24.11.2012

17.11.2012

16.11.2012

Ei kukaan kysy, pärjäänkö, sillä totta kai minä pärjään. Jos en muuten, niin siksi että pitää pärjätä.

Ei kukaan tosissaan kysy, miten minä voin. Oletusarvoisesti voin ihan hyvin. Enköhän minä kerro, jos tilanne muuttuu.
                                                 Paitsi että minä luulen kaikkien jo kyllästyneen ainaiseen valittamiseeni, niin että tunnen syyllisyyttä kertoessani, etten voi niin hyvin kuin pitäisi. Niinpä valehtelen sujuvasti nukkuneeni pommiin, vaikka oikeasti olin liian paniikissa lähteäkseni.
Seuraavana aamuna nukun pommiin oikeasti niin, ettei minun tarvitse valehdella.

Kun kirjoitan, kiinnitän aivan liikaa huomiota nominaalimuotoihin ja siihen, jos lauseenomaisessa tekstinpätkässä ei ole predikaattia.
  Sitten en kykene enää olemaan täysin spontaani.

Eläessäni kiinnitän aivan liikaa huomiota äänensävyihini, ilmeisiini ja siihen, mahtaako tuo toinen, minua parempi ihminen ajatella minusta pahasti

Mutta siihen olen jo tottunut. En muista koskaan olleeni kovin spontaani, korkeintaan joskus alakoulussa viimeksi.
Siellä ne vihasivat minua.

Siksi minä lähden sosiaalisiin tilanteisiin olettaen (e-infinitiivi), että muiden silmissä minulla ei ole arvoa, että saadakseni arvon minun on oltava irvikissamaisen viisas, näppärä ja vikkelä. Niin ja ystävällinen ja rakastettava ja ennen kaikkea terve on oltava myös (minulle kuuluisi hirttotuomio edellisen lauseen vuoksi).
            Pikkuhiljaa alan pelätä sosiaalisia tilanteita, ellen tiedä ihmisten pitävän minusta.

15.11.2012

Sillä minä tiesin tarkalleen, mitä tapahtui keskiviikkoisin kello kaksi.
                     Silloin minä kiirehdin aulaan vain kuullakseni yhden avoimen ja yhden suljetun oven takaa viulua, joka kuulosti lähes yhtä kamalalta kuin omani.
Sekin oli tyhjää parempi.

Minä tiesin tarkalleen myös, mitä tapahtui keskiviikkoisin kello kuusitoista viisitoista.
   Tiesin, että jos jäisin katselemaan sitä liian usein, saisin itseni vaikuttamaan oudolta. Toisinaan se riski oli pakko ottaa.

Ottamalla riskin saattoi saada hymyn, kehuja jostakin, olkapäänrapsutuksen, halauksen ja/tai lohtua.
Niin ja vähän ikävää ja tuskaa, väistämättä.

Harjoituksissa katselin hännen kasvojaan, solisluitaan.
Mietin, miltä tuntuisi kiertää pianon ja hänen taakseen, kietoa kädet hänen ympärilleen niskasta alkaen
   Miltä tuntuisi nojautua häneen, painaa pää hänen rintakehäänsä vasten ja kysyä:
"Essi voitko antaa minulle anteeksi"

Kyllä minä tiesin että hän antaisi minulle anteeksi sen, etten ollut syönyt ja nukkunutkin huonosti, vaikkei ihan ymmärtäisi, miksi minä sitä häneltä pyydän. Minä pyydän, koska hän on käskenyt syödä ja levätä ja koska en jaksa huolehtia itsestäni itseni takia, on ravinnon ja unen puute petos häntä vastaan
ja se on hyvä, sillä minä en kykenisi antamaan minulle anteeksi.

Kun me iltaviiden jälkeen lävelemme koulun pihan poikki, kerron viime viikon lamauttavasta itkukohtauksesta. Hän silittää lohduttavasti selkääni
                                                                                  ja kun me lopulta lähdemme eri suuntiin, hän ei käske piristyä eikä skarpata. Vain pärjäillä. Ja tietenkin auttaisi paljon, jos nukkuisin ja söisin kunnolla

14.11.2012

Opin niin kovin varhain, että voin syyttää kaikesta vain itseäni.

Minä opin myös, että minua voitiin syyttää asioista, jotka koskivat muitakin:
Siitä, että tappelin naapurin lastenhuoneessa parhaan "kaverini" kanssa (vaikka useimmiten hän aloitti). Siitä, ettei meillä ollut rahaa eikä äiti voinut ikinä ostaa itselleen mitään. Nyt hänellä on asunto, jossa on kivoja tavaroita. En tahdo käydä siellä usein.
Ja niin minä vähitellen opin, että kaikki on minun syyni.

Ja toisinaan minä ihan tosissani toivoin perheväkivaltaa tai alkoholismia, ettei minun tarvitsisi olla perheen ainoa syyllinen.

Kasvoin uskomaan että olen epäonnistunut.
 tyttärenä, oppilaana, ihmisenä
 Laiska, tyhmä ja saamaton
Sillä vastuun siirtäminen on väärin ja on väärin selittää asiat sillä, että olen muka sairas

Vaikka olinhan minä.

Niin sairas, että siitä tehtiin merkintä potilastietoihin
Niin sairas, että sen vuoksi joutui sairaalaan
 ja sossuun                                                        

Kunnes kyllästyin kuulemaan, että lopulta kaikki on omaa syytä ja ryhdyin terveeksi ja hyväksi tyttäreksi, oppilaaksi, ihmiseksi.
Minä en tiennyt, ettei noin vain voi ryhtyä.


Mutta minä ryhdyin adoptoimalla kaikki oireet, muuttamalla ne ominaisuuksiksi, osaksi minua
  Vain tajutakseni, ettei maailmaa ole luotu
   ihmisille, jotka elävät tunteella
ei ole luotu ihmisille jotka tahtovat olla elää rakastaa

Maailma on luotu niille, jotka ymmärtävät (luulevat) että toisinaan on pakko. Että kaikkien kanssa pitää tulla toimeen.
         Ja ennen kaikkea, että alkoholien rakennekaavat kuuluvat yleissivistykseen ja että ilman yleissivistystä
tulevaisuutta ei ole 
tässä maailmassa sitä ei ole.

