avoimesti voinnistani, nyt se vain tuntui oikealta ja melkein pakolliselta. Ajankohtaiselta, kerran ensi viikolla on se poliaika ja asiat lähtevät (toivottavasti) rullaamaan.

Viikko hujahti. En tiedä mihin se meni, mutta olin kolmella oppitunnilla ja se on ihan tosi paljon liian vähän. Kaksi päivää kokonaan ohi, kahtena iltapäivämusiikkia, yhtenä elämänkatsomustiedontunti ja syyllisyys olemassaolosta. Ihan sairasta. Vahdin siskon luona kissoja, kävin kaupassa ja naurettavuuksiin asti jahkailin, mitä ostan. Unettomuus ei ole vaivannut: yli 12-tuntisia pätkiä putkeen. Ei sillä, että mikään muu hirveästi innostaisi. Nyt kello on kuusi aamulla, pörheistä pörhein kissa nukkuu tuhisten vieressä, kuuntelen Spotifysta vanhoja soittolistoja. Tänään lähden kotiin ja vähän jännittää, olenko kämmännyt jotain tosi pahasti. Kaikki kolme kissaa on yhä elossa ja talo pystyssä, joten kaipa olen jotain tehnyt oikein.

Poliaika pelottaa. Menen varmaan yksin, en ole maininnut, että kirjeessä toivotaan vanhempia mukaan. En tiedä yhtään mitä odottaa, toivon, ettei vastassa ole kyrpänaamoja niin kuin viime kerralla. Toivon, että tällä kerralla tämä pää hoidetaan kuntoon eikä jankata steppikursseista ja aamupalan tärkeydestä niin, että joudun kusettamaan itseni terveeksi.
On tukijoukkoja kuitenkin. Kyllä joku varmasti ottaa kopin, jos pääsen taas putoamaan.

Laulan elon päiville, laulan kuolemalle
jonka laitan nukkumaan kynnysmaton alle.

15.10.2014

Tuskallinen, rohkea avunhakumatka

Viikko -2: Koulu alkaa, menen terveydenhoitajalle ja kerron tarvitsevani apua. Saan lääkäriajan kahden viikon päähän.

Viikko -1: Blogimerkintä 4.9.: "Kaikki sattuu." Ei kunnollisia muistikuvia, mutta todennäköisesti hyvin vähän koulumenestystä.

Viikko 0: Maanantaina lääkäriaika, luvataan lähete psyk. polille, kirjettä saa kuulemma odottaa enintään kuusi viikkoa. Keskiviikkona pakenen matikantunnilta paniikkikohtauksen vuoksi viisi minuuttia etuajassa. Torstaina ahdistaa niin, että kulutan äidinkielentunnin luokan ulkopuolella itkemiseen.

 Viikko 1: Viikon puolivälissä ostan sideharsoa ja bepanthenia viiltelyjälkien hoitamiseen. Dissosioin, tuntuu kuin minun ja maailman välissä olisi kalvo.

Viikko 2: Pohdin lukion ja harrastustoiminnan lopettamista ja perskännien vetämistä. Revin hiuksia päästä. Perjantaina käyn kahvilla entisen sanataideohjaajan kanssa, se tuntuu hyvältä. Sunnuntaina hakkaan käsivarteeni mustelmia.

Viikko 3: Maanantaina joudun pakokauhun valtaan, juoksen koululta kaksi korttelia keskustaan päin ilman kenkiä. Lamaannun kadunkulmaan, veli tulee hakemaan, käyttää syömässä ja lähettää kotiinsa lepäämään. Leikkaan ohimoilta hiukset lyhyiksi nyppimisen estämiseksi. Kalenterimerkintä 16.9.: "Joskus merkitsin kalenteriin jokaisen kerran jona viilsin, mutta nyt niitä kertoja on niin saatanan paljon, että viiltelystä on tullut enemmän sääntö kuin poikkeus. Tahtoisin lopettaa lukion." Keskustelen psykologianopettajan kanssa pitkään voinnistani. Perjantain ja lauantain välisenä yönä etsin kuumeisesti kyytiä pois kotoa 14-vuotiaalle, jonka vanhemmat ovat humalassa ja tappelevat.

Viikko 4: Alan taas merkata viiltelyä kalenteriin. Tällä viikolla sitä tapahtuu kolmena päivänä. Tiistaina jätän menemättä kouluun, istun kirjastossa ja pelkään ihmisiä. Keskiviikkona isä hermostuu, kun poissaoloja on liikaa. 25.9. kalenterimerkinnästä: "Tuntuu irtonaiselta ja väärältä. Ei kysellä perään, en tiedä onko se hyvä vai huono. En kaipaa halauksia hei ne ovat vääränlaisia kuitenkin. Minulla ei ole mitään hajua milloin on mikäkin koe, ei oikein mitään hajua mistään." Juttelen erään yläkoulunopettajan kanssa, keskustelun jälkeen saan kerättyä kalenteriin kokeiden ajankohdat. Viikonloppuna saan juhlissa paniikkikohtauksen pilvenhajusta kuljettuani polttajien ohi mahdollisimman nopeasti.

Viikko 5: Maanantaina nukun kokeen ohi, ahdistun raha-asioista, viiltelen. Illalla keskustelen Tyttöjen talon työntekijän kanssa vähän yllättäen, kerrottuani kaiken alan itkeä. Viikko tuntuu tavallista kevyemmältä, olen paikalla lopuissa kokeissa. Alan epäillä, etten saa psykiatriselta kirjettä ennen kuuden viikon umpeutumista. Perjantaina rehtori sanoo, ettei läpi mennyt matikankurssi paljon lohduta, kun kasaan pitäisi saada yhteensä 75 kurssia. Viikonloppuna 24h sarjakuvaa -tapahtumassa saan paniikkikohtauksen keskellä yötä ja juttelen siskon kanssa sen jälkeen.

Viikko 6: Olen aamutunnit skarpimpana kuin aikoihin, väsyn, ruokalasta palattuani saan paniikkikohtauksen, keskustelen rehtorin kanssa, kerron, että perjantainen kommenttinsa tuntui lannistavalta. Palautan matikankurssin poissaoloja korvaavat tehtävät. Illalla kärsin pahimmasta migreenistä aikoihin, ystävä tuo kirjastolle särkylääkettä, hieroo hartioita ja maksaa bussimatkan kotiin. Keskiviikkona vien Tyttöjen talolle em. 14-vuotiaan, kotimatkalla päässä pyörii ahdistuneita ja ahdistavia ajatuksia. Perjantaina käyn keskustelemassa opinto-ohjaajan kanssa, asiat tuntuvat vähän selkeämmiltä. Ystävä soittaa puolestani psykiatriselle, josta kerrotaan, ettei lähete ole tullut perille. Istun vieressä, itkettää, hengitys ei kulje. Ystävä lupaa tulla maanantaina mukaani selvittämään asiaa. Sunnuntaina broilerin syöminen laukaisee syyllisyydentunnon ja ahdistuksen, viiltelen ja lähden pariksi tunniksi pyöräilemään.

Viikko 7: Maanantaina elämänkatsomustiedossa pyydetään kirjoittamaan essee ihmisyydestä, alan tuntea syyllisyyttä olemassaolostani, menen luokan ulkopuolelle raapimaan sormiini haavat. Käymme ystävän kanssa koululääkärin puheilla selvittämässä läheteasian. Tiistaina herään myöhässä, muistan nähneeni unia kuolemasta. Keskiviikkona herään jälleen myöhässä, saan ajanvarauskirjeen, lähden iltapäivällä Tyttöjen talolle, juttelen työntekijän kanssa asioista ja fiiliksistä.

Viikko 8:

Viikko 9: Torstaina poliaika.

2.10.2014

Kaikki kokonaan, minä jaksan

Kävellessäni Aurakatua avojaloin kuulin palohälytyksen huutavan
  Ja äkkiä tunsin oloni kovin yksinäiseksi.

Illan sanoja ovat tassutus ja se lause
    että olen jo rauhoittunut
    että sinä voit halata ilman että sanon sanaakaan, ilman, että oikeastaan edes pyydän: 
Pohdinhan tänään, että välttelen, sillä
  ei, minä en tarvitse puolikasta
en tarvitse erityistä kosketustasi kertomaan, etten ole erityinen, hiljalleen ymmärrän sen itsekin
 Halauksesi otan kyllä vastaan, sillä se on vain minulle
        merkiksi, että kelpaan vielä, ettet ole vihainen, että ei tee minusta väärää sekään että vähän tai aina ja kaikkialla minä vain säädän ja helisen
        että vaikka ohi ovat kirjeet ja ehkä myös lapsenomainen jälleennäkemisen riemu jokaisen ohikulkusi aikana
         niin ohi on myös sen riemun korvannut häpeä ja pelko ja ristiriita, ihoon piirtyvät sanasi

Että sinä olet sinä siinä ja minä olen minä edelleen:
                     ihmisiä.

