15.3.2012

Tell me once my heart goes right

"Ja sit mä vaan haluaisin kertoa Essille kuinka paljon mä rakastan sitä kun se tulee lähelle ja saattaa napata mut käytävässä ranteesta mukaan mennessään luokkaan
Ja että se on toinen niistä kahdesta ihmisestä joiden takia mä tunnen olevan eniten syytä jaksaa kaiken tän läpi
Ja että mä haluaisin että se vois joskus vielä nähdä sen kun mä saan jotain aikaan ja olla ylpeä"



Tuollaisia rivejä lähti äskettäin Siiselille messengerissä. Pakko myöntää että mie itkin niitä kirjoittaessani, vaikka harvemmin itken ilman että joku muu sanoo jotain. Kaikki tuntuu vain niin hemmetin vaikealta eikä tästä vaan ole ulospääsyä. Pitää vain koittaa kestää ja toivoa että joskus vielä tulee sellanen aika jolloin tajuan että hei, tänään ei vitutakaan ihan kaikki.

Mulla on pitkästä aikaa enemmän tai vähemmän musiikillisia tavoitteita. Yritän saada edelleen sooloa Maailma on sun-biisiin, lisäksi Herttakuningattaren roolia ensi vuoden musikaaliin sekä viulukappaleen sellaiseen kondikseen etten mene paniikkiin kun se pitäisi esittää 21.4. Saa nähdä miten käy, tiistaista asti soittoni on ollut luokkaa paska koska tunnin jälkeen monet tekniset asiat stressaa, vaikkei nuotissa olisi mitään ihmeellistä. Soittamallahan siitä (toivottavasti) selviää.

Vanhempien ero ei suinkaan ole pienin mua stressaava asia. Mua mietityttää mm. se että miten meidän rahat riittää eron jälkeen (ja siinä sivussa poden huonoa omaatuntoa siitä että asun vanhempieni elätettävänä - how freak is that!?) ja oikeastaan mua häiritsee se että siitä puhutaan meillä niin avoimesti. Mä vaan haluaisin että tää pahin vaihe olis jo ohi. Tai no siis, en mä nyt tietenkään tiedä onko pahin mutta luulis ja muistelis ainakin, vaikkei mikään kyllä koskaan menekään samalla lailla kahta kertaa.

Vaikka se tuntuukin jotenkin dorkalta, mulle on oikeastaan ihan sama kuka tän lukee. Saatan katua myöhemmin mutta se on sitten

7.3.2012

Olet kaunis ja maailma on sun

Mun elämä on mennyt alamäkeä viimeisen kuukauden ajan. Nyt vaikuttaa ehkä vähän tasaantuvan, ainakin mulla on toivoa ja Essi. Tai siis ehkä mulla on toivoa koska mulla on Essi. Miten vain, toivoa on ja siellä missä on toivoa on elämä.

En muista oonko jo kirjoittanut, mutta aloitin viulunsoiton tänä keväänä uudelleen ja se on sujunut ihan mukavasti. Olen aika lailla samalla tasolla kuin lopettaessani ja motivaatio on korkeammalla. Suunnitelmissa olisi suorittaa viululla 2/3-tutkinto ennen lukiota, niin saisin siitä pisteen hakua varten. Tulevaisuus itsessään vaikuttaa sumuiselta, muttei kuitenkaan enää pimeältä. Ja ihan sama mitä sieltä tulee, kyllä mä sen aina jotenkin kestän. Olen nähnyt minä tiedän.

On hassua, miten onnelliseksi ja toiveikkaaksi voi tuntea olonsa vaikka edellisissä viiltelyjäljissäkin on vielä ruvet päällä.

Rinnakkaisluokan pojat ostivat tänään, naistenpäivänä luokkansa tytöille tulppaaneja ja suklaalevyjä. Miekin sain tulppaanin, yhdeltä pojalta jonka kanssa heitetään aina huonoa läppää fysiikantunneilla. Eilen, kun istuin koulussa ikkunan vieressä lähes itkien, se käveli siihen viereen. Sanoin että mene pois, se sanoi että ei mene koska se ei auta mitään. Kysyin läpällä että onko se muhun kusessa, se vastasi: "Ei, mä yritän vain olla sun ystäväsi."
Mun oli pakko hymyillä.

Mulla on kymmenen päivän antipojoottikuurista enää viisi päivää jäljellä. Lekuri epäili mykoplasmaa ja kyllä tuo on tuntunut auttavan ainakin vähän. Välillä vieläkin meinaan tukehtua yskänpuuskaan, mutta ne on lyhyempiä ja niitä on harvemmin. Äänikin alkaa palailla takaisin, pystyn laulamaan kolmiviivaisen g:n melkein ilman ongelmia ja tällä hetkellä se on tärkeää, koska meidän Maailma on sun-version kertosäe lähtee sieltä. Hankala sävellaji johtuu muista soittimista: onhan se nyt kätevää ettei stemmat ole ihan mahdottomia kitaristeille ja viulisteille. Niin, ja lopussa tulee kuulemma olemaan Essin viulusoolo. Mie aattelin hakea siihen laulusooloon...

Mä muuten kuolin eilen, noteerattuani että ko. biisistä on olemassa myös Terhi Kokkosen versio: