24.6.2013

Sun freija freija rallallei

On niin kevyt ja eläväinen olo! Mitä tämä on minä en edes

Lähetin tänään ystäväiselleni nimettömän kirjeen. Jännitän, tunnistaako siitä, muistaako hän käsialani vielä. Me juttelemme melkein päivittäin, mutta tyylilaji on silloin aivan täysin eri. (pssst jos joku kertoo nimettömästä kirjeestä sinulle, älä kerro että se olin minä!)

Siivosin huoneeni niin että lattia näkyy. Oi tätä autuutta, enää ei hetkeen kukaan valita eikä kävellessä tarvitse enää pelätä liukastuvansa satunnaiseen villapaitaan.Ikkunoita en tosin pessyt, mutta pölykerros tuo kevyttä turvantunnetta - vastapäisestä kerrostalosta kun näkyisi muuten sisälle asti.

Oh ai niin!




^teksti löytyy kirjautuessani oppilaitokseni Wilmaan. Elämä siis jatkuu! Elämä ei lopu koskaan!

Minä itkin vartin kun kuulin.

Perjantaina lähden Helsinkiin, sillä lauantaina on Pride. Ehkäpä se saisi minut pois tästä henkisestä kaapista, jonka kehitin itselleni toissayönä. Tunne oli tuskainen, sillä suurin osa ihmisistä tietää jo seksuaalisesta suuntautumisesta, eikä siinä tunnu olevan enää mitään ihmeellistä kenellekään. Kulutin siis aikaa huutelemalla kavereille (ja entiselle musiikinsijaiselle) Facebookissa olevani homo, vaikka tasan jokainen heistä tiesi sen jo ennestään.
Olo on ollut vähän kevyempi, ehkä, koska en ole ajatellut asiaa. Syksyllä pääsen taas ulkoistumaan kaapista, kun tapaan monia monia uusia ihmisiä. Tuntuu hassulta! Kun ei periaatteessa mikään muutu, mutta silti muuttuu kaikki!
Vaikka onhan siellä monia, joita halata, monia, jotka pitävät minusta varmasti. En siis pelkää, vähän vain jännittää.



Kovin kepeäksi tunnen oloni yhtä kaikki.

12.6.2013

Syleile, yötuuli

Ei lapsesta balleriinaa tullut, vaikka kuinka haluisi.

Siitä tuli melkeinmenninkäinen, ihmeeneläjä, kummalapsi, "vähän tämmöne". Kyllä se välillä haikailee balleriinansa perään, mutta en valita. Haikailkoon.

Minä tahtoisin kietoutua villaan ja pellavaan, tuoksua timjamilta, juosta yöt Koroisilla ja valua päivisin pitsineuleiseen laiskuuteen. Onpa hauskaa.
Tukkakin sillä on kuin tuulenpesä. Tai ei oikeastaan, nyt se on silkkistä ja pehmeää. Ja siinä näkyy menneisyys, jota on paljon ja joka ei aina ole ollut niin vaaleaa kuin nyt. Mutta mikä ihana liuku!

Se on alkanut työntää kielensä ulos kuin tyhmä ja huomionkipeä kissa.
Se on alkanut hymyillä ja se on omaksunut virnistyksen toiselta ihmiseltä
Se on alkanut tehdä asioita suunnittelematta
Se on alkanut iloita

Kyllä se välillä murehtiikin. Mutta eikös jokainen meistä?


Arvatkaahan mitä! Huomenna torstaina 13.6.2013 näkyvät lukion sivuilla tulokset notta kenet ottavat sisälle ja kenet eivät.
Luulen kuuluvani edelliseen ryhmään, vaikken olekaan ihan vielä sitä sisäistänyt. Täynnä epäuskoa olen, jos en nimeäni listalta löydäkään. Tärisen jännityksestä ja yöunille sanoin hyvästit jo aikoja sitten.

Aika on hitainta kidutusta

5.6.2013

En pelkää enää vuorovettä enkä vieraita

Se on ohi se tuskainen rohkea kolme vuotta. Haikeutta, vähän, mutta ei se satu. Se on ohi mutta ei se satu. Se on oikeastaan aika kaunista, se, että minä selvisin. Sillä kerranhan suunnittelin hyppääväni päättäjäispäivänä rekan alle.

Masennus on värittänyt elämää paljon. Se näkyy vähän kaikessa mitä teen, mitä sanon: niin ylitsepursuavaa iloa ei voine tuntea kuin kuljettuaan pimeden läpi. Se että taivaalta tuleekin lumen sijasta vettä, se miltä kesäaamu tuoksuu. Kun ei hetkeen ole keskittynyt muuhun kuin siihen, että kurkkua kuristaa eikä mikään tunnu miltään.

Minä jaoin ruusuja. Seitsemäntoista kappaletta, Tarjalle ja Essille molemmille kolme. Oikeastaan vain, koska osa opettajista ei ollut paikalla, mutta se meni oikeastaan aika hyvin niin. Ovat nuo ruusunsa ansainneet ja moninkertaisesti kaikkea muutakin, ihanat ihmiset rakkaat. Sain lahjaksi ääniraudan söpössä pussukassa (luokkakaverin äidiltä), Bob Dylanin Forever youngin (eräältä ihanaiselta kieltenopettajalta), mietelausekiitoskirjan ja siunausta (käsityönopettajalta), jonka otin vastaan yllättävänkin arvokkaana lahjana ollakseni ateisti. Se hämmästytti itseänikin, mutta ei negatiivisesti.

Käytösnumeroni putosi seiskaan. Nauroin.

Lukiokirjeet tulevat ensi viikolla, jännitän kovasti. Ei se vakavaa ole, vaikka pääsisinkin, on minulla varasuunnitelma. Vaikka onhan se vakavaa. Kyllä minä sitten itken, kauan ja hartaasti, sillä en minä tahdo kuin yhteen paikkaan opiskelemaan. Sinne, missä on rakkaat ja musiikkia. Kyllä minä sinne pääsen, vaikka sitten vuoden myöhässä - pisteeni ovat kuitenkin ihan hyvät.

Sain oikein kunniakirjankin, Pro Musica Aboensi, aktiivisesta osallistumisesta koulun musiikkitoimintaan. Sen sai 50 musiikkiysiluokkalaisesta 11. Todistukseenkin pamahti valinnainen musiikki, 10.
Olen sen kieltämättä ansainnut.

Kun halasin Essiä ja sanoin, että oli kiva tutustua, hän valitti sen kuulostavan kovin lopulliselta. Taas lämmitti, niin absurdia kuin se onkin. Mutta mitä muuta voikaan odottaa niin lämpimältä naiselta?

Minä tahtoisin, niin kovasti että voi sanoa jo aikeeksi, tuoksua timjamilta. Kun vain keksisin miten.