25.11.2013

Kirjoitit toisen kirjeen, unohdit sen kai lähettää

Jos kerron, lupaatko halata minua pitkään?

Pelkään sinun torjuvan minut.
Pelkään, koska et sinä varmastikaan sitä tarkoita.
Pelkään, koska olet tehnyt sen niin monta kertaa enkä minä uskalla sanoa sitä sinulle, koska käsitän sen olevan oma vikani. Sitä paitsi tiedän saavani jo enemmän kuin minulle kuuluu, enkä minä silloin voi valittaa.

Tiedän, miten reagoit isoihin asioihin ja pidän siitä. Sen vuoksi uskallan kertoa niitä. Meillä vain tuntuu olevan eri mittakaava - asia, joka on minlle suuri, merkittävä, ehkä pelottavakin, voi tuntua sinusta pieneltä ja hölmöltä. Sellaisiin asioihin vastaat usen hymähdyksellä, joka on lempeä mutta huvittuneehko. Joskus asia on minustakin hölmö, mutta silti iso, merkittävä, ehkäpelottava. Silloin hymähdys tuntuu torjumiselta: alkaa hävettää oma ajatuksenkulku ja sitten pohtii loppuillan omaa kempouttaan. On hyvä, että joku saa tajuamaan hölmöt ajatukset, mutta tor(j)umalla sen saa tuntumaan tosi kipeältä.

Minä en ihan tiedä, missä menee raja, mikä on pientä ja hölmöä ja minkä voi ottaa tosissaan. Siksi toisinaan vähän pelkään sinua, ei, en sinua, vaan sitä hymähdystä. Varsinkin silloin, kun kaikkein eniten kaipaan hyväksyntää.

Kuten vaikka nyt.

Sillä minäpä kerron: ihan omin pikku kätösin minä otsani raavin. Siitä on puhuttu ja se loppui siihen. En tarvitse muistutusta siitä että se oli tyhmää, sillä siitä minä muistutan itse itseäni koko ajan. Nyt kaipaan viestejä siitä, että minä en ole tyhmä vaikka tekoni on. Haleja, rohkaisua, sillä ihon lisäksi on ruvella myös itsekunnioitus.

5.11.2013

Tänään

Kalmarajat paukkuu ja kaikki on huonosti
Nano edistyy onneksi

Mutta ehken mä olekaan ihan niin hyvässä kunnossa kuin luulen olevani

He's there in the dark
He's there in my heart
He waits in the wings
He's gotta play a part
Trouble is a friend
Yeah
Trouble is a friend of mine

20.10.2013

Oksennan aivoni pellolle

Minä en tahdo huomenna mennä kouluun
koska olen saanut koko syysloman
olla ja leikkiä hippiä
ja huomenna ne kysyvät kuitenkin
että mitä vittua sinulla on päällä

jos saavat siihen tilaisuuden
sillä huomenna on myös kuorokeikka
ja pitää pukea päälle mustaa
minä olen pukeutunut mustaan liian paljon
onko yhä pakko

ja laulujakaan en jaksaisi kuunnella itsekään
emme me edes osaa niitä kunnolla

en minä ihan tiedä minne kuulun
enkä minä ihan tiedä mitä olen
en tiedä kenen pysyvyyteen voin luottaa
koska olen niin saatanan pelle
että rikon välini ennen pitkää muutenkin
enkä tiedä miksi, en tiedä miten
muuttua tai olla muuttumatta tai mitä pitää
tehdä että joku tosiaan pysyisi
ehkä vika on minussa ehkä ei
minulle ole tarkoitettukaan seuraa