14.9.2012

Harkittuaan pitkään hän rikkoi hiljaisuuden

"Tiedätkö, toisinaan koen ympäristöni kuin romaanin", hän sanoi, "varsinkin kun olen lukenut. Pirkko Saisiota vaikka, tai Sofi Oksasta. Sellaisia kirjoja, joista lukija jo heti alussa vaistoaa, että kaikki on luisumassa päin helvettiä"

13.9.2012

Muisto, johon myöhemmin tartut, jota ohittaa et voi


Essi. Essipessi Essinkäinen.
Mä en edelleenkään lakkaa rakastamasta ja arvostamasta sitä ihan liikaa.

Venailin sitä eilen vähän päälle puoli tuntia Palatsilla, ihan vaan että näkisin edes pikasesti. Essi tuli, käveli siihen, pysähtyi mun kohdalle (Luin Pirkko Saision Punaista erokirjaa, en huomannut että se tuli) ja moikkasi.
 “Mitä sä täällä näin myöhään teet?”
“Odotin sua.”
“Ihan tosi?”
Halasin sitä ja se kysyi mitä kuuluu, sanoin että ihan hyvää, se naurahti, kielsin nauramasta, ei tässä ole mitään naurettavaa. Irrotin ja se kysyi että miten niin se muka nauro. Sanoin unohda ja halasin uudelleen.
“Sulla oli kaks viikkoa sitten joku et sä olit tosi ilonen, ootsä vielä, vieläks sä haluut puhua siitä”
“On se vähän lieventyny mut joo”
“No tuu tonne opehuoneeseen höpisemään mun kanssa, teen lähtöä siinä samalla.”


Sitten me höpistiin, sanoin että olin nähnyt unta, jossa sillä oli aikaa. Me puhuttiin siitä kuinka onnellisuus on pienestä kiinni (sanoin tuntevani oloni hirveän hyväksi iltaisin sen vuoksi että mulla on viinipullo kynttilänjalkana), puhuttiin protusta, miitistä ja kehulapuista. Puhuttiin siitä miten rauhottavaa on kun antaa itselleen luvan tuntea olonsa vihaiseksi tai sairaaksi, hetken aikaa (se kertoi että sen pyörä pöllittiin eikä se jaksanut suuttua, mä kerroin että Tyttöjen talon työntekijä lähti Nepaliin enkä mä jaksanut surra), se kysyi otanko mä suklaata ja sitten me puhuttiin kaakaonibseistä.
Me puhuttiin siitä kuinka rahkarakas Sissi-ihminen muuttaa ensi vuonna Turkuun. Kerroin sille että Sissu oli katsomassa meidän kevätkonserttia. Se sanoi että kuulostaa hyvältä ystävältä. Onkin.
Kerroin että äidinkielenopettaja itki kuullessaan mun säveltämän biisin. Puhuttiin säveltämisestä. Siitä että välilä lopputulos on skeidaa ja sit itkettää.

Me käveltiin ulos Palatsin ovesta ja ylitettiin tie. Sitten lähettiin eri suuntiin - halasin sitä vielä, lujaa ja hartaasti, se sanoi “voi hyvin”, niin kuin aina, mä vastasin kerrankin “kiitos samoin”, enkä että yritän tai en lupaa mitään. “Kaikkea hyvää”, se sanoi, “Nähdään!”
“Nähdään”, mä sanoin ja virnistin.

Makoilin Tyttöjen talolla melkein koko illan yhden ohjaajan kyljessä, se ehdotti että otettaisiin päiväunet. Musta se oli ihan hirmu kivaa.

5.9.2012

Kulje omaa tietäsi, et eksyksiin joudu

Maailma on mua varten.
Mä olen maailmaa varten.

Musta on ihanaa istua koneen ääressä syysiltoina kynttilänvalossa ja kuunnella musiikkia. Niinä iltoina, niinä hetkinä musta tuntuu siltä kuin maailma syleilisi, pitäisi suojassa. Mä olen yksin, mutta ...en kumminkaan ole yksin. Yhden oven takaa löytyy lähin ihminen ja koko ajan kuitenkin keskustelen ihmisten kanssa. Ja itseni myös.

Musta on ihanaa myös se, miten jokainen ihminen antaa mulle eri henkilöllisyyden.
Jollekulle olen kultamuru. Jollekulle kissimirri. Jollekulle lapsi, tytär, lapsonen. Ystävä, luottohenkilö, muru, rakas. Essille höppänä (tai joskus myös nainen, rohkaisumielessä).  Siskolle pölö. Isoveljelle pikkusisko.
Kaikki nuo ovat asioita, joilla voin tarvittaessa määrittää itseäni. Siis tietenkin itsestä peräisin olevien asioiden lisäksi: ihminen, nainen, tyttö, lesbo, halisyliolento. Dorka.
Opontunnilla piti kuvailla luonnettaan. Vastasin jotakuinkin sanoilla pohdiskeleva, huolehtiva, hilpeä, hassu, musikaalinen. Myös harrastukset määrittävät. (Huono) viulisti, laulaja, kratti, protu, ex-vepari, runoilija, käsityöihminen. 

Kaikista niistä tunnistan itseni.

Jouluna kriiseilin, koska en tiennyt, kuka olin. Jos joku olisi kysynyt, olisin mennyt lukkoon ja vastannut, etten tiedä. En ollut ihan varma edes siitä, mitä vastaisin jos joku kysyisi nimeäni. Identiteettejä on monta. Jossain olen Raunis, toisaalla kuljen omalla nimelläni. Ja toisinaan mietin, josko lisäisin etunimieni eteen nimen Paula, joka minusta alun perin piti tullakin. Se on kaunis nimi ja tekisi myös merkitykseltään nimilitaniasta siedettävämmän.



