29.6.2011

Serkkupoika ja muutakin uutta

Kipaisin tänään levykaupassa ostamassa pari levyä kun ei muutakaan tekemistä ollut, ihan vaan sen kunniaks että sain eilen uuden mp3-soittimen: Creative ZEN Style 100, jonka nimesin juhlallisesti Mariannikiksi. Äxästä tarttui mukaan Vuokko Hovatan Lempieläimiä ja Liaani, sekä Indican Valoissa.

Tänään syntyi nuorin serkku, jonka laskettu aika oli vasta elokuussa, mutta synnytys jouduttiin käynnistämään. En ihan tarkkaan tiedä mitä siellä oli tapahtunut, täti otettiin juhannuksena sairaalaan korkean verenpaineen vuoksi. Taidan lelliä lapsukaisen pilalle <3 Meillä on ikäeroa saman verran kuin tädillä ja mulla - Olenkohan mäkin 14 vuoden päästä synnyttämässä? En kyllä usko...

Mitään asiaa mulla ei tän enempää ollut, kävin eilen Turun linnassa, meinasin pökrätä ja näin. Tämmönen nopeahko tilannepäivitys. Lähen sunnuntaina leirille ja tuun perjantaina, laitan siitä jotain kertomusta tännekin jos jaksan.

28.6.2011

Kuulin kolibrin ja itkin vuoksesi

Tulipa mieleen selvittää vähän aikaisemmissa teksteissä viittaamaani henkilöön, jotta tekstit eivät olisi NIIN epämääräisiä.

Ko. henkilö on siis, kyllä, opettaja kuten tästä tekstistä kävi ilmi. Musiikinopettaja, Essi, viimeisimmän tiedon mukaan ei vakituinen, vaikka saisi kyllä olla. Yks hemmetin enkeli.

Ekan kerran se ilmestyi tunnille kun meillä oli afrikkalaisia vierailulla - kukaan ei tuntenut sitä ja sen vuoksi kaiki luulivat sitä afrikkavieraaksi. Totuus taisi paljastua seuraavalla tunnilla, kun harjoittelimme itsenäisyyspäivän ohjelmistoa. Löysin joulukonserttinuoteistani maininnan "Kreikkalaisella tavalla kalevalahippi" - mielestäni naisen kasvonpiirteet ja vaaleat, kiharat hiukset olivat jotenkin todella kreikkalaiset, mutta ihminen oli kuitenkin käytökseltään todella suomalaisen oloinen. (Myöhemmin kävi ilmi että se on tekemisissä myös kansanmusiikin kanssa - ainakin se osa kuvauksesta osui siis nappiin sillä tavalla kuin tarkoitin!) Syksyllä hipahtava pukeutumistyyli tarkoitti mitä tahansa tarpeeksi värikästä, siitä siis kuvauksen lopussa mainittu hippi.

En muista, oliko ennen joulukonserttiharjoituksia mitään häslinkiä (muistan ainakin väittäneeni että se vihaa minua ja se käski lopettaa moiset puheet alkuunsa), mutta ensimmäisissä isoissa harkoissa sain paniikkikohtauksen, jo ennen sitä oli tuntunut etten halua esiintyä, en missään nimessä! Luokkalaisen isosisko sen ensin huomasi, tuli viereen kysymään mikä on ja haki sitten opettajan siihen viereen. Sille avauduin siitä miten en halua esiintyä, mutta pelkään että minut potkitaan pois musiikkiluokalta jos kieltäydyn. Se lupasi minulle ettei minun tarvitse esiintyä, jos en halua ja saattoi sitten ertsalle. Ertsa heitti minut kotiin.

Itsenäisyyspäivän konsertti meni minun osaltani katsomossa istuen, samoin Lucia-kulkue, mutta joulukonserttiharjoituksiin osallistuin. Viimeisissä isoissa harjoituksissa minun olisi pitänyt palauttaa joku lappu, kai esiintymiseen liittyen, Tuen sihteeri tiukkasi miksi en ollut palauttanut sitä
"Näillä näkymin mä en edes tule konserttiin"
"Miksi et?"
"Koska mä saan siitä paniikkikohtauksia"
Sihteeri meni hetkeksi hiljaiseksi ja totesi sitten että hyvä syy jos ei muuta. Pyysi että jos kuitenkin tulisin.