Hulluja viikkoja takana, hulluja päiviä toivottomia päiviä ja sitten niitä sellaisia, joina tuntuu että sujuu taas jälleen hetken pitkästä aikaa.
Minä kävin psykankokeessa!
Minä tein englanninkokeen!
Minä tein matikankokeen!
Minä lauloin Ei puolikasta niin että Essi sanoi hyvä Paula loistava kaari, huusin roolihahmon vihaa omaa vihaani ulos voimalla mutten epävireessä, äänensävyn rauhoituttua tärisin vähän sillä niin minä uppouduin
ja katsomossa oli isä joka ei ole aikoihin käynyt katsomassa juttuja ja joka halasi esityksen jälkeen vaikka emme koskaan halaa
ja katsomossa oli Jasmine, tärkeä Jasmine, kertoi, että tärkeä on laulu ja minä sanoin niin, en itse valinnut mutta hieno se on
Eikä aikoihin ole tuntunut niin kepeältä kuin lämmitellessä, kun Stevie Wonderia soi stereoista ja ringissä vähän yli 20 lukiolaista ja yksi hassu opettaja joraamassa, matkimassa toistensa urpoja tanssiliikkeitä.

Psykiatrisen kuuden viikon määräaika umpeutuu maanantaina, ei ole kuulunut mitään. Kuuluu ehkä sitten joskus, mistä sitä tietää. Ei auta kuin yrittää pärjätä niin, että ehkä jonain päivänä kirjoitan ylioppilaaksi ja pääsen stressaamaan Sibelius-Akatemian pääsykokeita enemmän kuin nyt tai ehkä vähemmän, jos vuosien varrella jotakin opin. Joka tapauksessa voin aina soittaa ukulelella kaihoisia lauluja ja hämmästellä, miten sointukierrot osuvat sormiin aina vain helpommin.

24.9.2014

Ja sitten odota, odota, odota

Puhu ihmissuhteista
Istu palaverissa
Anna päiden pyöriä,
ajatusten hajota
Maailma on muualla 
Peittele sun itkua

Onni täällä vaihtelee,
kysy kuka suojelee
Mieti sitten rajalla:
"tääkö on mun tarina?"
~Kerkko Koskinen Kollektiivi - Ole tyytyväinen nuorena

14.9.2014

jos

Jos jättäisin tanssimatta wanhat
Jos jättäisin viulunsoiton
Jos jättäisin lukion
Jos jättäisin Protun
Jos jättäisin absolutismin
Jos jättäisin ajattelun

9.9.2014

Lend a mending hand

Tänään
otin sanataideohjaajan kädestä kolme noppaa
kämmenet osuivat yhteen
puoli sekuntia olin yhteydessä maailmaan

6.9.2014

Be a good little trout


 Dissosioin.

Ihmiset tuntuvat etäisiltä, olo yksinäiseltä silloinkin kun on seurassa. Kimppakyytiautomatkan jälkeen tajusin, että on kulunut kauan aikaa ilman pitkäkestoista keskustelua arkisista jutuista, mielenkiinnonkohteista, harrastuksista. Ei ole huvittanut puhua ystävien kanssa, kun on päässä vain sairaus ja paha olo ja sitten on ollut helpompaa olla hiljaa. Matkalla Helsinkiin sain hetken olla vain, mutta disso-olo ei silti mennyt vielä pois.

Rakas Rasmus on täällä, Helsingissä. Toivon, että ehdimme jossain kohtaa istua, rauhoittua, ehkä halata pitkään. Jos tämä kamala kalvo minun ja maailman välillä vaikka katoaisi. Rasmus antoi minulle kaksi homolammastatuointia. Aion laittaa toisen niistä otsaani. 

Huomaan etsiväni turvaa sidetarpeista, kun en sitä ihmisiltä saa: sideharso niin pehmeää, puhtaanvalkoista, syleilevää, pitää kasassa. Kaikki arvet ja naarmut ja ruvet eivät ole näkyvillä ihan koko ajan, eivät satu ja kutise ja polttele ihan koko ajan, muistuta olemassaolostaan. Eivät toimi triggereinä yhtä helposti. Eivätkä ihmiset kysele, kun päälle laittaa paksut mustat sukkahousut.

Ensi perjantaina Jasmine, ihana Jasmine jonka mielestä on myös ihanaa nähdä, minuuttien pituiset halaukset, helppous jutella kepeitä. On ollut jo ikävä. 
Eikä silloin tarvitse pitää mitään kulissia yllä jos ei tahdo, ei kuule voivansa paremmin vaikka tuntuu ihan muulta. Tarvitsen enemmän hengähdystaukoja ja nimenomaan sellaisia, joista ei tule syyllinen ja kuormittava olo.

Kuukauden sisällä pitäisi tulla postia psykiatriselta. Kuukausi on aika pitkä aika. Vointi on romahtanut pelottavan nopeasti. Kyllä minä pärjään, kai.


Totuus(?) löytyi Voiman takakannesta.

4.9.2014

niin

oikeastaan 12 kpl katkoteräveitsiä ja haavataitokset ja sideharso tulisivat paljon halvemmaksi kuin lääkkeet ja terapiat

27.8.2014

Niin on munkin ajatukseni maailmalla leviällä

Psykantunnit on yksi vitun iso triggeri, kun käsitellään kehitystä ja kaikkea vinoonkasvamista ja löydän itseni niin monesta kohdasta silloin kun satun olemaan tunneilla hereillä - tänään koulupinnari-koulufoobikko-moniste kolahti jossain ja päässä alkoi hälistä ja kun en kyennyt keskittymään kolmeen asiaan yhtä aikaa, keskityin Puhdistuksen lukemiseen. Ruokalasta pakenin, kun pöytä täyttyi vieraista koulukavereista, ystävän bongasin onneksi niin matkalla ruokalasta päärakennukselle laulettiin Veret tuli mun silimihini ja oikea sävellaji löytyi ilman äänirautaakin.

Matikantunnilla jälleen Puhdistusta (tiedän, derivaattaa olisi pitänyt mutta humisi päässä ja romaani vei ajatukset pois pakenemisen tarpeesta), opettajan huomautettua laitoin kirjan pois, kirjoitin matikanvihkoon avautumisen ja piirsin koukeroita. Hetken päästä tuli pulpetin viereen seisomaan, kysyi mitä ajattelin tehdä kurssin suhteen kun en tee tunnilla mitään. Ei ollut sanoja vastata. Kysyi, onko muut kurssit läpi, sanoin ei, kysyi montako olen reputtanut, liian monta. Kysymyksen etenemisesteestä kuulin kuin muurin takaa, kiekurat muuttuivat soikioiksi ja lopulta paperin repiviksi viivoiksi. Peltirasiapenaalin kolina, kun keräsin pulpetilta käsiini kaikki tavarat, lähdin luokasta ja paukautin oven vähän liian lujaa kiinni, juoksin aulan poikki perimmäiseen naulakkonurkkaan, heitin tavarat lattialle heitin itseni lattialle istumaan, jähmetyin, itkin, hengitys kiihtyi.

Ja pää huusi, etten suoriudu lukiosta, en saa valkolakkia, vaikka oikeastaan saavat pitää paskalakkinsa en minä sitä kaipaa
Ja pää huusi, ettei kukaan katso siihen nurkkaan
Ja pää huusi, että katsovat kyllä mutta kulkevat ohi
Ja pää huusi, että pian olen se Paula joka on päästä rikki ja skitsoilee nurkissa

Tuli joku, kysyi olenko okei, kysyi lähteekö pois, sanoi olevansa Heini, istui viereen vaikka kolo oli ahdas, silitteli. Ei mitään muistikuvaa, miltä näytti, en muista nähneeni ennen, mutta ylös noustuani kiitin ja Heini halasi, lähdin pois, lähdin kotiin hakemaan musateoriatavaroita.

Huomiselle matikantunnille meneminen on vastenmielistä, poiskaan ei paranisi olla, mutta ei en tahdo mennä sinne katsottavaksi pahalla silmällä, en tahdo kertoa paniikkihäiriöstä uhmaa äänessä, en tahdo pyytää anteeksi rikkinäisyyttäni, ei ole mitään tapaa kohdata sitä tilannetta. Olisi, jos osaisin etukäteen arvella opettajan reaktion. Mutta en osaa. Se voi olla mitä tahansa, se voi olla se sama halveksuva huokaus kuin silloin kun joku kolmannen kerran sanoo, ettei vieläkään ymmärtänyt tulon nollasääntöä. Olisi, jos joku muu voisi kertoa, että lapsi on pipi ja pelkoa täynnä.

Kuuden viikon kuluessa, lääkäri sanoi, pitäisi tulla psykiatriselta postia.
Kuusi viikkoa, 1,5 kuukautta
30 koulupäivää
102 oppituntia

Uuvuttaa.

10.8.2014

Jossain vieras majoitetaan

Olen viimeistä yötä turvaluolassa.
Otan mukaani turvaluolaa indikoivan kyltin

ja sitten tämä on vain asunto, jossa asuu pari ystävää.