Miksi junassa itkettää tänään, en tiedä
minä rakastan junia, junailua
kun saa olla yksin ja paikallaan ja liikkeessä
eikä kukaan vaadi mitään, sellainen välitila se on
vaan kun kummassakaan päässä en tänään ole täysin onnellinen
Tai siis on kivaa mennä metrolla Sörnäisiin
ja mennä pelottavalla hissillä ylös
sinne missä on protuja ja kivaa
ja syliä ja ruokaa

sinne mistä joutuu lähtemään ennen saunaa
sillä juna lähtee
palauttaa kotiin palauttaa arkeen
jossa ne kysyvät mitä helvettiä sinulla on päällä
mitä sinusta on tullut
etkö opi virheistäsi
voisitko nyt hetken verran keskittyä siihen mikä on olennaisinta
eli opiskeluun ja siihen että olet normaali
toimintakuntoinen ihminen
saatana pitäkää turpanne kiinni ja antakaa
minun olla mitä olen
ihmiset muuttuvat
asiat tilanteet muuttuvat
ja tässä tilanteessa en juuri nyt tosiaankaan tahtoisi olla

tuntien oloni epäaidoksi
vain koska teidän aitonne
on jumittunut jonnekin kauas menneisyyteen
minä mietin menneisyyttä kylliksi
yritän paeta sitä parhaani mukaan
ei se ole fiksua ei se ole
mutta tarvitsen sitä pakoa nyt
eikä se onnistu
pyörii aina mielessä paniikkikohtaukset pöytien alla makaaminen kiukuttelu paha olo hajonnut iho siellä täällä itsensä nolaamiset kuolemanpelko ja -halu paniikkihalaukset itku väärissä paikoissa vietetyt tunnit paheksunta raivo kyllästyminen väsymys liikaa univelkaa voi helvetti mitä ihmettä minä teen mitä ihmettä minä teen täällä mitä teen itselleni silloin minä pelkään itseäni eniten ja se on paha asia sillä sitä ei voi sanoa ääneen ei saa sanoa ääneen minä sanon sittenkin ja tapahtuu pahaa pahaa pahaa

ja äiti
Freddy ei ole likka
minulle ei tule poikaystävää
ja ne seinät siellä huoneessa ovat ihan tosi liian valkoiset

ja voi vessaa kyttäävä junan kissa
ja kaikki muutkin
miksi kaikki parhaat ovat aina kaukana
miksi tapahtumien aikana muuta tärkeää
miksi minä
miksen minä
miksi.

En minä enää edes tiedä mitä aioin kysyä.
Anteeksiantoa. Jostain.
Sellaista syliä jossa itkeä hetken verran
tai oikeastaan
useammankin hetken.

Ja sellaista syliä joka ei menisi kauas
joka ei lähtisi pois
johon olisi oikeus
sellainen oikeus jota ei epäilisi kukaan

Kadotin pointtini kuten aina kaikesta
jos löydätte sen jostakin


älkää tuoko takaisin.

13.9.2013

Onko ihanampaa suotu ihmiselle

On ollut hurjan raskas alku, 38 tunnin viikkoja, yli 12-tuntisia päiviä harrastuksien kanssa, huonosti nukuttuja öitä, refluksia, paljon uusia ihmisiä ja tietämättömyys siitä, mihin oikeastaan kuulun. Väsymysitkuja.

Lukio on ihanaa. Lukion ihmiset ovat, ne jotka pitävät heiluriovia auki takana tulevalle, joiden kanssa on helppo päästä sopuun siitä kuka laulaa soolon, jotka kirjoittavat tunnilla nukahtaneen vierustoverin vihkoon muistiinpanot pyytämättä hyvää hyvyyttään. Se miten naamatutut opettajat ja kanssaopiskelijat moikkaavat käytävällä, vaikka eivät oikeastaan tunne.

Hei tänne minä kuulun ja tämän minä osaan.

On opittava tekemään virheitä, on opittava epäonnistumaan, samalla lailla kuin yläkoulussa opin elämään ja rakastamaan. Ei ole katastrofi jos äidinkielen projekteista ei tulekaan kuuttakymmentä tai kuutta. Kunhan edes yrittää.