Seuraavana päivänä minä menin kirkolle sovittuun aikaan. Ei minua tainnut edes ahdistaa, lepatin vain kuorokaavussani ympäri Tuomiokirkkoa, kunnes löysin paikan jossa saatoin olla yksin. Olin ylpeä itsestäni, koska uskalsin mennä vaikka ei edes olisi ollut pakko. Konsertin lauloin täydellä tunteella niin kuin vain elävät voi ja lopputunnelmat olivat varsin positiiviset. Minä tein sen!

Essi ei vielä jouluna ollut kuitenkaan niin äärimmäisen tärkeä, koska en vielä tuntenut sitä niin hyvin - olihan hän ollut sijaisena vasta parisen kuukautta. Annoin joululahjat lähimmille kavereille, kasiluokan ihastukselleni ja luokanvalvojalle. Toista musiikinsijaista ei näkynyt, muistan kuinka kysyin sitä vakituiselta musiikinopettajalta hänen ja kolibrin kävellessä ylös portaita. Päättäjäispäivä oli ryntäilyä sinne tänne, ET-oppilaana olin juoksemassa glögiä seiskojen kerrokseen. Muistan itkeneeni kun odotin koulun pihassa kyytiä - en olisi halunnut vielä joululomaa.

Vuoden alusta en taida muistaa kuin sen että ensimmäisellä kuviksentunnilla panikoin koska olisi pitänyt piirtää torso - alaston naiskeho on niin pyhä että pelkäsin failaavani sen. Se taitaa olla ainoa kuvistyö johon en ole pystynyt. Muistan että oli pirun liukasta ja kylmää ja teknisen työn tunnit ahdistivat, ensin terävien esineiden takia, sitten jäätyäni jälkeen ja kesken kevään vaihdoinkin käsitöihin. Ensimmäiselle käsityötunnille mennessäni minulla oli työn alla virkattu laukku, sain sen samana päivänä valmiiksi. Virkaten olin kuluttanut suurimman osan teknisen työn tunneistakin, ertsan luokassa. Ironista?

Kevät meni kiukutellen. Ahdisti, vitutti, kaikki oli huonosti eikä kukaan ymmärtänyt, ihmiset lähtivät ympäriltä ja opontunnit saivat tuntemaan ettei minusta ollut mihinkään. Essin ainainen pirteys ärsytti ihan liikaa. Eräänä päivänä se totesi olevansa väsynyt, tunnin jälkeen menin möläyttämään sille että ole väsynyt useammin, koska silloin kun tarpeeksi vituttaa, ei se pirteys oikeasti ole mikään maailman paras asia. Onneksi se ymmärsi eikä suuttunut. Yhden tunnin jälkeen aloin pakkaamisen lomassa laulaa Ultra Bran "Lähettäkää minulle kirjoja" kovaan ääneen ja se kehui ääntäni, olisin kiittänyt mutta periaatteesta en voinut lopettaa laulamista. Muistinkohan edes hymyillä?

Oikeastaan se oli ärsyttävä ihan jopa kevätkonserttiin saakka, eikä asiaa helpottanut se, että afrikkalaiset laulutkin tursuivat korvista ja muualtakin. Kevätkonsertissa sain heti kenraaliharjoituksissa päälle Sen Fiiliksen, tässä tämä nyt on ja tämän vuoksi ollaan kärsitty koko kevät. Minulla ei ollut vaikeuksia noudattaa vakiopettajan ohjeistusta "pitäkää hauskaa" ja jostain syystä Essikin oli maailman kaunein ja täydellinen olento ollessaan selvästi iloinen. Kävin tauolla ostamassa jotain Danonen juotavaa jogurttia ja Gefilus-mehua, hiilarit saivat mahani sekaisin. Kovasti paljon hävetti. Ennen konserttia otin torkut ja heräsin kun salissa oli jo paljon väkeä ja kaveri tyrkkäsi hereille.
Tanssiessa ja laulaessa tuli väsy ja hiki, mutta tunnelma oli katossa. Yleisö oli lähempänä kuin mihin olin tottunut, koska konsertti pidettiin alakoulun salissa, mutta se ei menoa haitannut, päinvastoin! Muiden laulaessa katselin hyväntuulisena ja ehkä vähän kateellisena kun konsertissa djembehemmo yritti opettaa Essille jotain jännää sorminäppäryysjuttua - Essin ilme silloin oli jotain mikä sai minut uskomaan että maailmassa on olemassa ystävyyssuhteita, vaikka niitä ei minulle ylenpalttisesti olekaan suotu.