Itkettää.

6.7.2014

Sillä on ruusuja sormenpäissä

Perjantaina töissä ahi-itku, juttelua, sovittiin juttui ja pystyn vielä jatkamaan, toivottavasti.
Näin pohjoisesta palannutta kaveria ja oman protuleirini ohjaajaa, tuntui kivalta.

Olen viikonloppuisinkin ollut paikoittain aika ahdistunut, mietin itseni satuttamista melkein jatkuvasti, MUTTA eilen onnistuin vastustamaan sitä tunnetta maalaamalla viirut vesiväreillä ihoon veren sijaan. Hetken päästä sama olo palasi, mutta annoin olla silti. Kerroin ystävälle pääni sisällä käytävästä taistelusta, laitoin äänikirjan pyörimään ja keskityin nukahtamiseen.
Motivaatio selviytyä on hämmästyttävän korkealla, toivottavasti se on sitä syksylläkin. Toivottavasti muistan silloinkin, etten minä yksin tämän pääni kanssa pärjää, että mitään ihmeparantumista ei tapahdu 1,5 kuukauden aikana. Silloin kun en takerru sairauteen kynsin hampain tahtomatta päästää irti, minä unohdan sen täysin ja olen kuin kaikki olisi aivan normaalisti. Sitten taas putoan, kun varomattomana ja malttamattomana en pysykään tasapainossa sillä kapealla kujalla - ja taas sattuu.

Toisaalta pahoina hetkinä tuntuu toisinaan helpommalta antaa periksi, kehossani on kuitenkin viitisen litraa verta, eihän se paljon ole, jos muutama milli tihkuu ihon läpi. Eihän kukaan sitä kuitenkaan koskaan tule tietämään, vaikka jättäisinkin viiltämättä. Oma hyvinvointi ei juuri nyt ole kyllin voimakas motiivi, tarvitsen ulkopuolista kannustusta, tahdon jonkun muunkin tietävän, että ihan tosissani yritän pysyä kasassa. Enkä minä koe siinä onnistuvani, jokainen päätös olla satuttamatta on vain pitkittämistä, pahanteon siirtämistä myöhempään. En osaa vielä olla siitä ylpeä, vaikka sekin on saavutus, tavallaan.

Siitä, että jättää viiltämättä ei jää jälkiä kehoon. Tai siis, sehän se taitaa olla pointtinakin.
Silti välillä olisi helpompaa, jos olisi jotain merkitsemässä niitä kertoja, kun terän sijaan otankin käteen ukulelen ja laulan Milla Rumin Hei ihmisen kerran tai kaksi - muutakin kuin vesikellot sormenpäissä. Ulkopuolisen silmissä olen ihminen, joka ei oikein suoriudu. Näkymättömiin jää kaikki se kehitys, mitä viime aikoina on tapahtunut - se, että edes yritän olla itselleni kiltti, se, että töistä liukenemisen sijaan soitan pahoitellakseni myöhästymistä tai puhun ahdistavat asiat auki. Siitäkin huolimatta, että myöhästymisiä tai ahdistusta ei "pitäisi" olla.
Epäonnistun yhä usein, monessa asiassa (eihän kukaan nyt täydellinen voi olla), mutta aina välillä selviän mokailuistani paremmin kuin ennen. Jatkan elämääni. Yritän selvittää sotkut sen sijaan, että polttaisin sillat ja pakenisin.

Syksy pelottaa yhä. Tuntuu helpottavalta ajatella, että saan viimein apua, mutta kolmen vuoden pakoilun jälkeen on ihan tosi vaikeaa mennä puhumaan jollekin ammattihenkilölle ja tunnustaa, etten voikaan ihan niin hyvin kuin olen väittänyt. Pelottaa, otetaanko vakavasti (vaikka viimeksi jutellessa terkkari sanoi miettineensä jo pari vuotta, että terapia voisi tehdä hyvää).
Koulunkäynti tuntuu musertavalta edelleen. Olisi loistavaa pärjätä ekassa jaksossa yhtä hyvin kuin viime vuonna, kun kurssiarvosanat olivat yhtä poikkeusta lukuunottamatta ysejä kaikki, mutta rehellisesti sanoen en juuri nyt ole varma, pystynkö siihen. Kurssien pois jättämiseen ei nyt ole varaa, viime lukuvuonna sain alle 20 kurssia kokoon. Loput lukiosta pitää siis käydä jotakuinkin normaalilla tahdilla, jos aion valmistua vuonna 2017. Voi olla, etten kykene, enkä minä kovin pahana asiana sitä pidä. Mutta olisihan se loistavaa saada musiikkilukion todistus, en ole varma, saako sitä jos käy koulunsa loppuun aikuislukiossa. Nyt kuitenkin lienee fiksuinta keskittyä loppukesään ja alkusyksyyn, yrittää pärjätä päivä kerrallaan.


2.7.2014

There was no sound, there was only me and my disgrace

Olin ekaa päivää töissä.
Myöhästyin tunnin.
Kaikki olivat tosi ymmärtäväisiä.
Päivä meni ihan hyvin, vähän olin jäässä.

Tulin kotiin, päässä alkoi humista, mutta oli ihan hyvä fiilis
Ja nyt, kun olen ollut kotona vähän alle tunnin
tuntuu siltä, että tahtoisin muuttua nesteeksi
itkettää, väsyttää
en jaksa tehdä mitään, tekee mieli hakata päätä näppäimistöön
vetää jollain terävällä viiruja sääriin

Miksi minusta tuntuu tältä?

Kaikkihan meni hyvin, en mokaillut mitään erityisen paljon. Askartelutaitojani kehuttiin.
Eikä ensimmäisenä päivänä vielä tarvitse olla täydellinen.
Silti olen aivan varma siitä, että suoriudun ala-arvoisesti,
että työsuhteeni puretaan koeajalla
(sitä on vielä yhdeksän työpäivää jäljellä).

Minä toivon, että tämä on vain ensimmäisten päivien alkuhämmennystä.
Väliaikaista ylikuormitusta
(jota sitäkään en ihan täysin osaa hyväksyä, koska ei kukaan normaali ihminen)


Päätin mennä syksyllä terveydenhoitajalle pyytämään lääkäriaikaa, hakemaan apua. Sain protukokilta erään terapeutin yhteystiedot, ponnistusalustan. Jos käy hyvin, pääsisin terapiaan vähän ennen joulua (aika monta vuotta liian myöhään). Jos huonosti, niin, sitten en tiedä. En ole varma, jaksanko enää sitten yrittää.
Raha-asiat huolestuttavat. En ole varma, onko meillä varaa minun hoitamiseeni. Parempi olisi olla, muuten ei mistään tule mitään.

Mutta on se päätös ja se tuo toivoa.

---En tahdo takaisin kouluun, en tunne sieltä ketään.
Tuntuu ihan pudonneelta jo, välien katkaisu viime syksynä vei kaikki yhteiset ystävät,
kuukausien perseily ja kolmen viikon poissaolo ne loputkin tuttavuudet
Tänään illalla järjestävät tapaamisen rannalle. En mene.
Ei huvita.
En kelpaa siellä.
En kelpaa täällä, itselleni, enkä tiedä kelpaanko ikinä.

27.5.2014

Ja nyt äärellä sillan heikon ja hauraan

Pelkään, että avun hakeminen suututtaa ihmisiä ja samalla perseilen ja tuotan pettymyksiä ja ärsytän
Pelkään, etten pääsisi hoitotoimenpiteiden vuoksi protulle ja pettäisin tiimin, ihan kuin voisin vetää leiriä haudasta käsin
Pelkään, että kaiken tän pelon tunnustaminen vie multa vapauden vaikka tämä sairaus se on, mikä pitää mua vankina enemmän kuin mikään.

19.5.2014

Are we getting closer or are we just getting more lost

Tänään huomasin statukseni muuttuneen.
Toisaalta: kiitos, se tuntui liian raskaalta osalta kantaa.
Toisaalta: anteeksi, etten osannut olla paremmin minä.

Tänään kotiin tultuani suutuin, kun tajusin, että lähisukulaisella on oikeus kohdella miten vain ja se pitää sietää. Yksikään ystävä ei saisi samalla lailla solvata, haukkua, repiä itsetuntoa, suhtautua kaikkeen vittuiluna ja suuttua negatiivisesta palautteesta pyytämättä anteeksi.

Tänään jätin voikukkaseppeleen aulan penkille, juoksin alas kahdet portaat (potkin kengät matkalla pois jalastani), ovella löi kasvoille lämpö ja kosteus. Hetken seisoin katoksen alla katsomassa salamointia ja kuuntelemassa jyrinää, sitten astuin kaksi askelta eteenpäin - pisarat olivat niin suuria, niin haaleita, ropina jatkuvaa, pää kääntyi salamoiden suuntaan aina vähän liian myöhään. Rinnoista alaspäin paita oli kuiva, hame keltainen voikukista. Iltapäivällä kaksi seppelettä päällekkäin, kahvilassa tungin kukat ja varret kokispulloon ja katselin, miten vesikuplat nousivat niiden ohi kääntäessäni pulloa.