Yläkoulun opettajat ovat yhä hurjan tärkeitä. Halaavat ja kannustavat ja ovat iloisia nähdessään minut, niin ettei koskaan tunnu siltä että olisin täysin yksin ja tyhjän päällä. Eikä muiden oppilaiden kanssa jutellessa ole mitään väliä, ollaanko opiskeltu yhtä monta vuotta. Se on aika iso, joskin kovin mukava muutos. On hyvä olo kulkiessa käytävillä, ei tarvitse pelätä että joku huutelee jotain paskaa.

Ja kumman helppoa oli TJ100-päivänä  antaa abien suihkuttaa purkkikermavaahtoa ja kirjoittaa otsaan huulipunalla "ORJA".

5.9.2013

Kuulumiset

Me?
Well, I'm well
Well I mean I'm in hell
Well I still have my health
(at least that's what they tell me!)

..If wellness is this
what in hell's name is sickness?

26.8.2013

8.8.2013

-

Juuri nyt, enemmän kuin mitään, minä tahtoisin naisen, naista.

6.8.2013

Summer in the city, I'm so lonely lonely lonely

Tylsää, tylsää
oli niin tylsää
Enkä tiennyt, kuinka myöhemmin kaipaisin
hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä
 

2.8.2013

Ukulele on paras soitin ikinä

Pari tyyppii pisti yhteen Facebook-ryhmään et hei jos on tylsää ni tulkaa jokirantaan piknikille. Minähän menin, vaikken yhtään tuntenut tyyppejä etukäteen (tämän suhteen oon muuttunu hurjasti, en mä vuos-pari sitten ois voinu kuvitellakaan!). Istuskeltiin pari tuntia penkkarilakanan päällä yhen jokilaivan vieressä ja syötiin viinirypälei ja suklaakeksei ja Lidlin suklaatyynyi ja juotiin kahvia. Mulla oli ukulele mukana, se on pieni ja näppärä ja helppo ottaa mukaan ni aattelin etten menetä mitään. Lauleskelin Mandoliinimiestä ja Igoria ja uudet tuttavuudet laitto kolikkohatun siihen lakanan viereen ihan varuiks. Kukaan ei kyl antanu rahaa. Lähetettiin pullopostia, kun saatiin limsapullo tyhjäksi kahvista. Mun luonnosvihkoa ihasteltiin. Vaivaannuttavia hiljaisuuksia ei tullut, juttua soljui oikein mukavasti. Ihanaa kun voi olla seurassa häpeämättä itseään!

 Illan viiletessä päätettiin lähteä piknikin "järjestäjien" kämpille (tämäkin on ihan uutta, vaikka kyllä mä vappuna jo menin ex tempore toisen kotiin. Sen kyllä tunsin ennestään), sinne tuli pari tyyppiä sisään. Hengasin siellä vähän yli kahteentoista asti, sit lähin kotiin. Pelotti kulkea keskustan halki, pidin avaimia nyrkkirautana ja vihelsin sitä Kill Billin vihellysbiisiä, vaikka ois varmaan ollu tarpeeksi skitsoa viheltää ihan mitä vaan. Puolet matkasta poljin laulaen - ei sillä, että siitä olisi vastaavaa hyötyä ollut, mutta se rauhoittaa mua aika paljon. Kun voi pitää ääntä. Että jos joku hyökkää kimppuun niin on ehkä helpompi huutaa kun on ollut jo valmiiksi äänessä. Kyllähän sitä pohjimmiltaan tietää, et tuskin kukaan käy kimppuun, mutta riskit pitää minimoida :D

Verkostoituminen on parasta kivaa jee ja se vapaus, ettei aina tarvi ihan tarkkaan selvittää et keiden kanssa on (tai siis, on se nyt vähän silleen "en mä tiä keitä ne on mut meenpä kumminki") ja minuutin tarkkuudella et minne menee mitä tekemään. Ihanaa, että on se luottamus, että mä en juo enkä törttöile enkä hyppää puskaan kenen tahansa satunnaisen kanssa. En mä oo koskaan sellasta kaivannutkaan. Mun elämän hurjuudeksi riittää se että pystyn spontaanisti lähtemään jonnekin jonkun kanssa ja ilman etukäteen suunniteltua aikataulua.