Pidän siitä, että oon ymmärtänyt ettei mun tarvitse olla valmis. Musta ei tarvitse tulla valmista. Musta ei tarvitse tulla aikuista  - ainakaan niin kuin protulla suurin osa sen määritteli. Tylsä, kaavoihin kangistunut, totinen. Ei maailman ja itsensä tutkimista tarvitse lopettaa,  eikä ole pakko tehdä tarpeetonta työtä. Ei tarvitse olla yhteiskunnassa kuin koneen osa, jolla on määrätty, toistuva tehtävä. Hakuammunta on sallittu.
Tällä hetkellä haaveilen elämänkatsomustiedonopettajan ammatista, mutta kuka tietää, mihin päädyn lukion jälkeen. Mihin päädyn kun valmistun ammattiin tai jätän valmistumatta. Vaihtoehtoja on niin monia, mutta olen melko varma, että yksikään niistä ei ole vakituinen toimistotyö, tai tehtaassa työskentely. Ei mitään sellaista, missä työntekijä voidaan hetkenä minä hyvänsä korvata koneella tai toisella työntekijällä ilman että merkittävää muutosta tapahtuu, koska minä en tahdo olla kone.

1.9.2012

En aio sanoa, ettei tämä maailma, tämä elämä ole tarkoitettu elettäväksi

Uskon, että mua suojellaan.
Oikeastaan uskon ihan konkreettiseen suojelusenkeliin, siihen joka seisoi mun vierellä kun sikainfluenssassapäissäni hourailin sohvalla. Tiedän miltä se näyttää, olen nähnyt. Mut se suojelusenkelin käsite ei vaan ehkä ole niin yksinkertainen.

Mä en nimittäin usko, että se suojelee mua ihan kaikelta. En usko että kukaan tekee isoja asioita mun puolesta. Mun on myös itse pidettävä itsestäni huoli, käytettävä kypärää ja niin edelleen. Mutta uskon, että silloin kun pyöräilen syyssateisena myöhäisiltana kotiin, se pitää huolen ettei känniset tee mulle pahaa. Ja ajatus siitä, että joku valvoo, pitää rauhallisena ja rauhallisena pysyminen on selviämisessä tärkeää. Se, ettei mene paniikkiin, koska paniikissa ei näe selvästi.


Uskon että mulla on paikka maailmassa. Kolme vuotta sitten olin tilanteessa, jossa oli kaksi tietä ulos. Jostain syystä valitsin avun hakemisen ja ehdin katuakin sitä monesti, mutta nyt tuntuu että sillä oli tarkoitus enkä tehnyt sitä turhaan. Mulla on tulevaisuus, mulla on elämä ja toivoa. Ja ihmisiä, ihmisiä kaikkialla.
Perseestähän se on kun on huono olo, mutta ei mua silti ärsytä tai harmita se että on ollut vähän hankalaa. Kaikilla on joskus. Ja silläkin tuntuu olevan tarkoituksensa. Musta nimittäin tuntuu, että mun paikka maailmassa on ihmisten keskellä, jossain missä voin auttaa muita elämään ja löytämään sen oman elämänsä. Jos en ois ikinä kohdannut yhtään vastoinkäymistä, en varmaankaan osaisi tukea. En mä tietenkään tule koskaan näkemään toisten pään sisään että mitä ne tahtoo, mutta voin toimia niin kuin tahtoisin että mua tuetaan tai kysyä mitä ne tahtoo. Tosi harva on kysynyt sitä multa, en sano että ei kukaan, mutta tosi harva. Enkä oo itsekään aina saanut suutani auki. Mä kuitenkin tiedän, että monien mielestä mulle on helppo puhua.

Oon ongelmineni tuottanut monille huolta. Mutta tavallaan samalla olen lähentynyt monien kanssa ja rakastan sitä myötäiloa, kun kerron että olenkin onnellinen. Olen oppinut paljon. Olen oppinut, keneen voi luottaa jos tulee hätä. Olen oppinut, etten olekaan kauttaaltani huono. Olen oppinut, että käytännössä vieraallekin ihmiselle voi olla ystävä. Olen oppinut, ettei tarvitse tietää mikä toisella on helpottaakseen sen toisen oloa.

Myös se musta tuntuu ihan selkeältä ettei yksikään mun ihastumisista ole ottanut tuulta alleen. Suurimmalla osalla on ollut ongelmia mielenterveyden kanssa ja suhde olisi satuttanut molempia. Jos toinen olisikin kuollut tai mennyt pahempaan suuntaan. Eikä välttämättä olis ollut hirveen paranemismyönteinen ilmapiiri. Koko ajan huoli toisesta ja omasta jaksamisesta, olis tuntenut koko ajan syyllisyyttä siitä ettei ehkä jaksa tukea sitä toista. Mutta toisaalta ihastumiseenkin on ollut syynsä. Oon kokenut tarvetta pitää niistä ihmisistä huolta ja "velvoittanut" itseni huolehtimaan ihastumalla.

Mä nautin siitä, että voin tehdä ihmiset iloiseksi. Joskus mietin, että onko väärin sanoa kohteliaisuuksia ja halailla vain, koska siitä tulee itselle hyvä mieli. Mutta miten voisi olla väärin tuottaa muille hyvää mieltä. Musta tuntuu että oon ihan asian ytimessä ja juuri näin mun kuuluu elää. Enempään en vielä voi vaikuttaa, mutta tämä on hyvä alku. Siitä täytyy pitää kiinni.

29.8.2012

Vuosi

Siitä on nyt vuosi kun isovanhempien elukat alkoivat delailla.









Olen onnellinen.

26.6.2012

Näin siivouksenvastainen teiniraunis huijaa itsensä siivoamaan

PELISÄÄNNÖT: Tavoitteena on löytää kameran laturi/muu objekti
1. Aloita levyhyllystä. Kunnon teini aloittaa aina levyhyllystä.
2. Seuraavaksi raivaa sänky koska nukkuminen on kivaa
3. Jatka paikkojen tärkeysjärjestyksessä
4. Missään tapauksessa älä myönnä siivoavasi
5. Taukoja saat pitää niin usein kuin huvittaa, mutta tauot ovat pois ajasta jossa laturi/muu objekti tulee löytää.
6. Tehtävä loppuu kun laturi löytyy tai huone on käyty kokonaan läpi ja on näin ollen siisti.
7. Vielä hauskempaa kaikesta saat kun kirjoitat numeroidun virallisehkon selostuksen epätoivoisesta yrityksestäsi muka siivota ja laitat sen nettiin.

-Musiikkia saa ja kannattaa laittaa taustalle
-Kadonneet esineet ovat usein siellä missä ei todellakaan pitäisi
-Huomion kiinnittäminen pikkuasioihin ei sopivassa määrin ole haitallista, jos se pitää tehtävän mielenkiintoisempana.