Toissapäivänä näin paljon kirjallisuusasioita, runonlausuntaa ja performansseja, kuusin Ahmatovan Haikaran venäläisen naisen laulamana ja itkin, kun homo- ja transfobian vastaisen päivän kunniaksi suorittamaani kaapistatuloon vastattiin loukkaantumisena ja marttyyroimisella. Päätin olla puoliksi orpo. Sain lohtuhaleja ja näin Mercedes Bentson livenä. Jäin istumaan kahvilan ulkopuolelle, oli pimeää mutta ei kylmä. Kirjoitin humalaisen naisen kanssa tekotaidetta kauppakuitin taakse ("pidän tän aina mukana niin joku osa susta on aina elossa"), katselin ihmisten hauskanpitoa enkä kadehtinut. Kerroin kuulumiset vakituiselle sanataideohjaajalle, hyvästelin Vanhalla Suurtorilla kello 00:30 ja ajoin kotiin.

Eilen soitin viulua hyvin kuulemma, totta kai silloin soittaa hyvin, kun kerrankin on joku katsomassa. Saatoin kotiin, tuskailin kuumuutta kokomustissa pitkähihainen paita päällä. Saavuin kotiin puolikuolleena ja nukahdin melkein heti. Nukuin yhdeksän tuntia.

Niin.

Kyllä kaikesta voi nousta. Tästä vain aivan liian myöhään.
Saan tänä vuonna ehkä 12 kurssia.
Jos joskus saan valkolakin, kannan sitä ylpeänä loppuvuoden.

14.5.2014

Vaikein onkin vielä jatkaa

Olen ollut tällä viikolla kaksi päivää koulussa ja päivän jälkeen päässä hälisee ja sängyssä pitää maata tunti ennen kuin voi edes syödä. Myös päänsärky on ollut kaverina ja ilta-ahdistus edelleen. Unettomuus ja huono unenlaatu. Tänään hengitysvaikeuksia siinä määrin, että turvauduin aputippoihin (ainakin plasebona auttoivat, edeltänyt olo tuntui enteilevän paniikkikohtausta).

Fyysiset oireet, menkää pois. Tahtoisin elää välillä.

7.5.2014

Eikä ne kaikki surun päivät ole vielä kädessäni

Life could be simple but you never fail
to complicate it every single time
~Mika - Blame it on the girls

Olen lakannut unelmoimasta.

Aika valuu läpi ja ohitse, en kävele vastaan, olen tässä vain. Paikallani. Olen lakannut odottamasta. Kalenterissa on merkintöjä, mutta ne ovat vain merkintöjä, mustejälkiä ja sanoja ilman tunnelatausta. Asioita jotka tapahtuvat sitten kun tapahtuvat: leirin vetäminen, lastentarhassa työskentely (en pidä lapsista, mutta saapahan rahaa). 

Olen lakannut kiirehtimästä.
Huomannut vain yhtäkkiä, että aikaa on äärettömyys, niin että kotimatkalla voi hyvin juuttua yhteen jos toiseenkin paikkaan, istua monta tuntia kirjaston portailla rakkaan ihmisen polkupyörän takia, törmätä tuttuihin, pitää sylissä ja lukea muumikirjaa ääneen. Keskittyä 40 minuuttia silmät kiinni siihen, ettei ahdista, että voi hetken hengittää ja olla. Pysäyttää kadulla tuttavan jota ei ole uskaltanut tervehtiä aikoihin, saattaa kotiin, juoda teetä suloisella vähän sotkuisella pihalla. Kuulla naapureista ja elämästä ja puhua taiteesta, minä musiikin, se toinen kuvien kautta. 
"En tiedä onko minusta sanomaan muille, miten se pitää tehdä. Se tuntuu niin väkivaltaiselta."

Olen lakannut harjaamasta hiuksiani. Pelkäsin, että ahdistuisin taas, kaipaisin kissanpennunpehmeää suoraa hiusta, mutta kun peilistä katsoo menninkäinen ja voi heittää päällimmäiset hiukset suloisen huolettomasti taakse, kiinnittää kauniilla hiusklipsillä, ei sureta lainkaan. Voi ottaa rakkaiden vanhoja takkuja laittaa jatkoksi, pyöritellä hajamielisesti käsissä vaaleaa kymmenen vuotta vanhaa kiharaa. 

En ole saanut käydyksi koulua. Eilen kävin syömässä ja yhdellä oppitunnilla. Se oli saavutus.
Olen saanut sanotuksi, miksi minua ei näy siellä. Paitsi silloin, kun koulutoveri puhutteli minua väärällä nimellä ja kysyi, missä olin edellisen tunnin aivan kuin se koskisi häntä, vastasin vain "perseessä" ja ahdistuin. 
Siksikin on vaikea mennä. Jos kysyvät.

Ja sitten kaiken ahdistuksen keskellä jonkinlainen tyyneys. Kun päästää irti, lakkaa tavoittelemasta, lakkaa odottamasta, lakkaa olemasta levoton. Lamaantuu. En tiedä onko se hyvä, ehkä ei, mutta juuri nyt se vain on. Niin se saa olla. 

Jonain päivänä nousen ja kävelen terveydenhoitajalle ja pyydän päästä eteenpäin, mutta tämä ei ole se päivä.


29.4.2014

Olen vasta lapsi ja eksyksissä


Oon jumissa
Oon solmussa
Oon pulassa

En uskalla katsoa enää ketään silmiin, en suoriudu, en saa lukiota neljässä vuodessa kasaan mitenkään, kun voin niin huonosti että istun kaikki päivät vaan kahvilassa kauramaitokahvin ja seitansämpylän voimalla. Tai olin minä viime viikolla koulussa ainakin kaksi päivää, kai. Tällä viikolla en välttämättä yhtään.

Tuntuu, että paheksuvia katseita, että lisää vain taakkaa ja itsesyytöstä, jos menen kouluun. Henki ei kulje. Pää alkaa särkeä. Tulee huono olo. Väsyttää. Voisin yrittää selittää sitä muille, mutta en anna siihen itselleni lupaa: kun en kerta suostu tai kykene hakemaan apua, en voi perustella ongelmillani mitään. Avun hakeminen taas

niin

ei se tunnu hyvältä vieläkään. Pelkään paskamyrskyä, pelkää taas lisää huonoja kokemuksia hoitavista tyypeistä, enkä ole ihan varma onko tämä sellainen maailma, jonka takia kannattaa. Vaikka onhan monta ihanaa lämmintä hyväksyvää rakasta, monta samanlaista kuin minä ja niilläkin kaikilla jokin muoto olla ja selviytyä. Mutta toisaalta niitäkin elämiä katsoessa tuntuu, ettei tämä tästä helpota yhtään.
Sunnuntaiaamuna herätessäni ajattelin, että jos olisi sopiva lääkitys niin olisi yliannostuksen aika. Sitten muistin Jasminen kirjoittaman kirjeen, jossa puhuttiin tyypistä joka menetti muistinsa viinan ja lääkkeiden kanssa sählättyään. Sitten itkin.

Kämmenessä sotavammoja, eikä kukaan huomaa, eikä kukaan kysy.
Ja avokadonpuolikkaita yöpöydällä monta päivää putkeen
Ja kirjaston kirjoja, jotka uusitaan netin kautta maailman tappiin asti
Ja hallitsematonta rahankäyttöä
Ja pieniä onnellisuushetkiä ja vähän isompiakin, kuten tivoli ja pääntakutuspiknik
Ja sitä, että makaa nurmikolla yksin eikä tahdo nousta enää koskaan.

Täytin perjantaina 17. Tyttöjen talolla työntekijä kysyi, miltä tuntuu olla seitsemäntoista. Meinasin sanoa, että vitullista paskaa, mutta tyydyin toteamaan etten tiedä vielä.

Toivottavasti jotain parempaa.

22.4.2014

Kunpa itsestänsä lomaa voisi edes yhden päivän

Mun sormet näyttää vääränvärisiltä kaljuilta koivuilta.
Sain pusukissa-Rasmukselta postia, mutta löysin sen ovelta puoli tuntia liian myöhään, jotta siitä olisi ollut pelastamaan tilanteita. Tehokas lohtuitkettäjä se oli, kuvia ja lehdistä leikattuja tekstipätkiä punaiselle kartongille kirjoitetun kirjeen taustalla ja valokuva minusta ja ystävästä nukkumassa Rasmuksen veljen pellettitakan edessä. Muistin, että tuo hassupää on mun lempityyppejä koko maailmassa. Ainoa ihminen, joka aiheuttaa mulle alemmuuskomplekseja jotka ei ahdista.

Tuntuu toissijaiselta.
Että oon se jonka vaihtoehto otetaan jos parempaa ei löydy.
Ja aika usein jotain parempaa löytyy.

