14.9.2012

Harkittuaan pitkään hän rikkoi hiljaisuuden

"Tiedätkö, toisinaan koen ympäristöni kuin romaanin", hän sanoi, "varsinkin kun olen lukenut. Pirkko Saisiota vaikka, tai Sofi Oksasta. Sellaisia kirjoja, joista lukija jo heti alussa vaistoaa, että kaikki on luisumassa päin helvettiä"

13.9.2012

Muisto, johon myöhemmin tartut, jota ohittaa et voi


Essi. Essipessi Essinkäinen.
Mä en edelleenkään lakkaa rakastamasta ja arvostamasta sitä ihan liikaa.

Venailin sitä eilen vähän päälle puoli tuntia Palatsilla, ihan vaan että näkisin edes pikasesti. Essi tuli, käveli siihen, pysähtyi mun kohdalle (Luin Pirkko Saision Punaista erokirjaa, en huomannut että se tuli) ja moikkasi.
 “Mitä sä täällä näin myöhään teet?”
“Odotin sua.”
“Ihan tosi?”
Halasin sitä ja se kysyi mitä kuuluu, sanoin että ihan hyvää, se naurahti, kielsin nauramasta, ei tässä ole mitään naurettavaa. Irrotin ja se kysyi että miten niin se muka nauro. Sanoin unohda ja halasin uudelleen.
“Sulla oli kaks viikkoa sitten joku et sä olit tosi ilonen, ootsä vielä, vieläks sä haluut puhua siitä”
“On se vähän lieventyny mut joo”
“No tuu tonne opehuoneeseen höpisemään mun kanssa, teen lähtöä siinä samalla.”


Sitten me höpistiin, sanoin että olin nähnyt unta, jossa sillä oli aikaa. Me puhuttiin siitä kuinka onnellisuus on pienestä kiinni (sanoin tuntevani oloni hirveän hyväksi iltaisin sen vuoksi että mulla on viinipullo kynttilänjalkana), puhuttiin protusta, miitistä ja kehulapuista. Puhuttiin siitä miten rauhottavaa on kun antaa itselleen luvan tuntea olonsa vihaiseksi tai sairaaksi, hetken aikaa (se kertoi että sen pyörä pöllittiin eikä se jaksanut suuttua, mä kerroin että Tyttöjen talon työntekijä lähti Nepaliin enkä mä jaksanut surra), se kysyi otanko mä suklaata ja sitten me puhuttiin kaakaonibseistä.
Me puhuttiin siitä kuinka rahkarakas Sissi-ihminen muuttaa ensi vuonna Turkuun. Kerroin sille että Sissu oli katsomassa meidän kevätkonserttia. Se sanoi että kuulostaa hyvältä ystävältä. Onkin.
Kerroin että äidinkielenopettaja itki kuullessaan mun säveltämän biisin. Puhuttiin säveltämisestä. Siitä että välilä lopputulos on skeidaa ja sit itkettää.

Me käveltiin ulos Palatsin ovesta ja ylitettiin tie. Sitten lähettiin eri suuntiin - halasin sitä vielä, lujaa ja hartaasti, se sanoi “voi hyvin”, niin kuin aina, mä vastasin kerrankin “kiitos samoin”, enkä että yritän tai en lupaa mitään. “Kaikkea hyvää”, se sanoi, “Nähdään!”
“Nähdään”, mä sanoin ja virnistin.

Makoilin Tyttöjen talolla melkein koko illan yhden ohjaajan kyljessä, se ehdotti että otettaisiin päiväunet. Musta se oli ihan hirmu kivaa.

5.9.2012

Kulje omaa tietäsi, et eksyksiin joudu

Maailma on mua varten.
Mä olen maailmaa varten.

Musta on ihanaa istua koneen ääressä syysiltoina kynttilänvalossa ja kuunnella musiikkia. Niinä iltoina, niinä hetkinä musta tuntuu siltä kuin maailma syleilisi, pitäisi suojassa. Mä olen yksin, mutta ...en kumminkaan ole yksin. Yhden oven takaa löytyy lähin ihminen ja koko ajan kuitenkin keskustelen ihmisten kanssa. Ja itseni myös.

Musta on ihanaa myös se, miten jokainen ihminen antaa mulle eri henkilöllisyyden.
Jollekulle olen kultamuru. Jollekulle kissimirri. Jollekulle lapsi, tytär, lapsonen. Ystävä, luottohenkilö, muru, rakas. Essille höppänä (tai joskus myös nainen, rohkaisumielessä).  Siskolle pölö. Isoveljelle pikkusisko.
Kaikki nuo ovat asioita, joilla voin tarvittaessa määrittää itseäni. Siis tietenkin itsestä peräisin olevien asioiden lisäksi: ihminen, nainen, tyttö, lesbo, halisyliolento. Dorka.
Opontunnilla piti kuvailla luonnettaan. Vastasin jotakuinkin sanoilla pohdiskeleva, huolehtiva, hilpeä, hassu, musikaalinen. Myös harrastukset määrittävät. (Huono) viulisti, laulaja, kratti, protu, ex-vepari, runoilija, käsityöihminen. 

Kaikista niistä tunnistan itseni.

Jouluna kriiseilin, koska en tiennyt, kuka olin. Jos joku olisi kysynyt, olisin mennyt lukkoon ja vastannut, etten tiedä. En ollut ihan varma edes siitä, mitä vastaisin jos joku kysyisi nimeäni. Identiteettejä on monta. Jossain olen Raunis, toisaalla kuljen omalla nimelläni. Ja toisinaan mietin, josko lisäisin etunimieni eteen nimen Paula, joka minusta alun perin piti tullakin. Se on kaunis nimi ja tekisi myös merkitykseltään nimilitaniasta siedettävämmän.