1.8.2013

Eräs kaunis päivä kaikki käy kuin tanssi päällä ruusujen

Mä oon jotenkin palannut kolmen vuoden taa enkä yhtään tiä miks. Huomaan yhtäkkiä vaan puhuvani paljon siitä syksystä kun aloitin yläkoulun ja saman vuoden keväästä myös. Huomaan kuuntelevani samoja biisejä kuin silloin, ihan vaan muistaakseni sen olon mikä mulla oli niitä kuunnellessa ja mä muistan sen liiankin hyvin. Muistan sen kun iltaisin itkin koneen ääressä ja nukkumaan mennessäni en saanut unta ennen kuin olin taas kerran viiltänyt, joko kokonaan uuden haavan tai avannut ruvet entisistä. Muistan kun mulla yötä päivää oli vanhan polvisukan varsi kädessä peittämässä niitä haavoja, paitsi silloin mulla ei sitä ollut kun ertsa ekan kerran kutsui mut tunnilta luokseen koska huomas etten oo okei. Silloin mä piilottelin lovikkalapasella niitä jälkiä kun luokanvalvoja tuli hakemaan. Fyke-opettaja kielsi mua kerran tunnilla piirtämästä käteen vaikka oikeasti raaputin lyijytäytekynän metallikärjellä ihoa rikki.


Osa niistä biiseistä on sellasia, jotka soi sinä syksynä paljon YleX:llä. Kuuntelin sitä aamuisin kun poljin kouluun ja muistan edelleen ne syysaamut kun maa oli jo huurteessa ja mä jaksoin lähteä ajoissa vaan sen vuoksi, että meidän koulupsykologi sai kyydin töihin mun matkan varrelta. En muista olinko silloin jo kuullut siitä, että se lähtee äitiyslomalle. En muista, tuliko talvi silloin aikaisin. Marraskuussa koulupsykologi lähti, mä en pyöräillyt enää silloin. Ensilumi oli siis kai jo satanut.
 


Osa on aika iloisiakin, just siks että ne nyt sattu tulemaan radiosta ja mä opin ne pikkuhiljaa ulkoa ja tykästyin. Tuntui tosi ironiselta kuunnella niitä kotona Spotifysta kyyneleet silmissä, kun mietti vaan sitä et kauanko vielä kestää ja myöhemmin sitä, mikä olis helpoin tapa kuolla. Fiiliksistä puskeekin se ironia päällimmäiseksi, kun kuuntelen vaika Eliza Doolittlen Pack Upia. Mä muistan, kenen kanssa keskustelin silloin messengerissä, sinne lähti monta surullista ja katkeraa ja jälkeenpäin ajateltuna pelottavaakin riviä. 


Osa biiseistä on ihan rehellisiä angstibiisejä, joita kuuntelin vaan jotta tuntuis mahdollisimman kurjalta, ehkä jotta saisin itkettyä. Aika harvoin mä kai lopulta sain itkettyä, koko ajan oli vaan kurkussa semmonen kuristava ahdistus, teki mieli painua kaksin kerroin ja sen kerran kun niin teki, se ei auttanutkaan mihinkään. Illalla saatoin kieriä lattialla, kun oli niin paha olo. Muistan mun ekan paniikkikohtauksenkin, silloin just kierin huonetta puolelta toiselle ja pelkäsin että kuolen. Tekstasin erityisopettajalle aika paljon siihen aikaan. Mulla oli punainen Samsung jonka käyttöliittymästä ja viestinkirjoitusominaisuuksista en tykännyt yhtään, mutta monta itkuista ja ahdistuksentäyteistä viestiä sillä lähti myöhäisiltoina matkaan. Se oli varmasti aika vittumaista niille, joille ne lähti.


En tiiä, kuinka terveellistä on muistella noita fiiliksiä, joten luulenpa, että koitan keskittää ajatukseni muuhun ja katsoa André Wickströmiä :)

31.7.2013

Hei hei heinäkuu

Hyvästelen heinäkuun
valo vähenee ja varjot pidentyy
lehdet puissa kellastuu
En pelkää mitä tuleman, 
en ukkosmyrskyä, en paukkupakkasta
ne kuuluu kokea

En aio huolehtia, en anna murheen murtaa.

30.7.2013

Olen miettinyt

Oon miettiny, että saatan ehkä jossain välissä laittaa tämän blogin salasanasuojatuksi. Tänne on kerran aiemmin, useampi vuosi sitten eksynyt ihminen, jolle mun kirjoitukseni eivät todellakaan kuulu - silloin piilotin blogin hetkeksi kunnes tyyppi lakkasi seuraamasta. Jostain syystä musta on viime aikoina tullut aika epäluuloinen sen suhteen, et kuka täällä käy. Linkityn niin moneen paikkaan tällä samalla tai samankaltaisella nimimerkillä, että jos oikein tahtoisi stalkata, löytäis lopulta tännekin.

Musta on (ois) kiva, että joku mun juttuja lukee ja kommentoikin, mut mä tahtoisin jotenkin vähän ehkä kontrolloida sitä, et kuka niitä pääsee näkemään. Kun ne on välillä vähän arkaluontoisia, semmosia, et voin periaatteessa jakaa ne kenen tahansa kanssa mut sit on tiettyjä ihmisiä, joille mä en tahtoisi niitä paljastaa. Mä veikkaan/tiedän, että suurin osa täällä vähänkin enemmän käyvistä on ihmisiä jotka tunnen joko IRL tai netitse, ainakin oletan niin, koska ei mun höpinät ulkopuolisten mielestä nyt niin mielenkiintosia voi olla. Lisäks tahtoisin sellasen paikan, johon voisin kirjottaa asioita jotka mun tekee mieli kirjottaa auki, mut ilman pelkoa et joku alkaa kysellä niistä jotain tai et joku tekee niistä liian hätäsiä johtopäätöksiä. Pöytälaatikkoon kirjoittaminen ei aina toimi, välillä ne ajatukset pitää jollain tavalla saada julki ja sit taas jos kirjottaa kirjeen jollekin tietylle, niin se saattaa tuntua liian hyökkäävältä ja kuormittaa sitä ihmistä. Eikä sillä oo oikein valinnanvaraa, et lukeeko se sen vai ei. Tai en mä tiiä. Ehkä jotkut osaa suodattaa.

Ois kiva, jos ne jotka on tätä blogia seuraillut ja haluais seurata vastakin ilmottelis vaikka tähän päivitykseen jotain. Sähköpostiosoite ois jees, ni voisin lähettää salasanan siihen jos sellaiseen ratkaisuun päädyn, totta kai sitä saa kysellä muutakin kautta jos mun kanssa on muualla tekemisissä.

18.7.2013

Let your memories grow stronger and stronger 'til they're before your eyes

Yhtäkkiä koko yläkouluajan ja sen ihmiset saa kiteytettyä yhteen kappaleeseen.

You'll come back when it's over
No need to say goodbye 

17.7.2013

Aamuöinen flashback

Joskus keväällä tai kevättalvella, kun oloni oli oikein kurja ja äikäntunneilla opiskeltiin suomalaisia kirjailijoita, lankesi luettavaksi Eino Leinon Tumma.

Tunnin jälkeen jäädessäni istuskelemaan luokkaan kuten tapanani usein oli (olen aina ollut huono lähtemään) kysyi opettaja, kolahtiko runo.
Kolahti.
"Niin. Mä huomasin."
En muista mitä sitten tapahtui, paitsi että minä itkin ja halasin. Luultavasti sain osakseni joitakin rohkaisevia sanoja.

Luulenpa, ettei tämä ole viimeinen kerta kun kaipaan tuon opettajan kipeisiin paikkoihin osuvia huomioita.