En tiedä oisko mulla oikeus olla vihainen nyt. Ehkä olisi, mutta ei tunnu siltä kuitenkaan. Enkä mä osaisi olla vihainen, vaikka olisikin. Kun ihmisillä on syynsä ja ihmisiä pitää ymmärtää. Ei sillä ole niin väliä, miten mua kohtelee. Kun olen kuitenkin niin pieni osa ihmisten elämää, etten voi olettaa, että mulla olisi jotain päätäntävaltaa. Eihän mulla ole muutenkaan päätäntävaltaa kuin oman elämääni eikä siihenkään täysin. Jos saisin päättää, oisin joku muu jossain muualla, olisin jo mennyt ohi.

Tänäänkin minä luovutin


15.4.2014

Ahne ja typerä tyttö

Juuri nyt
olen niin vitun kyllästynyt olemaan Raunis
että tästedes olen kissajukeboksi
ja kommunikoin vain laulamalla ja maukumalla

7.4.2014

Maan hidastunutta liikettä

Kuuma tee valuu tyhjään mahaan.
Sitten banaani.
Paniikki ihan kulman takana.

28.3.2014

Kengät kuljettaa ja hiertää

Rehtori koputti ruokailussa olkapäähän: "Tuupas juttelemaan joku päivä".
Ja tiedän täsmälleen mistä se aikoo kanssani keskustella
Harkitsin jo sovittavani kaiken lauluksi, mutta en taida osata. Jotain pitäisi kuitenkin jo etukäteen vähän kirjata ylös, jotain siitä, miten on mahdonta ajatella omaa parastaan kun tuntee itsensä läpikotaisin huonoksi tai seurauksia, kun ei enää usko tulevaisuuteen. Tai siitä, miltä tuntuu kun huomaa kaiken luisuvan käsistä ja on kykenemätön huutamaan apua, koska pelkää saavansa niskaan vain entistä enemmän pahaa. Mitä on kun viikosta vain yksi ilta on selkeä ja kaikki muu sameaa massaa, jonka läpi pitää yrittää rämpiä ja selvitä jotenkuten elossa ja mahdollisimman vähillä vammoilla. Kun ei saa unta ennen kuin vasta neljän tunnin kieriskelyn jälkeen, kun herää yhdeksän tunnin unienkin jälkeen väsyneenä, kun näkee painajaisia, kun kokonaan käydyn koulupäivän jälkeen ei ole enää voimia harrastaa, kun lattialle istahdettuaan ei löydä enää jaksamista ylös nousemiseen.


Viime päivinä nähnyt sopimattomia unia ja kuullut sopimattomia ehdotuksia, enkä ole tainnut pistää niitä pahakseni, vaikka ne hämmentävätkin niin kovin. Olen viettänyt Kirjakahvilassa tuhottoman monta tuntia, yleensä siinä samassa nurkkapöydässä, itkenyt elämäni suuntaa ja yrittänyt opiskella. Katsonut kellosta kahden tunnin istumisen jälkeen, että jahas koulu loppui vartti sitten. Jäänyt puistonpenkeille istumaan kunnes on tullut liian vilu. Olen saattanut ihmisiä kotiin niin, että siitä alkaa tulla jo oletusarvoista, olen polkenut Kupittaankatua rennosti ja laulaen, pysähtynyt minuuteiksi lämpimään syliin ja miettinyt, kauanko kestää ihmissuhde.

Ääni ei ole kulkenut. Se on käheä, kiikkerä ja epävarma. Laulan nykyään niin paljon vähemmän kuin ennen, en enää jatkuvasti, en välttämättä edes joka päivä ainakaan paljon. Halaaminenkin on vähentynyt, ei enää tunnu samalta, en enää kehtaa pyytää halauksia. En juosta käytävässä perään. Vaikka en minä kyllä ole kouluakaan käynyt niin paljon, että näkisin käytävässä halattavia.
Lukion jaksosysteemi on kyllä auttanut hahmottamaan peruskoulua paremmin omaa vointia ja ajankulkua. On myös ihan tosi lohduttavaa, että siinä missä peruskoulussa kunnostautuminen tuntui mahdolliselta lähinnä syksyllä ja ehkä hyvällä tuurilla joulun jälkeen, lukiossa mahdollisuus "uuteen alkuun" on viisi kertaa vuodessa, joka jakson alussa. Vaikka kaksi jaksoa onkin nyt mennyt enemmän tai vähemmän paskasti, ei viimeistä kuusiviikkoista ole vielä menetetty.

Kirjoitin tiistaina sanataidekoulussa 3,5 sivua tekstiä. Se on enemmän kuin moneen kuukauteen. Se on hyvä merkki.

 Tuntematon pysähtyy kadulla saadakseen muistosta kiinni
on helpompi ajatella, kun hiekka ei raavi maata

Älä enää itke, mies: illassa on lupaus kesästä

Jossain valvoo toinenkin uneton, joka miettii samaa kuin sinä.
~Scandinavian Music Group - Lupaus kesästä

7.3.2014

Paikkoja, joihin paeta, kun todellisuus ahdistaa

Uni

Herätä voi sitten, kun vieressä istuva koulutoveri huudahtaa "JES" tunnin päättymisen merkiksi.

Kirjakahvila

Mukaan kannattaa ottaa ystävä, joka ostaa kakkua ja kahvia ja yrittää puhua järkeä tunneaaltojen sekoittamaan pieneen päähän. Yksinkin voi tietysti mennä ja toivoa, että paikalle osuu joku tuttu tai puolituttu

Kirjaston musiikkiosasto

Edellämainitun ystävän voi ottaa mukaan myös tänne, varsinkin jos hän tietää jotain musiikista: sitten voi kysellä viulunuottien kohdalla, tietääkö tämä jotakin siitä ja siitä säveltäjästä. Voi silkasta mielenkiinnosta ottaa käteensä ystävän sukulaisen säveltämän teoksen ja kauhistua sen akordeista ja atonaalisuudesta. Voi myös suunnitella huikeita yhteisten ystävien avulla toteutettavia proggiksia. Ystävän voi tarvittaessa myös laittaa maksamaan sen huikean kivan kansanmusiikkivihkosen, joka löytyy myytävien hyllystä yhden euron hinnalla.

Kotimatka

Voi polkea niitä tuttuja ylämäkiä ylös ensimmäistä kertaa sitten syksyn se nuoteista painava olkalaukku rintakehää ja niskaa painaen, huutolaulaa mukana musiikkia, jota sattuu kuulokkeista kuulumaan, päättää olla taluttamatta yhdessäkään ylämäessä (osittain siksi, että se laukku tosiaan on painava, osittain, koska taluttaminen on aina jonkinasteinen luovutus), reidet kädet takapuoli pakottaen painaa aina vain eteenpäin sitä reittiä pitkin mitä nyt sattuu huvittamaan, minne sattuu ajautumaan, kun unohtaa kääntyä oikealle suojatielle.

---------

Sitten kun pääsee kotiin, voi soittaa juuri ilmestynyttä musiikkia aivan liian lujaa tietokoneen kaiuttimista, löytää sen sanoista jotain mikä osuu. Harkita asioita, tehdä ne, jättää tekemättä, unohtaa syödä, unohtaa ajatella, avata ikkuna viileän lopputalvituulen tulla.

4.3.2014

Skynda dig älskade, skynda att älska

OLEN IHASTUKSENI IHASTUS



Onko tämä totta ja tapahtuuko tämä minulle
 

28.2.2014

.

Kaiken keskellä se tuntee henkilökohtaisen maailmanloppunsa saapuvan

25.2.2014

Vad gör dig lycklig/vad gör dig lugn

Neljä desiä minttuteetä
Soittolista, jonne on yön aikana ilmestynyt uusi kappale
(sen lisäsi sinne eräs ihana)

Runokirja jonka aion viedä toiselle ihanalle
Ja se fakta että tänään on tiistai

Tästä päivästä minä aion selvitä
itkemättä jokaista saamaani mustelmaa.

24.2.2014

Olen matkalla taas

Minä nyökkään bussikuskeille
Tervehdin koulun käytävällä ohikulkijaa äänettömästi "oi", ilma kahisee kuiskauksena kurkussa, mutta ei sitä kuule

Ja nyt
minä jaksan vain harvoin tervehtiessäni hymyillä, mutta kun vastassa on ystävä tai söpö tai ihana, silloin syleilen ja ääni muuttuu korkeaksi moiiiiiiiii ja sitten hyrinää rrrrrrrrrr
(Paitsi jos Jasmine, silloin puolikorkea hei ja minuutin parin syleily ihan hiljaa - silloin voi ajatella miten hyvä onkaan kun on taas selvinnyt tiistaista tiistaihin ja voi pysähtyä ja sulkea silmät painaa pään toisen olalle)
Ja sitten  on katumoikkailut, joissa katsekontakti ja sitten nostetaan leukaa pienesti ja nopeasti ja terävästi.