Nimesin kamerani saatanaksi jotta jonkun kysyessä voin korrektisti vastata "etsiväni sitä saatanan laturia."


//No sieltähän se pirulaonen löytyi eteisen siivouskaapista just kun olin saanut huoneen myllättyä niin ettei täällä ole kunnon kulkuväyliä. FML.

25.6.2012

Juokse villi lapsi

Mä tulin juuri lenkiltä. Kyllä, luitte oikein, vaikka mähän en lenkkeile esim. ikinä. Paitsi nyt ja vielä tykkäsinki siitä. Helvetin paljon mielekkäämpää siitä ravaamisesta teki hieno podcast, jossa siis soi musiikkia sen mukaan mitä tahtia pitää kulkea. 26 minuutin pätkästä about kymmenen minuuttia oli juoksua, mikä ei rapakuntoiselta pullamursulta ole mielestäni mitenkään hirmu huonosti.
Ai niin, pistin myös yhteen kansantanssiyhdistykseen sähköpostia että mahtaiskohan sinne mahtua vielä yksi harrastaja :3 Saa nähdä mitä tuleman pitää.


Väsyttää

15.6.2012

Määstörpiis








En muista mikä piirros pitkään aikaan olisi onnistunut noin hyvin.

Mitä vittuu, miten tää nyt tähän meni?

Oikeasti ottaa pattiin kun tää eläminen on tämmöstä saatanan soutaahuopaameininkiä. (Se ei muuten oikeasti ole ees huono biisi ja se nainen siinä videossa on söpis.) Välillä tuntuu että jes, nyt oon terve, välillä ei ja mä en oikeasti itsekään tiedä missä mennään. Mä tunnen oloni tosi epäluovaksi ja paskaksi ja tuntuu etten osaa muuta kuin maata päivät pitkät koneen alla ja angstata.

Mä oon jo aika pitkään ollut onnellisin olento maan päällä, tai ainaki luullu ja väittäny olevani. Ja ollu silleen että ei mulla oo tyttöystävää ei mulla oo mainetta mut ihan sama. Nyt, kun mulla on asiat niinko oon toivonut - vanhemmat asuu eri osoitteissa, minä isin kanssa ja mulla on rahaa ja seuraaki jos vaan tahdon ja tekemistä niin nyt onki taas niin itkuparkuvinkuvonkuvaihe. Mä luulin että nää mun vaiheet noudattais ees vuodenaikoja, mutta vittu ei. Kuukautiskierrollahan ei oo tän kanssa mitään tekemistä. Sen mä oisin tajunnut jo.

Mä oon muuten aika helvetin edustava Loimaan keikalta otetuissa kuvissa ja videoissa.

Juhannuksena pääsee saunaan, ehkä vihdatkin hankitaan, parhaan kaverin kanssa tehdään pizzaa ja se uhkas tuoda naan-leipää ja raitaa. Mä haluaisin kirmailla yöllä niityillä ja keräillä heiniä tyynyn alle ja nukkua sukat väärinpäin jalassa. Mä tahtoisin löytää sen jonka kanssa vanhenen, vaikka nyt onkin vasta niin aikaista. Mä tahtoisin olla vanhempi.
Ois mahtavaa päästä PMMP:n keikalle kun täytän 18. Siihenkin on aikaa.

Sissi sano että se haluais kuulla tän mun laulamana. Mä en oo varma mitä mieltä mä oon tosta biisistä, ihan hauska melodiahan siinä on, mutta oouoouta on liikaa. Sanoihin en oo vielä hirmuna ehtinyt perehtyä. Mua surettaa että me ollaan Sissin kanssa vaan helvetin hyviä ystäviä, mä en varmaan ikänä lakkaa olemasta siihen vähän kusessa.

Mä mietin tänään että mitä helvettiä mun päässäni liikkui viime yönä, mutta samaa liikkunee tänäkin yönä. Eilen tää tosin oli aika paljon agressiivisempaa, nyt on semmonen okay-fiilis. Pitäisköhän vaikka nukkua.

14.6.2012

Toivo, toivo, ilman sitä ei voi elää

Minä en juo jotta toleranssi olisi pienempi sitten kun teen alkoholimyrkytysitsemurhan ja tukehdun omaan oksennukseeni.

Oli pakko saada sanoa se johonkin, mutta en oo kavereille tai muille ihmisille viittinyt asiasta kertoa koska olettaisivat kuitenkin heti että oon itsetuhoisella päällä ja laittaisivat hoitoon. Pyhpah, voin ihan kohtuullisen hyvin, joskin alas päin ollaan menossa. Mutta mitä sen väliä, kun ei ranteet ole vielä auki ja mitä sen väliä vaikka vähän olisivatkin.

Olin maanantaina PMMP:n levynjulkkarikeikalla ja sehän oli ihan vitun siistiä! Mikä tunnelma! Ei edes vituttanut että jouduin seisomaan lavan edessä kaksi tuntia ilman juotavaa tai ruokaa, koska onhan se nyt eturivipaikan arvoista. Olin jo pari viikkoa aiemmin sopinut ertsan kanssa että se heittää mut kotiin, koska olen niin hemmetin ovela sluibaiba. Sit se vielä tarjos omenamehua ja sämpylän Auran ABC:llä. Kuulin myös ettei Cecilia, siis meidän koulupsykologi, tulekaan takaisin vaikka lupasi ja se kieltämättä vähän kyrpii. Ei sillä että mulla sille asiaa olisi, mutta jotenkin en vaan siedä sitä sen sijaista koska SE KATSOI MUA HUVITTUNEESTI sen ainoan kerran kun luokanvalvoja mut raahasi sitä tapaamaan.

Kello on kaksi yöllä mutta mitä sen väliä, äiti muutti toissa lauantaina (sen kämppä on kiva kun siinä on sauna ja se itsekin on kuin eri ihminen, tuntuu ihan äidiltä), isi lähtee neljäksi töihin ja mä luulen etten nuku tänä yönä koska kerta saa olla hereillä niin ettei vahingossa herätä muita. Mulla on hiki, uppoan sohvaan ja läppäri on lämmin.

PMMP:n uusi levykin on muuten parhautta. Siellä on taas niitä ihania melodioita ja kekseliäitä lyriikanpätkiä, joita todennäköisesti tulen tässäkin blogissa viljelemään kiitettävästi, hähhää. Pitäisiköhän tänne saada jotain muutakin sisältöä kuin päiväkirjamainen jankutus? Lukeeko tätä edes kukaan? Heittäisitte nyt kerrankin kommenttia, mä en luota tohon "luin"-namiskaan, vaikka se ihan hauska siinä onkin.

Mulla on ikävä Essiä ja Tarjaa ja muita opettajia. Onneks kesä on kohta ohi.

27.5.2012

Look, a new day has begun

Kello on kymmentä vaille viis, mä kuuntelen lintujen sirkutusta ja dataan vaikka pitäis nukkua, päässä soi Eleanoora Rosenholmin Tammen varjossa ja kaikki on niin hyvin että melkein jo sattuu

Essi jatkaa meillä ja se on ihan hirmu ihana juttu. Mä oon kuluttanut pari viimeistä päivää mm. makoilemalla yhen sanataideohjaajan sylissä syöden satsumia ja puhaltelemalla saippuakuplia odotellessani laulukeikan jatkumista. (Oltiin kavereiden kanssa kävelykadulla ja semmonen joku 'bout 25-vuotias mies tuli ihan innoissaan kysymään et hei saanks mä puhaltaa. Aika söpöä ;D)

Se olisi helluntai tänään. Sananlaskun mukaan mä olen koko loppukesänkin yksin, mutta mulla on vähän sellanen kutina että saatan kesällä löytääkin jonkun ja viime aikoina mun kutinat on osuneet tehokkaasti oikeaan. En sinänsä hae enkä odota, etten sitten pety, mutta jos kohdalle sattuukin joku joka saa mun pään pyörälle ja jolle kelpaan niin mikäs siinä, ei siitä kai haittaakaan ole.
Kesäloman alkuun on alle viikko enkä mä millään tahtoisi. Mennyt lukuvuosi on ollut jotain ihanuutta, vaikka matkalla onkin itketty ja tapeltu ja haluttu kuolla. Mutta se juuri painaakin niin paljon, että  sitäkään ei ole ollut niin paljon kuin aiemmin. Mulla ei ole varmaan ikinä mennyt näin hyvin. Oon iloinen siitä, että voin sanoa sen olevan pitkälti mun omaa ansiotani, siis sen että menee hyvin. Mun elämä.

Äiti muuttaa parin viikon päästä saunalliseen kämppään ja oon vaihteeksi jopa väleissä sen kanssa. Mä oon saanut teipata huoneeni seinälle kuvia ja tekstejä oikein kunnolla, nyt kun ei tarvitse enää pelätä että lähteekö tapetti irti. Kunhan saan tänne pari jotain tuolia niin kehtaa kutsua jonkun kyläänkin. Meillä oli kavereiden kanssa alustavaa puhetta että tän vuoden halloween-bileet olis meillä.

Me esitetään Maailma on sun vielä päättäjäisissä, ihan mahtavaa, sen soolon laulaminen on vaan niin ihanaa. Todistuksen keskiarvo laskee, mutta mulla on koko ens vuosi aikaa nostella numeroita takaisin ja mä olen päättänyt pystyväni siihen ♥

5.5.2012

And in time, and in time we will all be stars

Mä en oo varma että mitä helvettiä eilen tapahtui mutta siitä oon varma että aika pirun kaunista ja ihanaa se oli.

Lähin aamulla kukkamekossa kouluun, koska en halunnut käydä kotona välissä (äidin kanssa taas välit kireällä). Istuskelin koulun jälkeen ertsan luokassa dataamassa kunnes lähdin Sissumussua vastaan linkkariasemalle. Tiedättekö ne kliseiset hetket, kun huomataan toisen läsnäolo ja molemmat lähtevät juoksemaan kohti ja halaavat? Luulin ettei sitä tapahdu oikeasti, mutta tapahtuihan se. Siinä halailtiin pitkään ja Sis antoi miulle ehkä kauneimman ruusun ikinä siltä varalta ettei nähtäisi konsertin jälkeen. Annoin sille lipun, näytin missä konserttitalo on ja sitten hilpaistiin nopeasti Puutorin Hesellä. Harkkoja kesti melkein puolitoista tuntia, loppuajan hilluin Sissun ja Leenan kanssa Konserttitalon aulassa, halaillen tuttuja ja esitellen Sissua niille, koska oli vain niin mielettömän hienoa että toinen tulee kuuntelemaan Taivassalosta saakka.

Konsertin alkaessa oltiin tietty aika jännittyneitä kaikki, korokkeilla oli ahdas istua, mutta olo oli hyvä. Ensimmäisen orkesterikappaleen jälkeen kuiskasin vieressä istuville että se on menoa nyt. Yhteislaulun jälkeen me kasit lauloimme omat kappaleemme (Armo, Can't buy me love ja Don't stop believing), minkä jälkeen istuuduttiin takaisin kuuntelemaan muu yläkoulu läpi. Laulu unelmista ja kuusta oli herkistelyhetki ennen ensimmäisen puoliajan loppukappaletta, edellämainitun jälkeen iski jalkoihin tärinä ja jännitys kaikkialle muuallekin. Kävellessäni viulujen soolon aikana lavan eteen en voinut olla hymyilemättä katsoessani innostunutta äidinkielenopettaja-Tarjaa silmiin, hetkeä ennen kuin käänsin katseeni salin yläosaan, jossa näin Sissin innostuksesta heiluvat kädet.

Joskus tuntuu, että ajan pyörteet kiskoo meidät mukanaan
Avaa sylisi mulle, niin maailma saa ohi virrata.
 
Takaisin kuoron joukkoon laulamaan biisi loppuun, sen jälkeen pieni hehkutus luokkalaisille ja muille ihanille, "Lauloit hyvin", halauksia, käsien tärinää. Lähdin yleisön joukkoon, halasin Tarjan (lisää kehuja), hain Sissin yläkatsomosta ja vein sen tapaamaan minun ihania. Pia Pajala kehui miun lauluääntä (Tarja järkyttyi kun en tunnistanut), monet muutkin kehuivat enkä voinut hokea kuin kiitoskiitoskiitos tajuamatta tilannetta selkeästi. Seuraavan puoliajan istuimme katsomossa, kunnes oli toiseksi viimeisen kappaleen aika. Orkesteri aloitti I sing the body electricin ja me esiintyjät katsoimme toisiamme hymyillen - koko kevään kuoroharkkojen ponnistelut huipentuivat tähän hetkeen. Olimme keisareita ja tsaareja ja joka ikinen tiesi että jonain päivänä, ellei jo sinä hetkenä, meistä kaikista tulee tähtiä.

Sen ihanan gospeltyylisen osan aikana lavalla oli uskomattoman tiivis ja iloinen tunnelma eikä edes itkettänyt. Encorena laulettiin vielä mukava afrikkalainen biisi, jonka jälkeen poistuttiin lavalta ja katsomosta kukin omaan suuntaansa. Hain pukuhuoneesta laukun ja muut tavarat ja palasin saliin nähdäkseni Essin. "Hienosti laulettu", hän kuiskasi koska oli kipeänä, halasin, sanoi lepäävänsä ensi viikon. "Parane pian", sanoin ja halasin uudestaan, parin sekunnin jälkeen havahduin siihen ääneen joka lähtee poskisuudelmista ja tajusin jonkin koskettaneen päälakea.

Siitä on nyt oikeastaan aika tasan vuosi kun tajusin että Essi on ihana ja se on sitä yhä. Ei siitä pääse mihinkään.

Kiiruhdin ala-aulaan etsimään Sissiä, löysinkin hänet. Halailtiin siinä, Sissi kehui konserttia. "Kiitos kun tulit" "Kiitos kun kutsuit." "Sä oot rakas." "Niin sinäki."
Kävin halaamassa tuen sihteeriä, joka oli missannut ekan puoliajan, mainostin sille Sissiä ja palasin takaisin pitämään Sissille seuraan, ts. makoilemaan sylissä. Saatoin Sissin linkkariasemalle ja poljin kotiin vihellellen, ruusu ohjaustangossa. Uni tuli nopeasti ja olin vielä aamullakin onnellinen.

19.4.2012

And it's gonna be so different when I'm on the stage tonight

JUMALAUTA IHMISET

Mä sain sen soolon! Mä. Sain. Sen. Soolon. Siihen biisiin. Missä Essillä on viulusoolo. Mikä on ihana ja positiivinen ja kaunis biisi. Ja ihminen.

Elämä menee muutenkin ihan liian putkeen. Tai siis no, tällä viikolla se on on ollut fifty-fifty - joka toinen päivä ihan slkahfökjadhf ja joka toinen vähän paskempaa, mutta loppujen lopuksi olen kuitenkin hymyillyt joka päivä päästessäni kotiin.

Maanantai oli ihana päivä Heliumpalloineen kaikkineen, tiistai meni itkemiseksi. Syynä ei ollut se että sain äidinkielenkokeesta 9½, mutta se taisi laukaista tilanteen. Itkin ruotsintunnin, itkin sitä seuranneen välitunnin, en itkenyt kun Essi tuli ulos päätalon ovesta, juoksin syliin mutta en itkenyt vaikka halusin. Seuraavan tunnin juttelin lukion äidinkielenopettajan kanssa, se helpotti oloa ja selvitti ajatuksia ja lisäsi luottamusta. Ja rakkautta. Viulutunti meni enemmän putkeen kuin pariin viikkoon ja VPK:ssakin oli ihan kivaa.

Eilen oli yhteisharkat koko yläkoulun kesken ja kuulin vihdoin, VIHDOIN että tosiaan olen soolossa. Se hetki oli niin kaunis, kaikki vähän päälle sata ihmistä, viuluja, kitaroita, kongarummut. Kauniita viulistinkäsiä, väriseviä ranteita, Essin armoton viulusoolo viimeisen kertosäkeen aikana. Minä rakastan tätä kaikkea.

Sitten se pirulainen karkasi Saksaan. Se on hassua, Essi on aina muualla kun sille olisi asiaa. Mutta "se mikä on tärkeää on tärkeää myös myöhemmin", kuten SMG:n Elenassa lauletaan. Mä voin kertoa ne asiat kyllä myöhemminkin, sellaista aikaa vielä tulee varmasti, tai jos en muista kertoa, ei se ollut sen arvoista. Ei oo mitään järkeä katkeroitua kun en saanutkaan kerrottua, kun kuitenkin niitä asioita tulee aina lisää mistä tahtoo kertoa.

Siiseli muisti että mulla on ens viikolla syntymäpäivä. Me juhlitaan krattilaisten kanssa. Ja myöhemmin myös koulukavereiden <3

Nyt kun mä kuuntelen t.A.T.ua hyvälaatusilla kuulokkeilla (ei sillä etteikö edellisetki ois) ja joraan ja olen onnellinen, mun on pakko sanoa että oon aika saatanan tyytyväinen siihen etten tappanut itteäni syksyllä 2009. En vaan silloin nähnyt mitä kaikkea hyvää elossapysymisestä seuraa.
Ei sillä, ehkä masennuskin on osaltaan ollut ihan hyvä juttu. Siis eihän se mukavaa ole, mutta en mä ehkä olisi näin läheinen ihmisten kanssa jos ne ei ois joutunut olemaan musta vähän huolissaan, jos niille ei olisi saanut puhua.

Mä rakastan tätä elämää, rakastan mun ihmisiä, rakastan niitä pikkujuttuja joita monet ei huomaa. Ja ehkä jo hiukan myös itseäni.

16.4.2012

Maailma on meille, mennään, eikä menty milloinkaan


...minä tiesin aina, tiesinhän vaan ihana on kuunnella
Niin harhaisia hourematkoja, keksittyjä kaupunkeja

Joka rakkaudesta ei ilmaan nouse milloinkaan
se ei kappaleiksi liian korkealla mennä saa
Nosta katse taivaaseen, sieltä leijun hiljalleen
Heliumpallo, heliumpallo,
Heliumpallo joka saa räjähtää
~PMMP - Heliumpallo


Aiheuttaa kiksejä ja onnellisuutta.

6.4.2012

I'll always respect you and life goes on

...I’ll never forget you, I’ll never forget you
~Lena Katina - Never forget

1,5 kuukautta on muuten aika vitun lyhyt aika. Tai no riippuu siitä miten määrittelee ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Mihin sen suhteuttaa. Mutta tämä puolitoista kuukautta tulee olemaan aivan liian lyhyt aika. Kuusi viikkoa. Herrajumala. Siinä ajassa mä saan ehkä tietää toteutuuko mun about pahin pelkoni. Tai sitten en. Luultavasti kuulen sen vasta syksyllä. Silloin on jo myöhäistä valittaa.

Se pelkohan on jo pitkään ollut että Essi lähtee. Oikeastaan siitä saakka kun se tuli, koska sen piti alun perinkin olla vain sijainen, väliaikainen, katoava. Sitten alkoikin näyttää siltä että hei se taitaakin jäädä, että se on täällä vielä kun mä olen lukiossa, että mun ei enää tarvitse herätä painajaisista joissa se lähtee pois ja miettiä että mitä jos oikeasti.
Kun mä keskiviikkona kysyin että onhan se täällä vielä syksyllä (niin kuin mä kysyin viime keväänäkin), se vastasikin ettei se tiedä.

Koska mun elämässä mikään ei ikinä voi mennä niin kuin haluaisin, tuo vastaus on mulle automaattisesti "ei" ja aina kun joku sanoo että on lähdössä, se tarkoittaa mulle sitä että me ei nähdä enää ikinä. Siis että mäkään en näkisi Essiä enää ens viikolla, enkä sitä seuraavalla, enkä sitä seuraavalla, enkä....

Kumma kyllä meidän sanataideohjaaja on poikkeus. Se muuttaa elokuussa Ouluun mutta mä en osaa ikävöidä sitä vielä. Ehkä siksi että tiedän, että siihen saa yhteyden vielä myöhemminkin.



Itkettää.

15.3.2012

Tell me once my heart goes right

"Ja sit mä vaan haluaisin kertoa Essille kuinka paljon mä rakastan sitä kun se tulee lähelle ja saattaa napata mut käytävässä ranteesta mukaan mennessään luokkaan
Ja että se on toinen niistä kahdesta ihmisestä joiden takia mä tunnen olevan eniten syytä jaksaa kaiken tän läpi
Ja että mä haluaisin että se vois joskus vielä nähdä sen kun mä saan jotain aikaan ja olla ylpeä"



Tuollaisia rivejä lähti äskettäin Siiselille messengerissä. Pakko myöntää että mie itkin niitä kirjoittaessani, vaikka harvemmin itken ilman että joku muu sanoo jotain. Kaikki tuntuu vain niin hemmetin vaikealta eikä tästä vaan ole ulospääsyä. Pitää vain koittaa kestää ja toivoa että joskus vielä tulee sellanen aika jolloin tajuan että hei, tänään ei vitutakaan ihan kaikki.

Mulla on pitkästä aikaa enemmän tai vähemmän musiikillisia tavoitteita. Yritän saada edelleen sooloa Maailma on sun-biisiin, lisäksi Herttakuningattaren roolia ensi vuoden musikaaliin sekä viulukappaleen sellaiseen kondikseen etten mene paniikkiin kun se pitäisi esittää 21.4. Saa nähdä miten käy, tiistaista asti soittoni on ollut luokkaa paska koska tunnin jälkeen monet tekniset asiat stressaa, vaikkei nuotissa olisi mitään ihmeellistä. Soittamallahan siitä (toivottavasti) selviää.

Vanhempien ero ei suinkaan ole pienin mua stressaava asia. Mua mietityttää mm. se että miten meidän rahat riittää eron jälkeen (ja siinä sivussa poden huonoa omaatuntoa siitä että asun vanhempieni elätettävänä - how freak is that!?) ja oikeastaan mua häiritsee se että siitä puhutaan meillä niin avoimesti. Mä vaan haluaisin että tää pahin vaihe olis jo ohi. Tai no siis, en mä nyt tietenkään tiedä onko pahin mutta luulis ja muistelis ainakin, vaikkei mikään kyllä koskaan menekään samalla lailla kahta kertaa.

Vaikka se tuntuukin jotenkin dorkalta, mulle on oikeastaan ihan sama kuka tän lukee. Saatan katua myöhemmin mutta se on sitten

7.3.2012

Olet kaunis ja maailma on sun

Mun elämä on mennyt alamäkeä viimeisen kuukauden ajan. Nyt vaikuttaa ehkä vähän tasaantuvan, ainakin mulla on toivoa ja Essi. Tai siis ehkä mulla on toivoa koska mulla on Essi. Miten vain, toivoa on ja siellä missä on toivoa on elämä.

En muista oonko jo kirjoittanut, mutta aloitin viulunsoiton tänä keväänä uudelleen ja se on sujunut ihan mukavasti. Olen aika lailla samalla tasolla kuin lopettaessani ja motivaatio on korkeammalla. Suunnitelmissa olisi suorittaa viululla 2/3-tutkinto ennen lukiota, niin saisin siitä pisteen hakua varten. Tulevaisuus itsessään vaikuttaa sumuiselta, muttei kuitenkaan enää pimeältä. Ja ihan sama mitä sieltä tulee, kyllä mä sen aina jotenkin kestän. Olen nähnyt minä tiedän.

On hassua, miten onnelliseksi ja toiveikkaaksi voi tuntea olonsa vaikka edellisissä viiltelyjäljissäkin on vielä ruvet päällä.

Rinnakkaisluokan pojat ostivat tänään, naistenpäivänä luokkansa tytöille tulppaaneja ja suklaalevyjä. Miekin sain tulppaanin, yhdeltä pojalta jonka kanssa heitetään aina huonoa läppää fysiikantunneilla. Eilen, kun istuin koulussa ikkunan vieressä lähes itkien, se käveli siihen viereen. Sanoin että mene pois, se sanoi että ei mene koska se ei auta mitään. Kysyin läpällä että onko se muhun kusessa, se vastasi: "Ei, mä yritän vain olla sun ystäväsi."
Mun oli pakko hymyillä.