7.7.2013

24.6.2013

Sun freija freija rallallei

On niin kevyt ja eläväinen olo! Mitä tämä on minä en edes

Lähetin tänään ystäväiselleni nimettömän kirjeen. Jännitän, tunnistaako siitä, muistaako hän käsialani vielä. Me juttelemme melkein päivittäin, mutta tyylilaji on silloin aivan täysin eri. (pssst jos joku kertoo nimettömästä kirjeestä sinulle, älä kerro että se olin minä!)

Siivosin huoneeni niin että lattia näkyy. Oi tätä autuutta, enää ei hetkeen kukaan valita eikä kävellessä tarvitse enää pelätä liukastuvansa satunnaiseen villapaitaan.Ikkunoita en tosin pessyt, mutta pölykerros tuo kevyttä turvantunnetta - vastapäisestä kerrostalosta kun näkyisi muuten sisälle asti.

Oh ai niin!




^teksti löytyy kirjautuessani oppilaitokseni Wilmaan. Elämä siis jatkuu! Elämä ei lopu koskaan!

Minä itkin vartin kun kuulin.

Perjantaina lähden Helsinkiin, sillä lauantaina on Pride. Ehkäpä se saisi minut pois tästä henkisestä kaapista, jonka kehitin itselleni toissayönä. Tunne oli tuskainen, sillä suurin osa ihmisistä tietää jo seksuaalisesta suuntautumisesta, eikä siinä tunnu olevan enää mitään ihmeellistä kenellekään. Kulutin siis aikaa huutelemalla kavereille (ja entiselle musiikinsijaiselle) Facebookissa olevani homo, vaikka tasan jokainen heistä tiesi sen jo ennestään.
Olo on ollut vähän kevyempi, ehkä, koska en ole ajatellut asiaa. Syksyllä pääsen taas ulkoistumaan kaapista, kun tapaan monia monia uusia ihmisiä. Tuntuu hassulta! Kun ei periaatteessa mikään muutu, mutta silti muuttuu kaikki!
Vaikka onhan siellä monia, joita halata, monia, jotka pitävät minusta varmasti. En siis pelkää, vähän vain jännittää.



Kovin kepeäksi tunnen oloni yhtä kaikki.

12.6.2013

Syleile, yötuuli

Ei lapsesta balleriinaa tullut, vaikka kuinka haluisi.

Siitä tuli melkeinmenninkäinen, ihmeeneläjä, kummalapsi, "vähän tämmöne". Kyllä se välillä haikailee balleriinansa perään, mutta en valita. Haikailkoon.

Minä tahtoisin kietoutua villaan ja pellavaan, tuoksua timjamilta, juosta yöt Koroisilla ja valua päivisin pitsineuleiseen laiskuuteen. Onpa hauskaa.
Tukkakin sillä on kuin tuulenpesä. Tai ei oikeastaan, nyt se on silkkistä ja pehmeää. Ja siinä näkyy menneisyys, jota on paljon ja joka ei aina ole ollut niin vaaleaa kuin nyt. Mutta mikä ihana liuku!

Se on alkanut työntää kielensä ulos kuin tyhmä ja huomionkipeä kissa.
Se on alkanut hymyillä ja se on omaksunut virnistyksen toiselta ihmiseltä
Se on alkanut tehdä asioita suunnittelematta
Se on alkanut iloita

Kyllä se välillä murehtiikin. Mutta eikös jokainen meistä?


Arvatkaahan mitä! Huomenna torstaina 13.6.2013 näkyvät lukion sivuilla tulokset notta kenet ottavat sisälle ja kenet eivät.
Luulen kuuluvani edelliseen ryhmään, vaikken olekaan ihan vielä sitä sisäistänyt. Täynnä epäuskoa olen, jos en nimeäni listalta löydäkään. Tärisen jännityksestä ja yöunille sanoin hyvästit jo aikoja sitten.

Aika on hitainta kidutusta

5.6.2013

En pelkää enää vuorovettä enkä vieraita

Se on ohi se tuskainen rohkea kolme vuotta. Haikeutta, vähän, mutta ei se satu. Se on ohi mutta ei se satu. Se on oikeastaan aika kaunista, se, että minä selvisin. Sillä kerranhan suunnittelin hyppääväni päättäjäispäivänä rekan alle.

Masennus on värittänyt elämää paljon. Se näkyy vähän kaikessa mitä teen, mitä sanon: niin ylitsepursuavaa iloa ei voine tuntea kuin kuljettuaan pimeden läpi. Se että taivaalta tuleekin lumen sijasta vettä, se miltä kesäaamu tuoksuu. Kun ei hetkeen ole keskittynyt muuhun kuin siihen, että kurkkua kuristaa eikä mikään tunnu miltään.

Minä jaoin ruusuja. Seitsemäntoista kappaletta, Tarjalle ja Essille molemmille kolme. Oikeastaan vain, koska osa opettajista ei ollut paikalla, mutta se meni oikeastaan aika hyvin niin. Ovat nuo ruusunsa ansainneet ja moninkertaisesti kaikkea muutakin, ihanat ihmiset rakkaat. Sain lahjaksi ääniraudan söpössä pussukassa (luokkakaverin äidiltä), Bob Dylanin Forever youngin (eräältä ihanaiselta kieltenopettajalta), mietelausekiitoskirjan ja siunausta (käsityönopettajalta), jonka otin vastaan yllättävänkin arvokkaana lahjana ollakseni ateisti. Se hämmästytti itseänikin, mutta ei negatiivisesti.

Käytösnumeroni putosi seiskaan. Nauroin.

Lukiokirjeet tulevat ensi viikolla, jännitän kovasti. Ei se vakavaa ole, vaikka pääsisinkin, on minulla varasuunnitelma. Vaikka onhan se vakavaa. Kyllä minä sitten itken, kauan ja hartaasti, sillä en minä tahdo kuin yhteen paikkaan opiskelemaan. Sinne, missä on rakkaat ja musiikkia. Kyllä minä sinne pääsen, vaikka sitten vuoden myöhässä - pisteeni ovat kuitenkin ihan hyvät.

Sain oikein kunniakirjankin, Pro Musica Aboensi, aktiivisesta osallistumisesta koulun musiikkitoimintaan. Sen sai 50 musiikkiysiluokkalaisesta 11. Todistukseenkin pamahti valinnainen musiikki, 10.
Olen sen kieltämättä ansainnut.

Kun halasin Essiä ja sanoin, että oli kiva tutustua, hän valitti sen kuulostavan kovin lopulliselta. Taas lämmitti, niin absurdia kuin se onkin. Mutta mitä muuta voikaan odottaa niin lämpimältä naiselta?

Minä tahtoisin, niin kovasti että voi sanoa jo aikeeksi, tuoksua timjamilta. Kun vain keksisin miten.

27.1.2013

Tarina päivässä: Läpi

Tungen itseäni ulos bussista: anteeksi, päästäisitkö, minä jään tässä. Käytävillä ei paljon väistellä, ei varsinkaan taaemmas, vaikka sielläkin olisi tilaa. Ainakin täällä pääsee lähelle ihmisiä, tahtomattaankin.
Kotiin päästyäni mietin, pääsisikö vaatekaapin kautta sittenkin tänään Narniaan. Ei maksa vaivaa kokeilla, totean. Huonojen eristeiden vuoksi lämpötila on siellä pakkasen puolella.

Tarina päivässä: "Aurinko"

Rakastan kevätaamupäivinä paistavaa aurinkoa, sitä miten lumi narskuu jalkojen alla, ilma tuoksuu eikä kylmyys enää ylety sydämeen asti. Rakastan sitä, miten siellä täällä alkaa näkyä sulia paikkoja ja vesilätäköt saavat ihmiset, minutkin, kiroamaan talvea ja sen päättymistä. Rakastan sitä, miten täpötäydessä linja-autossa pitää ottaa takki pois, koska on liian kuuma ja kun toukokuusta on jäljellä enää vähän, on ihanaa maata kalliolla tai nurmella ja antaa auringon lämmittää pohkeet ja niska.