Pidän siitä, että oon ymmärtänyt ettei mun tarvitse olla valmis. Musta ei tarvitse tulla valmista. Musta ei tarvitse tulla aikuista  - ainakaan niin kuin protulla suurin osa sen määritteli. Tylsä, kaavoihin kangistunut, totinen. Ei maailman ja itsensä tutkimista tarvitse lopettaa,  eikä ole pakko tehdä tarpeetonta työtä. Ei tarvitse olla yhteiskunnassa kuin koneen osa, jolla on määrätty, toistuva tehtävä. Hakuammunta on sallittu.
Tällä hetkellä haaveilen elämänkatsomustiedonopettajan ammatista, mutta kuka tietää, mihin päädyn lukion jälkeen. Mihin päädyn kun valmistun ammattiin tai jätän valmistumatta. Vaihtoehtoja on niin monia, mutta olen melko varma, että yksikään niistä ei ole vakituinen toimistotyö, tai tehtaassa työskentely. Ei mitään sellaista, missä työntekijä voidaan hetkenä minä hyvänsä korvata koneella tai toisella työntekijällä ilman että merkittävää muutosta tapahtuu, koska minä en tahdo olla kone.

1.9.2012

En aio sanoa, ettei tämä maailma, tämä elämä ole tarkoitettu elettäväksi

Uskon, että mua suojellaan.
Oikeastaan uskon ihan konkreettiseen suojelusenkeliin, siihen joka seisoi mun vierellä kun sikainfluenssassapäissäni hourailin sohvalla. Tiedän miltä se näyttää, olen nähnyt. Mut se suojelusenkelin käsite ei vaan ehkä ole niin yksinkertainen.

Mä en nimittäin usko, että se suojelee mua ihan kaikelta. En usko että kukaan tekee isoja asioita mun puolesta. Mun on myös itse pidettävä itsestäni huoli, käytettävä kypärää ja niin edelleen. Mutta uskon, että silloin kun pyöräilen syyssateisena myöhäisiltana kotiin, se pitää huolen ettei känniset tee mulle pahaa. Ja ajatus siitä, että joku valvoo, pitää rauhallisena ja rauhallisena pysyminen on selviämisessä tärkeää. Se, ettei mene paniikkiin, koska paniikissa ei näe selvästi.


Uskon että mulla on paikka maailmassa. Kolme vuotta sitten olin tilanteessa, jossa oli kaksi tietä ulos. Jostain syystä valitsin avun hakemisen ja ehdin katuakin sitä monesti, mutta nyt tuntuu että sillä oli tarkoitus enkä tehnyt sitä turhaan. Mulla on tulevaisuus, mulla on elämä ja toivoa. Ja ihmisiä, ihmisiä kaikkialla.
Perseestähän se on kun on huono olo, mutta ei mua silti ärsytä tai harmita se että on ollut vähän hankalaa. Kaikilla on joskus. Ja silläkin tuntuu olevan tarkoituksensa. Musta nimittäin tuntuu, että mun paikka maailmassa on ihmisten keskellä, jossain missä voin auttaa muita elämään ja löytämään sen oman elämänsä. Jos en ois ikinä kohdannut yhtään vastoinkäymistä, en varmaankaan osaisi tukea. En mä tietenkään tule koskaan näkemään toisten pään sisään että mitä ne tahtoo, mutta voin toimia niin kuin tahtoisin että mua tuetaan tai kysyä mitä ne tahtoo. Tosi harva on kysynyt sitä multa, en sano että ei kukaan, mutta tosi harva. Enkä oo itsekään aina saanut suutani auki. Mä kuitenkin tiedän, että monien mielestä mulle on helppo puhua.

Oon ongelmineni tuottanut monille huolta. Mutta tavallaan samalla olen lähentynyt monien kanssa ja rakastan sitä myötäiloa, kun kerron että olenkin onnellinen. Olen oppinut paljon. Olen oppinut, keneen voi luottaa jos tulee hätä. Olen oppinut, etten olekaan kauttaaltani huono. Olen oppinut, että käytännössä vieraallekin ihmiselle voi olla ystävä. Olen oppinut, ettei tarvitse tietää mikä toisella on helpottaakseen sen toisen oloa.

Myös se musta tuntuu ihan selkeältä ettei yksikään mun ihastumisista ole ottanut tuulta alleen. Suurimmalla osalla on ollut ongelmia mielenterveyden kanssa ja suhde olisi satuttanut molempia. Jos toinen olisikin kuollut tai mennyt pahempaan suuntaan. Eikä välttämättä olis ollut hirveen paranemismyönteinen ilmapiiri. Koko ajan huoli toisesta ja omasta jaksamisesta, olis tuntenut koko ajan syyllisyyttä siitä ettei ehkä jaksa tukea sitä toista. Mutta toisaalta ihastumiseenkin on ollut syynsä. Oon kokenut tarvetta pitää niistä ihmisistä huolta ja "velvoittanut" itseni huolehtimaan ihastumalla.

Mä nautin siitä, että voin tehdä ihmiset iloiseksi. Joskus mietin, että onko väärin sanoa kohteliaisuuksia ja halailla vain, koska siitä tulee itselle hyvä mieli. Mutta miten voisi olla väärin tuottaa muille hyvää mieltä. Musta tuntuu että oon ihan asian ytimessä ja juuri näin mun kuuluu elää. Enempään en vielä voi vaikuttaa, mutta tämä on hyvä alku. Siitä täytyy pitää kiinni.