Konserttien väliajalla juttelin sen kanssa, jotain siitä että väsyttää ja se kertoi että sen oli pitänyt käydä itkemässä väsymyksen takia. Se oli siis ihminen ja osasi tehdä muutakin kuin olla ylenpalttisen iloinen kuin olisi vetänyt jotain hassua mönjää. Toisessa konsertissa se istui suht takana miehensä kainalossa silloin kun ei johtanut kuoroa. Siitä hetkestä olen kertonut ensimmäisen havaintoni siitä miten tunnen muidenkin tunteet - tunsin olevani rakastunut mutta se rakkaus ei ollut omaa. Ahdistikin, "miksi minulla ei ole ketään tuollaista". Rättiväsyneinä esiintyjät siivosivat salia ja lähtivät kotiin, kotimatkalla taisin itkeä.

Viimeinen kerta kun otin Essin kanssa yhteen taisi olla, kun hän ilmoitti että avustaisimme Virsivisassa - "minähän en virsiä laula!" Se taisi myös olla suurin "tappelu", säälittävä tosin sekin. Kuitenkin kun lauloimme ensimmäistä kertaa Essin sovittamia virsiä, innostuin. Itse tilaisuudessa minua ahdisti ennen kuin piti nousta korokkeille ja ravasin ympäri mattoa Satu Sopasen virittäessä kannelta vieressä. (En tajunnut että se oli se, olisin pyytänyt nimmaria, olen fanittanut sitä melkein 14 vuotta!!!) Korokkeilla jouduin taistelemaan itseni kanssa etten olisi hypännyt alas korokkeelta ja halannut Essiä, niin lämmin se oli silloin. Lauloimme oman osuutemme ja menimme kuuntelemaan tilaisuuden loppuun, yrityksemme pidätellä naurua olivat heikkoja esitysten ollessa epävireisiä. Lyriikatkin muuntuivat pienten suussa muotoon "Hän, Isä, rakkahasti ain vaanii luotujaan..." Emme kuitenkaan tainneet kerätä pahoja katseita sen enempää. Lähdimme etuajasta syömään meille tilatut kerrosateriat ja jäätelöt Hesellä, olin jotenkin todella ylpeä siitä että kolibri sattui tilaamaan saman juoman ja saman kastikkeen jäätelöönsä kuin minä :D Essi sanoi heipat, ilmoitti että päättäjäisissä nähdään ja kiiruhti junaan. Lähes itkin ja heitin hampurilaisen sämpylät roskiin, ahdistuksissani pakotin itseni syömään vielä pehmiksen enkä siitäkään vohvelia. Sitten poljin kotiin ja kirjoitin sille kirjeen, joka sisälsi mm. anteeksipyyntöjä kaikesta mahdollisesta ja pyynnön saada halata sitä. Annoin sen seuraavana päivänä äitiyslomalta palanneelle vakituiselle musiikinopettajalle ja pyysin laittamaan Essin lokeroon. Loppu on kerrottu jo aikaisemmassa tekstissä.

Tämän tekstin perusteella minulla ei pitäisi olla mitään vaikeuksia kirjoittaa sitä äikäntunnilla määrättyä elämäkertaa, mutta jotenkin en vain onnistunut? Toki jos vajaan vuodenkin tapahtumat vaativat toisinaan ankaraa muistelemista, voi se 14 vuotta olla vielä hankalampi. Mutta silti?

Lisäys 7.3.2012: Kyllästyin kolibri-lempinimen käyttöön, se oli tökerö ja sitä paitsi haluan puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tuskin tätä blogia kukaan kuitenkaan lukee ja sitä paitsi Essi on Essi vaikka voissa paistaisi.

23.6.2011

Täällä kukaan ei kosketa, ota minut syliin sitten kun tulet hakemaan.

Mulla on kamala, levoton ja uhattu olo. Kyllä, olen yksin kotona, turvassa. Turvassa kaikilta muilta paitsi itseltäni. Ja loppujen lopuksi omat ajatukset ne eniten vahingoittaa.