Mulla on kymmenen päivän antipojoottikuurista enää viisi päivää jäljellä. Lekuri epäili mykoplasmaa ja kyllä tuo on tuntunut auttavan ainakin vähän. Välillä vieläkin meinaan tukehtua yskänpuuskaan, mutta ne on lyhyempiä ja niitä on harvemmin. Äänikin alkaa palailla takaisin, pystyn laulamaan kolmiviivaisen g:n melkein ilman ongelmia ja tällä hetkellä se on tärkeää, koska meidän Maailma on sun-version kertosäe lähtee sieltä. Hankala sävellaji johtuu muista soittimista: onhan se nyt kätevää ettei stemmat ole ihan mahdottomia kitaristeille ja viulisteille. Niin, ja lopussa tulee kuulemma olemaan Essin viulusoolo. Mie aattelin hakea siihen laulusooloon...

Mä muuten kuolin eilen, noteerattuani että ko. biisistä on olemassa myös Terhi Kokkosen versio:

21.2.2012

Ja se juhla on nimeltään ero

Meillä erotaan. Äiti muuttaa veke.

Ja ei, kyseessä ei ole surullinen asia. Ehkä hieman stressaava, mutta omalta kannaltani hyvin positiivinen. En oo tullut äidin kanssa vähään aikaan hirveen hyvin toimeen, useemman vuoden olen jo toivonut että nuo muuttaisivat taas erilleen.

Nyt ne tekee sen ja tää asunto jää mulle ja isille. Lisää tilaa. Rennompi meininki, ehkä enemmän vapautta sisustamiseen, mua jotenkin ahdistaa se että kalusteiden pitää aina olla seinän vieressä. Mullakin on semmonen semi-iso huone ja se on tosi tyhjän olonen ku kaikki on kiinni seinässä ja lattialla on liikaa tilaa. Haluun ehkä tänne sohvapöydän, tai sit siirrän kapiokirstun keskelle huonetta.

Äiti sanoi että se koittaa hommata saunallisen kämpän jossain lähempänä keskustaa. Mulla ois sit lyhyt matka sen luo koulusta - ja se sauna, tietenkin. Saunat on kivoja. Se sanoi kans että suurin osa isommista huonekaluista jää meille vaikka ne on periaatteessa sen omaisuutta. Telkkaria ja digiboksia se ei tarvi ku ei se kato telkkaria, sohvia se vihaa (ovat ihan erilaiset kuin ne Kruunukalusteen mallikappaleet). Piano myydään, ei sitäkään kukaan soita, ei täällä eikä siellä. Mun sänkykin sillä ois periaatteessa oikeus viedä, mutta ei se tee sitä. Auto kyllä lähtee sen mukaan, kun se on kuitenkin sen omistaja.

Sen kanssa on nyt ainakin nää pari päivää ollu helpompi tulla toimeen.

Kai me kaikki ollaan vähän odoteltu tätä. Tai siis miten niin kai. Isi sanoi suoraan että sekin on odottanut sitä että äiti kysyy lunastaisko isi sen ulos. Mä oon toivonut noiden eroa vaikka kuinka kauan. En tiedä kuinka kauan se on noiden päissä hautunut ja onko äiti odottanut vaan sitä hetkeä että se on taloudellisesti mahdollista.

Silti tää tilanne on jotenkin hyvin hyvin hämmentävä.

28.1.2012

Tyttö epäkunnossa


Luulin että kuolisin tänne
vaikein onkin vielä jatkaa

Häviäisin sittenkin
jos nyt luovuttaisin
Tämän kaiken loppuun vien
ja se olkoon lohtuni viimeinen
~PMMP - Leskiäidin tyttäret

6.1.2012

Tammikuun vallankumous

Mun sisälläni muljuu nyt vähän siinä malliin että jotain isoa saattaa tapahtua lähiaikoina pikku-Rauniksen sielunelämässä. Sitä odotellessa.

Hurahdin neulomiseen ihan totaalisesti viimeistään kun äiti osti mulle yli kilon lankaa ja sitä tuli sukulaisiltakin joululahjaksi. Kivoja ohjeita on niin hirvittävän paljon ja haluaisin neuloa ne kaikki! Ja kun niitä tavallaan tulee lisää siinä vaiheessa kun saan verkkopankkitunnukset... Esimerkiksi tämä huivi, vaikka tuleekin olemaan pirun isotöinen, on pakko saada. Niin minua ♥
Neulominen tuntuu myös säästävän parilta huonolta sijaistoiminnolta - kynsien pureskelulta ja tylsyyteen syömiseltä. Kädet tarvitsevat jatkuvasti jotain tekemistä, sellaistakin joka ei vaadi aivojen käyttöä. Joskus mulla oli pieni nöttönen Cernit-massaa koneen vieressä mutta se tahmaisti mukavasti ja sitten sitä oli joka paikassa.

Pitäisi kirjoittaa essee Suomen itsenäistymisestä. Aihe on jaakattu mutta silti vielä mielenkiintoinen, muistiinpanot tehty. Mitään ongelmaa ei näyttäisi olevan mutta on silti:

1. En tiedä miten aloittaisin. En millään haluaisi aloittaa keskeltä, mutta tavallaan on pakko koska en voi aloittaa esseetä jostain muinaisesta mammutinammunnasta asti. Nyt en tiedä mistä saakka kannattaisi kirjoittaa, koska itse itsenäistyminenhän oli vähän niin kuin ilmoitusluontoinen asia - sen sijaan Venäjän vallankumoukset pitää sisällyttää tekstiin. Ongelma onkin ehkä lähinnä se, kuinka pitkälle Venäjän historiaa ja ensimmäistä maailmansotaa pitää käydä taaksepäin.

2. En osaa kirjoittaa esseemuodossa. Teksti pyrkii väkisinkin muovautumaan ja tulemaan ulos feat. minäkertoja. Eihän tämän tarvitse mikään koko Suomen historiasta kertovan kirjallisuuden helmi, mutta silti tuntuu tympeältä kirjoittaa vaan mitä nyt saattoi tapahtua parin vuoden sisällä, kun toisaalta voisi perehtyä sen ajan oloihin ja ihmisiin enemmän ja kirjoittaa kertomuksen jonkun näkökulmasta, jolloin kyseessä ei enää olisi essee eikä moista luultavasti saisi mahtumaan yhdelle konseptille.

Näitä kahta ongelmaa pohtiessani selailen neuleblogeja, neulon, dataan ja kuuntelen Zen Caféa.

Vattupuskasta,
Raunis