Kun astuin kahvilasta ulos, oli tullut pimeää - huilumusiikin saattelemana kävelin Kirjastosillan yli ja kuvittelin elämäni elokuvaksi, jonka selostus olisi ruotsiksi (tai ehkä ranskaksi, mutta vain, jos miellyttävää ruotsinkielistä ääntä ei löytyisi). Suomeksi elokuva olisi liian synkkä, ei onnellista loppua, sillä komediaa minä en siitä tahdo. Mutta en tahdo sellaistakaan, jossa juodaan ja poltetaan ja riidellään humalassa, kuollaan tai mitä ikinä. Sellaista iloisista hetkistä huolimatta masentavaa, sellaista että nyt ne rakastavat toisiaan ja kohta joku juoksee järveen.

Kyllä siinä elokuvassa väistämättä tapahtuisi pahoja ja surullisia ja itkettäviä, mutta ei se olisi se pointti.

Päässäni taitaa pyöriä turhan paljon Torka aldrig tårar utan handskar. Pitäisi katsoa se taas jonain päivänä, ihan vain siksi, että voisin seuraavat aika monta kuukautta kadehtia kaikkia parisuhteita ja itkeä omaa yksinäisyyttäni niin kaunis leffa.

Löysin Kirjakahvilasta ilmaisen psykologian ykköskurssin kirjan. Huomenna on tiistai, pitää tehdä hankalia juttuja, mutta tiistai-illat lempeitä ja halauksentäyteisiä. Keskiviikkona saapuu ystävä päiväksi (kai, en ole varma onko tämä ihan sovittu juttu nyt), torstaina toinen ystävä pyysi lähtemään subille, perjantaina Helsinkiin jossa viikonloppu ja haleja ja kissailua.

Lukujärjestyksenkin puolesta huomenna on kyllä ihan totaalinen ällöpäivä, mutta ehkä saan raahattua pyllyni kouluun nyt vähän useammin, ettei olisi ihan yhtä ällöä enää. En ole nähnyt entistä ystävääni sen erään torstain jälkeen kertaakaan, ei huvittaisikaan, mutta en minä saa antaa toisen ihmisen vaikuttaa koulunkäyntiini niin paljon niin negatiivisesti. Pakko minun on se matikankurssi kuitenkin käydä, ennemmin tai myöhemmin.

Inkivääri ja yrttitee hyviä juttuja. Myös halaukset ja kynttilät. Ja sukat jotka ehkä kohta neulon. Uni joka ehkä tänä yönä saapuu eilistä aiemmin.

Umpeen lyöty ovet, akkunat

2:45

Silmät yhä auki

Ja seitsemän tunnin kuluttua pitää jo olla virkeänä istua silmät auki pulpetissa
En edes muista missä minun paikkani siinä luokassa on
Voi jestas

mitä paskaa

Lämmin vesi helli viluista vartaloani paitsi jalkoja sieltä missä ne ovat naarmuilla ja kipeät, pyjamahousut sujahtivat takaisin jalkaan jo kylpyhuoneessa vähän kostealle iholle
Ettei tarvitsisi näyttää
Mustaksi sutattuja jalkateriäni en hangannut puhtaaksi ettei sattuisi enempää
mutta myös siksi että oikeastaan pidän siitä miltä ne näyttävät
niin kuin olisin astellut palaneen maan yli

Puhua pitäisi vaan enpä jaksaisi nähdä vaivaa luottamuksen eteen

jälleen mitä paskaa

Keho pää ajatus elämä tuntuu niin raskaalta, ei ollenkaan siltä, että voisin kirmailla avojaloin nurmikolla tai asvaltilla
Ajatus jokaisesta kirjoitettavasta koulutyöstä kammoksuttaa tukehduttaa, että pitäisi väkisin puristaa irti jotain tästä päästä ja kehosta, josta ei riitä edes omiin tarpeisiin mitään
Saati sitten aineistoesseisiin

vielä viimeisen kerran
mitä paskaa

22.2.2014

nyt vittu

Opiskelen maailman ihanimmassa koulussa.




En vain tahtoisi mennä sinne.

7.2.2014

-

Kiiltävät kiskot loppuu tässä
risteys josta mennään omiin suuntiin
Oon pitkään kääntynyt vasempaan
mutta tänään sataa taas vähän vähemmän
Tänään sataa vähän vähemmän.

Kaikki muuttuu, mutta loista loppuun asti

Eilen oli kiva päivä. Olin koulussa paikalla ja aktiivinen, vietin aikaa ihanien ihmisten kanssa, nauroin Piirtovintissä itseni tärviölle. Nukahdin säädylliseen aikaan ja heräsin tänään ajoissa.

Tämäkin oli kiva päivä. Heräsin ajoissa, kävin suihkussa, lähtiessä myöhästyin bussista, jota käytän, kun olen laiska, mutta toisen bussin pysäkillä oli eräs söpö, jonka kanssa oli mukavaa halata ja matkustaa. Vanhojentanssijousten harjoituksetkin menivät hyvin. Kouluruoka oli hyvää (varsinkin kidneypavut - meillä on joku salaattikomponenttikokeilu, jonka vuoksi rehutarjonta on vähän normaalia laajempaa) eikä ruokalakaan ollut ihan tupaten täynnä. Kemiantunti meni nukkuessa ja terveystiedontunti ryhmänohjaajahaastattelua jännittäessä, mutta olin kuitenkin paikalla ja siitä olen ylpeä.

Ro-haastattelu meni melkein paremmin kuin uskalsin odottaa. Puhuttiin siitä, miten lukio on alkanut, miten olen viihtynyt, mitä teen vapaa-ajalla, miten opin parhaiten ja muuta aika peruskauraa. Puhuttiin myös jaksamisesta - kerroin, etten ollut koeviikolla yhdessäkään kokeessa, etten 3. jaksossa ylipäätään oikein jaksanut. Kerroin, että avulle saattaisi olla tarvetta, mutten sitä uskalla hakea. Ro ei osannut neuvoa, mutta otti murheet vastaan ymmärtäväisesti ja kannustavasti ja lupasi puhua muillekin opettajille siitä, etten välttämättä aina jaksa eikä se ole laiskuutta. Jäi hyvä mieli, tunne siitä, että asiat järjestyvät sittenkin. Koulun jälkeen menimme ystävän kanssa kirjastolle tunniksi, hän saattoi minut bussipysäkille, jossa lauloimme joululauluja ja Pie Jesua.

Matkasin toisen ystävän luo tämän ja tämän kämppiksen uuteen asuntoon, pelkäsin eksyväni matkalla, mutta pääsin kunnialla perille. Nauroin itseni kipeäksi kissalle, joka lysähti taljaksi lattialle ja vaikutti muutenkin nestemäiseltä, kuten kissat usein ovat. Join teetä, joka maistui kaalilaatikolle, vaikka ei oikeastaan maistunutkaan. Nauroin ystävän isoisälle, joka vahingossa porasi seinään kurkistureiän eteisestä kylpyhuoneeseen.

Yhtäkkiä Facebookiin ilmestyi hyvin hyökkäävä viesti pitkäaikaiselta kaverilta, joka syystä tai toisesta oli vetänyt herneen nenään poissaoloistani ja suoriutumattomuudestani. Viesti antoi ymmärtää, että ne ovat jotenkin hirveä rikos häntä vastaan (koska miksi muuten olisi kilahtanut) ja siinä vihjailtiin myös, etten kenties olisi kyllin kypsä lukio-opiskeluun. Vittuunnuin ja lähetin takaisin aika tulikivenkatkuisen viestin, johon kaveri vastasi samalla raivolla, jolla ensimmäinenkin viesti oli kyllästetty. Sananvaihto kärjistyi siinä määrin, että itkettyäni jo jonkin aikaa totesin rauhoittuvani yön yli ja vastaavani sitten. Kuulemma "parempi ois", ihan kuin olisin hänelle tilivelvollinen yhtään mistään.

Itkin ystävän sylissä kauan ja samalla kiitin onneani, etten ollut yksin. Silloin en ehkä olisi löytänyt pahaan oloon muuta ulospääsyä kuin itsetuhoisuuden, mutta nyt sain hautautua lämpöön ja kosketukseen ja myötätuntoon ja rauhoittua ilman kiirettä tai tarvetta piilotella itkua. Rauhoituttuani ystävä haki syliin kissan ja totesimme sen kaikessa nestemäisyydessään olevan vähän huono terapiakissa, joskin varsin huvittunut sellainen. Halaus ja nauraminen olivat korvaamattoman arvokkaita tilanteessa, jossa en ollut varma, olenko oikeasti niin itsekeskeinen ja ajattelematon kuin mistä minua syytettiin. Vaikka silmiä yhä poltteleekin, ei enää ahdista. Kun luetutin keskustelun muutamalla ystävällä ja sain heiltäkin vain hyväksyntää, itkin vielä vähän, mutta tällä kertaa ilosta. Kirjoitin minua loukanneelle kaverille pitkän vastauksen, katson vielä aamulla, onko se sopivan neutraali. Väärinymmärryksiä tapahtui puolin ja toisen, eikä tällä kaverillakaan kai ole ihan hyvä olo. Ei se poista minun loukkaantumistani asiasta, mutta tekee ryöpytyksestä ehkä vähän ymmärrettävämpää.