Mun kirjoittaminen takkuaa tänään todella pahasti mutta pakko mun on yrittää purkaa tätä edes vähän. Mulla on tuttu ahdistukseen liittyvä pala kurkussa, mutta se on jotenkin erilainen kuin yleensä. Sitä ei saa painettua sormilla solisluun yläpuolelta, se ei ole kova vaan pehmeä eikä siirry.
Koneeltani soi PMMP jotta asunto ei olisi niin hiljainen ja tyhjä. Silmäkulmassani on jotain kosteaa, mutta ei minua itketä. Minä pelkään, minua ahdistaa, olen lähes pakokauhuinen mutten kykene liikkumaan mihinkään. Tekis mieli tekstata siskolle että saanko mennä sinne mutta varoitusaika on vähän lyhyt. Mutta kun nyt ois hätä, kyllä se ymmärtäis. Mutta ei se silti ole sun biologinen sisko, se on loppujen lopuksi vain kaveri josta sä tiedät liian vähän. Ei sillä ole velvollisuutta, sillä on omakin elämä.
Mulla ei ole paikkaa mihin mennä. Periaatteessa joo ois, vaikka mitä paikkoja, mutta yhdestäkään ei löydy ihmistä jonka syliin/viereen käpertyä ja vaikka ihan nukahtaakin, ei, ei mulla ole sellaista ihmistä. Ainuttakaan. Se on surullista, mutta en minä voi sille mitään. Sen kanssa pitää elää.

22.6.2011

Tai sitten keitän muina naisina kahvia ja unohdan

Tämä on väsynyt aamu. Paleltaa ja haluaisin painua peiton alle ja nukkua koko päivän. Kahvi oli loppu.

Mutta kun menen Tyttöjen Talon (ylläri) kanssa keilaamaan, en minä ehdi nukkua. Siellä on harmaata, en pidä siitä. Ehkä huonekin on vähän normaalia vilpoisempi. Pitääköhän laittaa lapaset käteen ja villasukat jalkaan...?

Yhden ihmisen loma alkaa huomenna. Taas yksi menetys. Ei näin.
Olen yrittänyt löytää sellaisia jotka pysyvät, mutta onko minulla yhtään sellaista? Tyttöjen talolla, kyllä, mutta pelkään ettei se saa enää rahoitusta jatkaa, minulla ei olisi enää paikkaa johon mennä. Koulun kesto on myös rajallinen, eikä minulla ole pokkaa häiritä niitä ihmisiä enää lähdettyäni, vaikka ertsa sanoi että kyllä minusta pidetään huolta vielä sen päättymisen jälkeenkin. En minä halua, välillä pitää kasvaa.
Loppujen lopuksi minulla on vain itseni, ihminen jonka kanssa tulen toimeen vain jotenkuten. Olen jatkuvassa ristiriidassa itseni kanssa, teen kaikkea typerää jota kadun myöhemmin vaikken tekisi sitä tahallani ja hermostun itselleeni sisäisesti jos hetkenkään olen ylpeä itsestäni: hyi mitä itsekeskeisyyttä! Ei se kuulemma aina ole niin paha asia, mutta ei se muuta vääräksi sitä tosiasiaa, että itsekyys on silti pahin piirre mitä ikinä voin itsessäni tunnistaa ja se aiheuttaa pitkäkestoisen morkkiksen ja syvää itsetutkiskelua.

Taidan lähteä keittämään kahvia, josko edes jostain tulisi jotakin.

21.6.2011

Pahaa ja rumaa.

Elän väärin koska en vain tiedä mikä on oikea.

Tänään minä vihaan ulkokuortani
Vihaan sisustaakin.

Enkä usko, että asenteeni tulisi muuttumaan vaikka muuten muuttuisinkin. Mitä siitä vaikka kehoni olisikin koon mukaan okei, siitä ei ikinä katoa se mitä olen ollut. Raskausarvet ja muutkin arvet. Mahdollinen nahkaläpyskä sen paikalla missä on ennen ollut kasa läskiä. Kasvoni ovat aina pyöreät, ne ovat vain sen malliset. Minulla on edelleen riski lihoa uudessaan, diabetes ja lihavuus kulkee suvussa, geeneissä. Miksi juuri minulle ne geenit?

Olin tänään samaan aikaan saunassa luultavasti maailman täydellisimmän vartalon omaavan ihmisen kanssa. Otti päähän, rankasti, hävetti, kannustikin, mutta vain vähän. Joku totesi ahdistellessani ennen saunaa että se kroppa tulee sillä varmaan geeneissä. No kiitos, tuohan auttoikin niin maan perkeleesti. Kyllä mä tiiän että kaiken tän rasvan alla mun kehoni saattaa olla hyvinkin nätin mallinen, mutta silti, silti mä en tule olemaan siihen tyytyväinen - mä olen liian leveä. Lyhyt ja leveä. Näytän väkisin tukevalta.

