26.8.2013

8.8.2013

-

Juuri nyt, enemmän kuin mitään, minä tahtoisin naisen, naista.

6.8.2013

Summer in the city, I'm so lonely lonely lonely

Tylsää, tylsää
oli niin tylsää
Enkä tiennyt, kuinka myöhemmin kaipaisin
hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä
 

2.8.2013

Ukulele on paras soitin ikinä

Pari tyyppii pisti yhteen Facebook-ryhmään et hei jos on tylsää ni tulkaa jokirantaan piknikille. Minähän menin, vaikken yhtään tuntenut tyyppejä etukäteen (tämän suhteen oon muuttunu hurjasti, en mä vuos-pari sitten ois voinu kuvitellakaan!). Istuskeltiin pari tuntia penkkarilakanan päällä yhen jokilaivan vieressä ja syötiin viinirypälei ja suklaakeksei ja Lidlin suklaatyynyi ja juotiin kahvia. Mulla oli ukulele mukana, se on pieni ja näppärä ja helppo ottaa mukaan ni aattelin etten menetä mitään. Lauleskelin Mandoliinimiestä ja Igoria ja uudet tuttavuudet laitto kolikkohatun siihen lakanan viereen ihan varuiks. Kukaan ei kyl antanu rahaa. Lähetettiin pullopostia, kun saatiin limsapullo tyhjäksi kahvista. Mun luonnosvihkoa ihasteltiin. Vaivaannuttavia hiljaisuuksia ei tullut, juttua soljui oikein mukavasti. Ihanaa kun voi olla seurassa häpeämättä itseään!

 Illan viiletessä päätettiin lähteä piknikin "järjestäjien" kämpille (tämäkin on ihan uutta, vaikka kyllä mä vappuna jo menin ex tempore toisen kotiin. Sen kyllä tunsin ennestään), sinne tuli pari tyyppiä sisään. Hengasin siellä vähän yli kahteentoista asti, sit lähin kotiin. Pelotti kulkea keskustan halki, pidin avaimia nyrkkirautana ja vihelsin sitä Kill Billin vihellysbiisiä, vaikka ois varmaan ollu tarpeeksi skitsoa viheltää ihan mitä vaan. Puolet matkasta poljin laulaen - ei sillä, että siitä olisi vastaavaa hyötyä ollut, mutta se rauhoittaa mua aika paljon. Kun voi pitää ääntä. Että jos joku hyökkää kimppuun niin on ehkä helpompi huutaa kun on ollut jo valmiiksi äänessä. Kyllähän sitä pohjimmiltaan tietää, et tuskin kukaan käy kimppuun, mutta riskit pitää minimoida :D

Verkostoituminen on parasta kivaa jee ja se vapaus, ettei aina tarvi ihan tarkkaan selvittää et keiden kanssa on (tai siis, on se nyt vähän silleen "en mä tiä keitä ne on mut meenpä kumminki") ja minuutin tarkkuudella et minne menee mitä tekemään. Ihanaa, että on se luottamus, että mä en juo enkä törttöile enkä hyppää puskaan kenen tahansa satunnaisen kanssa. En mä oo koskaan sellasta kaivannutkaan. Mun elämän hurjuudeksi riittää se että pystyn spontaanisti lähtemään jonnekin jonkun kanssa ja ilman etukäteen suunniteltua aikataulua.

1.8.2013

Eräs kaunis päivä kaikki käy kuin tanssi päällä ruusujen

Mä oon jotenkin palannut kolmen vuoden taa enkä yhtään tiä miks. Huomaan yhtäkkiä vaan puhuvani paljon siitä syksystä kun aloitin yläkoulun ja saman vuoden keväästä myös. Huomaan kuuntelevani samoja biisejä kuin silloin, ihan vaan muistaakseni sen olon mikä mulla oli niitä kuunnellessa ja mä muistan sen liiankin hyvin. Muistan sen kun iltaisin itkin koneen ääressä ja nukkumaan mennessäni en saanut unta ennen kuin olin taas kerran viiltänyt, joko kokonaan uuden haavan tai avannut ruvet entisistä. Muistan kun mulla yötä päivää oli vanhan polvisukan varsi kädessä peittämässä niitä haavoja, paitsi silloin mulla ei sitä ollut kun ertsa ekan kerran kutsui mut tunnilta luokseen koska huomas etten oo okei. Silloin mä piilottelin lovikkalapasella niitä jälkiä kun luokanvalvoja tuli hakemaan. Fyke-opettaja kielsi mua kerran tunnilla piirtämästä käteen vaikka oikeasti raaputin lyijytäytekynän metallikärjellä ihoa rikki.


Osa niistä biiseistä on sellasia, jotka soi sinä syksynä paljon YleX:llä. Kuuntelin sitä aamuisin kun poljin kouluun ja muistan edelleen ne syysaamut kun maa oli jo huurteessa ja mä jaksoin lähteä ajoissa vaan sen vuoksi, että meidän koulupsykologi sai kyydin töihin mun matkan varrelta. En muista olinko silloin jo kuullut siitä, että se lähtee äitiyslomalle. En muista, tuliko talvi silloin aikaisin. Marraskuussa koulupsykologi lähti, mä en pyöräillyt enää silloin. Ensilumi oli siis kai jo satanut.
 


Osa on aika iloisiakin, just siks että ne nyt sattu tulemaan radiosta ja mä opin ne pikkuhiljaa ulkoa ja tykästyin. Tuntui tosi ironiselta kuunnella niitä kotona Spotifysta kyyneleet silmissä, kun mietti vaan sitä et kauanko vielä kestää ja myöhemmin sitä, mikä olis helpoin tapa kuolla. Fiiliksistä puskeekin se ironia päällimmäiseksi, kun kuuntelen vaika Eliza Doolittlen Pack Upia. Mä muistan, kenen kanssa keskustelin silloin messengerissä, sinne lähti monta surullista ja katkeraa ja jälkeenpäin ajateltuna pelottavaakin riviä. 


Osa biiseistä on ihan rehellisiä angstibiisejä, joita kuuntelin vaan jotta tuntuis mahdollisimman kurjalta, ehkä jotta saisin itkettyä. Aika harvoin mä kai lopulta sain itkettyä, koko ajan oli vaan kurkussa semmonen kuristava ahdistus, teki mieli painua kaksin kerroin ja sen kerran kun niin teki, se ei auttanutkaan mihinkään. Illalla saatoin kieriä lattialla, kun oli niin paha olo. Muistan mun ekan paniikkikohtauksenkin, silloin just kierin huonetta puolelta toiselle ja pelkäsin että kuolen. Tekstasin erityisopettajalle aika paljon siihen aikaan. Mulla oli punainen Samsung jonka käyttöliittymästä ja viestinkirjoitusominaisuuksista en tykännyt yhtään, mutta monta itkuista ja ahdistuksentäyteistä viestiä sillä lähti myöhäisiltoina matkaan. Se oli varmasti aika vittumaista niille, joille ne lähti.


En tiiä, kuinka terveellistä on muistella noita fiiliksiä, joten luulenpa, että koitan keskittää ajatukseni muuhun ja katsoa André Wickströmiä :)