Hassua kyllä, tuntuu siltä, että tämä kokemus vahvisti. Se aiheutti paljon pahaa oloa, mutta se paha olo meni ohi. Sain muistutuksen siitä, että kyllä minusta oikeasti välitetään ja toisaalta myös antoi mahdollisuuden ottaa etäisyyttä ihmisestä, jonka ei tunne olevan hyväksi itselleen. Muistutti toki myös, miksi vihaan riitelyä. Vastauskirjeen kirjoittaminen antoi mahdollisuuden tarkastella omaa ajattelua ja maailmankuvaa tavalla, jolla sitä harvoin katselee. Auttoi perustelemaan joitakin näkökulmia ja toimintatapoja. Tuntuu jotenkin tosi oudolta tällainen hetki, vaikka tosi kivaahan se on.

Eivätkä nämä silmätkään varmaan huomenna enää punoita ja kirvele. Ei sillä, on jo pitkään itkettänyt, ollut sylintarve. Että tavallaan kaveri teki palveluksenkin, ihan tietämättään. Käsittämätön on maailma.

4.2.2014

You were always singing along

Lämmittelyteksti, jonka jätin lukematta ääneen:

sukelsi matalaan päätyyn ja halkaisi kauniin kallonsa sanoo koneen kaiutin ja kuulokkeet ja piporadio, kädet täynnä kissanaarmuja sillä kissa karvamakkara ei oikein osaa päättää, pitääkö masurapsutuksista vai ei, en minäkään monesta asiasta osaa kuten siitä, lähdenkö kokeeseen tai kuoroon tai orkesteriin, mutta ne päätökset aika tekee puolestani samalla kun jahkailen itseni harmaaksi ja sameaksi.

Ehkä pitäisi lopettaa syöminen ja koulu ja liikkuminen, maata sängyssä paikallaan makuuhaavoihin kuolemaan asti, ehkä hypotermiaan jos on ikkuna auki, sitten silmistä oikeasti sameat ja ihosta oikeasti harmaa, työhaastatteluissa katsoisivat vain jotta huono ja motivaationpuutteinen hakija ja kutsuisivat sisään seuraavan.

Kaikki on __________
Ei mikään oikein tunnu kivalta, ei halaukset, ei se, että on tiistai, ei kivat ihmiset. En oikeastaan tahtoisi nähdä ketään, mutta samalla tahtoisin vain nukahtaa jonkun syliin.

Tänään bussissa mietin, etten ehkä tulisi enää kotiin. Sen voi käsittää ihan miten tahtoo, sillä nyt minä joka tapauksessa olen kotona ja olen samaan aikaan kiitollinen ja katkera siitä, miten nopeasti kaikki itkemisen jäljet katoavat kasvoista, paitsi kirvely ja väsymys. Miten helppoa kaikki muut jäljet on piilottaa tai valehdella. Vaikka ne kissanaarmut ovat kyllä oikeasti kissanaarmuja, kissaa ei koskaan tule syyttää turhaan, kissa on pyhä.

Ei tee mieli mennä huomennakaan kouluun, mutta on pakko, alkaa uusi jakso enkä tahdo pudota siitäkin. Torstaina ryhmänohjaajahaastattelu, se on helpotus, mutta pelottaa silti. Että jos en puhukaan. Laitan kaiken omaksi syykseni (vaikka niinhän se taitaa olla [vaikka eihän se ole]), lupaan parantaa tapani, vaikka tiedän pettäväni lupauksen jo silloin. Tahtoisin viimein jo oppia puhumaan suuni puhtaaksi silloin, kun joku on siinä, ettei tarvitsisi bussimatkoja itkeä. Tahtoisin uskaltaa puhua suuni puhtaaksi, mutta ei sitä hetkeen vielä tapahdu. Niin pitkään, kun kodin syyllistävä ilmapiiri muistuttaa, ettei kukaan ole antanut minulle lupaa voida huonosti. Vaikka onhan tässä aika hyvät lähtökohdat kasvaa kieroon. Ei tarvetta kihartaa hiuksia, kun on itse yksi korkkiruuvi.

Äh, ei tämä nyt oikein lähde käyntiin. Mikään ei oikein lähde. Vitut ihastumisista ja muusta, kun eivät ne kuitenkaan onnistu pitämään minua pinnalla, sitä ajattelee tulevaisuutta mutta ei tunnu siltä, että se oikeasti tulisi. Vähän kuin Narnia, joskus olin varma sen olemassaolosta mutta en enää.

Viikonloppuna lähden Helsinkiin. Siellä on ihmisiä. Jee. Siellä on työhaastattelu, jossa pitää tottakai olla positiivinen ja iloinen ja ulospäinsuuntautunut. Minä tahtoisin vain käpertyä sikiöasentoon johonkin lämpimään ja nukkua kaiken ohi, ihan tyhmää kaupitella työnantajille jotain muuta kuin olen, vaikka kesällä olenkin todennäköisesti suunnilleen sitä, mitä yritän kaupata. On aika perseestä olla talvisin ihan eri ihminen kuin kesäisin, vaikka onhan tämäkin silti parempi kuin olla koko ajan minä ja nyt. 

Ei tämä ole viimeinen kevät
mutta voi luoja miten välillä toivoisin sen olevan.

Tietä ylittäessäni sentään katson yhä ympärilleni.

2.2.2014

Minä nauran jutuillesi miettimättä

Voiko sitten sanoa olevansa tosissaan ihastunut
kun odottaa jonkun toisen syntymäpäivää
enemmän kuin omaansa?

1.2.2014

Ei parhaita vaatteita, ei paniikkia

Lauantai

Herää ajoissa.
Kääriytyy peittoon ja menee vessaan
mutta ei sillä niin väliä
Pääasia että on ajoissa hereillä

31.1.2014

Halkaisi kauniin kallonsa

Perjantai

Yhdeksän kaksoispiste viisi viisi
Ei vittu. Ei taas.
Sitten Terminal 2 ja alkaa itkettää koska niin kaunista, jos pyryttäisi vähemmän lähtisin heti levykauppaan, vaikka se aukeaakin kello yksitoista vasta.

Ei tee mieli lähteä koululle soittamaan viulua. Kun on tuo pyrykin. Vaikka olisin varmasti ylpeä itsestäni jos menisin.
Menen. En, koska jaksan vaan siksi, etten ole enää kotona yksin.
Kävelen levykauppaan. Noudan varauksen. Kävelen koululle. Ystävä vittuilee huikeasta koemenestyksestäni, ihan sama, menköön keskenään syömään sushia maanantaina tai milloin tahtookaan. Olen ansainnut syyllistämisen, mutta hän ei ole ansainnut oikeutta syyllistää. Olen siinä itsekin kyllin hyvä.

Soitan vitutuksessa, itkettäisi jos itkettäisi vaan eipä itketä, aika vain mataa kamalan hitaasti, niskaan sattuu enkä ole osa tätä joukkoa. Olen aistivinani ylenkatsonnan ykkösviulusta kun soitan alempaa stemmaa yksinäni jo toisen harjoituksen putkeen, kukaan muu kakkosista ei ole paikalla. Ja sitten siellä selän takana se yksi jonka mielestä on aiheellista vittuilla siitä, että nukun pitempään kuin saisi, vaikka menisin yhdeksältä nukkumaan.

Kun lähden, itkettää. Laulattaa, laulan, ääni vapisee mutta vain hieman. Palelee. Vähän ennen kahvilaa törmään söpöön, joka sanoo soittavansa maanantaiaamuna, jotta ehtisin edes yhteen kokeeseen. Se on oikein, se on se mitä toivon, se mistä on oikeasti hyötyä. Ja että joku on valmis tekemään niin, ehdottaa sitä itse. Lämmittää.

Istun Kirjakahvilassa varmaankin yli tunnin lukemassa ja odottamassa, että joku tulisi. Ei tule ketään, vähän ennen viittä ostan kakkua ja kahvin, kahvin juon heti ja sitten syön kakkua tuskallisen kauan pieninä lusikallisina, luen, ajattelen, itken mutta niin ettei kukaan huomaa. Vieressä puhutaan veljestä ja kolme sekuntia myöhemmin veli ajautuu ovesta sisään ja jättää tehokkaasti minut huomiotta. Ymmärrän sen, sovitut tapaamiset ovat sovittuja tapaamisia.
Illemmalla liityn seuraan, saan päärapsuja, veli viittaa minuun sanalla adoptiopikkusisko ja hukun hyväksyntään ja lämpöön. Itse minä veljen veljeksi otin, mutten minä tehnyt sitä olettaen, että veli omaksuisi minut sisareksi.