Totesin että yks Talon kävijä on ihana. Sen kanssa on tullu lähinnä väännettyä pervoa ja hämärää läppää ja juteltua kissoista. Yhessä valokuvanäyttelyssä ku ootettiin pihalla et lähetään pois, se huomasi mun käsivarret.
"Mitä sulla on käsissä."
"Arpia."
Se ei sanonut ettei saa, ei hämmästellyt kummastellut kysellyt yökötellyt. Se sanoi vaan:
"Aa. Mä ymmärrän."
Tänään kun ahdistelin ulkonäöstäni, se totesi että olen kuulemma nätti näinkin. Jossain välissä kun makoilin mökin sängyllä väsyneenä vähän kippurassa se tuli tupaan ja totes että näytän vähän kissalta ja tuli rapsuttamaan. Oli varma että näyttäisin söpöltä kissankorvat päässä ja innostui kun sanoin että mulla on.
Lupasi että saan tulla rapsuttelemaan kun sille tulee pari kissaa väliaikaiseen asutukseen.

20.6.2011

Siellä psykologi missä mainitaan.

Mä olen lähiaikoina ajatellut mein koulupsykologia (jonka mainitsin toissa tekstissä) ihan hirmuisesti, en tiedä vaikuttaako se asiaan, mutta tänään tapahtui jännä.

Poljin jokirantaa pitkin kotiin Tyttöjen talon blogitiimin kokoontumisesta, liikennevaloissa silmääni lensi ötökkä. Pysähdyin ja koitin kaivaa sitä pois, mutta kun ei lähtenyt niin aattelin että olkoon. Nostin katseeni takaisin eteenpäin ja kukas muukaan sieltä kävelee lastenvaunujen kanssa kuin kyseinen koulupsykologi. Se ei ollut muuttunut kasvoista lainkaan, oli ihan yhtä kaunis ja hymyilevä kuin ennenkin. Nostin jalan maasta ja polkaisin vauhtia, kohdalla nyökkäsin sille kai pieni hymyntapainen kasvoillani, en ole varma.

Yllätin itseni suhtautumisellani. Viime syksynä nähdessäni ihmisen aamuisin, ensimmäinen reaktio oli suru ja ikävä. Viimeinen kerta kun näin hänet kouluruokalassa, luulin että hän oli jo mennyt ja järkytyin, ehkä suutuinkin vähän.
Tänään tunne ei ollut mitään noista neljästä, tänään minä tunsin iloa (ihanaa, se on olemassa se on elossa ja ihan kuin ennenkin) ja lämpöä. Ja totesin, että mikään ei oikeasti piristä kuin sen ihmisen katse. Kohtaamishetkellä valvottuja tunteja oli takana kai vähän yli 24 ja se alkoi jo vähän tuntua, mutta pyöräillessäni eteenpäin huomasin olevani hereillä ja valppaana.

Loppumatkasta tarkkailin kaikkia lastenvaunuja ja tietynlaisen hiustyylin omaavia ja säikähdin joka kerta, kunnes huomasin miten tyhmä käyttäytymistapa tämä oli ja sanoin itselleni: ei, höpsö, se on yhdessä paikassa mutta se ei tarkoita että se on kaikkialla.


Niin hyvä kuin päivä onkin kokonaisuudessaan ollut, tuo teki siitä lähes Kaikkein Parhaan. <3

Voiko ihanammin päivän enää alkaa?

Herään keskellä yötä alavatsakipuun, käyn vessassa ja jään pikkusohvalle. En saa unta. Jossain välissä taidan torkahtaa mutta herään kuitenkin pian.

Isä herää kello 05:30, laittaa housut jalkaan, käy vessassa, siirtää leivänpaahdinta, keittää kahvia, juo kupillisen ja lähtee töihin. Lähes heti ulko-oven sulkeuduttua äidin herätyskello soi, 05:45. Äiti kuhnustelee sängyssä pitempään kunnes nousee ylös, käy myös vessassa, käy suihkussa ja laittaa aamukahvia. Sitten se suunnistaa parvekkeelle aikeenaan polttaa tupakka, mutta huomaa minut ja jää ihmettelemään. Vetää suuren nallekarhun pääni alta ja käy tupakalla. Koska pääni on menettänyt tukensa, painaudun lähemmäs pehmeitä tyynyjä jotka toimittavat selkänojan virkaa. Parvekkeelta tullessaan äiti taittelee päiväpeiton paremmin päälleni, hakee kännykän ja ottaa kuvan. Sitten se avaa tietokoneen.