Kun istun ystävän viereen seuraamaan keikkaa, koko kahvila on täynnä suloisia, joita tahdon vain halata. Fyysinen kontakti ystävän kanssa saa luvan riittää, samoin viestittely luonnoskirjan sivulla, mutta kun Huruluoto aloittaa keikkansa minä huumaannun ja unohdan kaiken paitsi sen, ettei mikään määrä musiikkia ole aikoihin herättänyt yhtä paljon tunteita, euforiaa ja todellisuudentajun hämärtymistä. Keikan jälkeen ystävän kanssa kieriskelyä, saan sitruunasoodaa ja käyn halaamassa rumpalia, kiittämässä.

Pitäisi pakata. En jaksa. Pitäisi myös mennä jo nukkumaan, mutta ehkä minä kykenen aamulla heräämään. Tai sitten minusta ei vain koskaan tule apuohjaajaa, en minä kai siihen kuolisi ja jos kuolisinkin, olisi sen voinut aiheuttaa mikä tahansa muukin pieni asia.

30.1.2014

Ei ruumis elä ilman aurinkoa eikä henki ilman laulua

Keskiviikko

Kertoo läpi ystävien ja ihastusten kuulumiset, sitten toinen kysyy: "Mitä sinulle kuuluu?"

Menee hämilleen: ei yleensä kysytä
Sitten kertoo mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Ei sano: olen väsynyt
Sanoo: olen nukkunut huonosti. En mennyt kokeeseen. Olin yhden söpön luona.

Puhuu ihmisistä ihastuksina, ehkä-ihastuksina, muttei sano olevansa ehkä ihastunut. Tajuaa sen vasta myöhemmin, tajuaa ettei oikeastaan mikään tunnu miltään niin että siitä kannattaisi mainita. Siksi on helpompi kertoa vain tekemisistään ja menoistaan.

Torstai

Nukkuu taas kokeen ohi. Tekee banaanilettuja. Tiskaa, käsin, sillä tiskikone on rikki. Lähtee kahville - kun seura saapuu, puoli kahvilaa vilkuttaa. Juttelee, piirtää, saattaa seuran seuraavaan kahvilaan. Kävelee pysäkille ja laulaa.

Ja sitten yhtäkkiä suojatiellä tuttu hupunreuna
Kasvot tunnistaa vasta silmälasikehysten jälkeen mutta se punertava huppu ei kai tuo tule samaan bussiin voi helvetti voi kun ehtisi aiempaan tai menisi muualle
Torilla se kumminkin nousee kyytiin, asettuu selkä menosuuntaan eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin piilottaa kasvot uusimman Voiman taakse, sitten kirjan, kännykästä loppuu akku eikä irkkiin pääse, alkaa kuvottaa, alkaa kuristaa kurkkua eikä tunnu hyvältä tuijottaa lehteä. Laittaa lehden pois ja tuijottaa ulos ikkunasta, toivoo että olisi jo kotona. Siellä bussin etuosassa se istuu ja lukee Hesaria kuten aina, miettiiköhän se miten hyvä ihminen on kun auttaa hädänalaisia nuoria niiden epäsyömishäiriöiden kanssa kertomalla, miten aamupala muuttaa elämän helpoksi

Juoksee puoli matkaa kotiin kunnes tajuaa ettei kukaan jahtaa, moittii itseään kevyesti. Se on yksi terapeutti vain, ei pahoinpitelijä, ei ole oikeutta vihata näin, ei se pahaa tarkoita
Mutta inho kulkee läpi kehon kun kiirehtii kotiin rauhoittumaan, ylös noustessa lihaksissa ei voimaa, orkesteriin lähtiessä huimausta, bussissa vilkuilee ympärilleen, ihmiset ovat pelottavia.

Avaa viulukotelon, hengittelee hetken, virityttää viulun, alkaa soittaa. Sitten jo hetkeksi unohtaa mutta kun kesken kappaleen pitää laulaa, kysyy voiko viheltää sen sijaan
On kirjoitettu laulettavaksi, niin mutta ei voi laulaa ellei ole avannut ääntä, joskus toiste ehkä, ei nyt

Soitetaan yksi tahti aikaisemmin, sun pitäisi sieltä löytää se c2
Löytäisi kyllä, mutta fysiikka ei anna periksi, ääni ei tule, tuntuu karhealta ja epämukavalta

Mutta sehän on kaksiviivainen c. Ei se ole korkea nuotti
Ei niin mutta en pysty laulamaan sitä jos ääni on auki tajuatko ei ole ihan sama miltä se kuulostaa koska kun nyt kerran osaan laulaa kauniisti niin tahdon myös tehdä niin
Hetken nuotit ovat kaikki sumeita
Sitten posket märät
Sanoo itselleen älä nyt perkele itkemäänkin rupea mutta rupeaa silti

Bussissa juttelee kasiluokkalaisen kanssa. Että on ollut sen kaverista huolissaan. Kuulee, että kaveria saa halata kyllä. Lähtee levollisempana kotiin. Kantaa tiskikoneen eteiseen. Juurtuu sängylle harjoittamaan eskapismia äänimaailmana vain kansanmusiikkia.

Ehkä huomenna viimein elettävä päivä.

28.1.2014

Meen nukkumaan vasta kun on valoisaa

03:19 <@Raunis> Kostan muiden murheet itselleni ja omani myös
03:19 <@Raunis> Ja ihan turhaan
03:20 <@Raunis> Kun ei ole kostettavaa, on vain asioita jotka tapahtuu
03:20 <@Raunis> Mutta jos saisin muiden huolet katoamaan satuttamalla itseäni niin tekisin sen.

23.1.2014

Kalpeille poskillekin on palannut tervehtynyt puna

Alan taas laulaasoittaaeläärakastaa enkä kadu sitä lainkaan. Ehkä se on valo. Ehkä ihan kaikki vain. On ollut monta päivää niin keväinen olo, tahdon nähdä katuviemäreihin juoksevan veden, hiirenkorvia, tahdon että haisee paska ja että hiekka rapisee kengänpohjien alla. Tahdon, ettei pakkanen jäädytä nenänpäätä, tahdon tukahtua lämpöön villakangastakissani ja ottaa sitten kengät pois aivan liian aikaisin ihan vain tuijotusten takia.

Sanoin, että ehkä pystyn tekemään jotain koulujuttujakin jo. Ehkä lukemaan kokeisiin. Ehkä ensi jakso on taas parempi, eikä 80 % kouluajasta olekaan rämpimistä kuten aiemmin pelkäsin. Tahtoisin pärjätä, kun kerran siihen on annettu mahdollisuus. Mutta realiteetit on syytä unohtaa, muuten vain jää maan pintaan kiinni eikä mikään etene.

Pitää aloittaa rauhallisesti. Ei ole mikään kiire olla okei, nyt kun tiedän sen päivän taas tulevan kuitenkin. Onpahan sitten jotain mitä odottaa.
Tänä talvena ei koulusta soitettu kertaakaan kotiin. Olkoonkin, etten ole enää oppivelvollinen, saavutus se on silti. Osoitus siitä että kyllä minä pärjään kyllä minä jaksan kyllä tämä tästä. 

Jännitin viime syksynä hirmuisesti, millainen sanataideohjaaja meille tulee kun vakkari jäi äitiyslomalle. Tuli Jasmine ja syksystä asti olen sinnitellyt tiistaista tiistaihin, odottanut lämmintä naurua ja lämpimiä halauksia. Hassua miten nopeasti ihmisestä voi tulla niin tärkeä ja rakas, että sille pitää neuloa lapaset. Vaan mitäpä muutakaan kuin tärkeä ja rakas voi tulla sellaisesta, jota saa jo ihan kohta tavattua halata ja joka ei pahastu jos sitä seuraa kauppaan, saattaapa pyytää sinne mukaan itsekin. Päänsilityksiä. Kyllä se tosi hyvin ohjaakin.

On tosi hassua, että olen lukiossa tutustunut ihmisiin. Saanut uusia kavereita ja ystäviä ihan huomaamattani. Vau. Ehkä sittenkin osaan ihmisiä.

Ja nyt on niin keveä, niin keveä olo, että tekisi mieli tanssahdella, mutta samalla tahtoisin myös käpertyä peiton alle ja kuunnella vähän Mannerta tai Hermanni Turkkia tai SMG:tä tai jotain ja koko illan ihan olla vaan. On kuitenkin vielä, menoa, mutta ei se muserra - sittenpähän on vain vielä mukavampaa päästä kotiin ja suihkuun ja sänkyyn ja uneen.



16.1.2014

-

Tänään minä hymyilin. Hymyilin keväälle. Hymyilin Turun linna -tarralle bussissa. Hymyilin Jasminelle ja auringolle ja olemassaololle.

13.1.2014

Kaikki on sumua

on ollut pilvistä niin pitkään että jo unohdin miltä aurinko näyttää