Kierähdän lattialle ja hengaan siellä jonkin aikaa, uni ei ole tullut yrityksestä huolimatta, nousen ylös ja laahustan vessaan. Pesen kädet ja astun vaa'alle, joka väittää painoni olevan 100 g eilistä korkeampi. Ei. Siirrän vaakaa aavistuksen verran vasemmalle ja nousen uudelleen. -500 g. Ei niinkään. Nousen vaa'alta ja astun takaisin, vielä kerran se näyttää -500 mutta kun ruutuun ilmestyy loppuina kertoina -100g, minä uskon. Pudotusta se on sekin.

Menen keittiöön ja kaadan itselleni kupin kahvia, laitan joukkoon kolme Hermesetasta ja kermaa. Juon kahvin, jätän kupin pöydälle, haahuilen hetken kämpässä, palaan keittiöön ja syljen osan suuhuni palautuneesta kahvista kuppiin. (Kärsin ruminaatiosta kummasti varsinkin silloin kun on vähänkään morkkis tai kun olen syönyt jotain hyvää.) Kaadan kahvit kupista viemäriin ja huuhtelen kupin. En jaksa laittaa sitä tiskikoneeseen.

Avaan netin päästäkseni kirjoittamaan varsin epätavallisen aamuni tänne. "Life? Is it worth of downloading?"

16.6.2011

Miksi kaiho kaukaista kohtaan sirkkelin lailla sielussa soi?

Mä toivon että mulla olisi joku. Joku sellainen joka pitäisi kiinni ja halaisi ja olisi se olkapää jota vasten voisi itkeä ja jonka ei välttämättä tarvitsisi kuin olla läsnä. Mutta en mä tule koskaan saamaan ketään sellaista, koska olen mätä. Läpimätä. En tee mitään oikein.

Kissat eivät puhu. Ne eivät syytä eivätkä juorua, toivon että mullakin olis yksi. Voisin kaapata sen syliin, olkapäälle ja halata sen pehmoista turkkia ja se nuolisi sormia ja kehräisi. Mä voisin vihdoin itkeä ja kuivata silmät vaivihkaa sen karvoihin. Se olisi tyytyväinen kun saisi ruokaa, unta ja huomiota. Ei mun tarvitsisi nuolla sen persettä miellyttääkseni tai pelätä että se hylkää mut. Se pysyisi. Mutta mitä sitten kun mirristä jättäisi aika?

Jos siinä tilanteessa oltaisiin, ei se ykskään (viitattu 4.6.) mua hylkäisi. Mutta sekään ei ole ikuinen, se lähtee joskus. Pian. Sitten mä romahdan Palatsin nurkkaan ja yritän raapia käteni auki tai vastaavaa - kuten silloin kun yks toinen lähti. Mä pyydän siltä syksyllä että varoittaa ajoissa sitten kun sen aika on. Mä tahdon surra etukäteen ja kaikessa rauhassa. Se helpotti mein koulupsykologinkin kanssa, se että pahinta oli se odotus. Se lähtö oli etukäteen niin kamalan iso mörkö mutta sitten se oli ohi. Jos koulupsykologi ei olisi lähtenyt, mä en välttämättä kokisi mein luokanvalvojaa niin tärkeäksi, tosin se on huonokin juttu. Mutta mun pitää oppia luopumaan.

Kissojen kanssa touhuaminen olisi mitä parhainta terapiaa. Siksi mä toivon että saan aikaiseksi hakeutua sinne kissalaan vapaaehtoiseksi, siellä saisi rapsutella turkkia sydämensä kyllyydestä ja olla sillä tavalla hyödyksi. Ja sitä paitsi ihan jo senkin perusteella millaisen vaikutelman sain Heidistä (Leyser, eläinsuojeluvalvoja, haastateltiin sitä yhen porukan kanssa), haluan sinne kahta kauheammin! Ehkä oli ihan hyväkin tavata se ekaa kertaa "omalla maalla", niin että en ollut sen reviirillä ja mulla oli ympärillä tuttuja ihmisiä. Joku yhellä foorumilla sanoi että on paljon jos voi käydä vapaaehtoisena edes kerran viikossa - mikä olisi mulle liian vähän, mä muuttaisin sinne kissojen keskelle asumaan jos vain voisin.

Haluisin jutella siskon kanssa. Mulla on sitä ikävä ja musta tuntuu että mä vaivaan sitä tai jotain, kun tekstailen sille, mutta toisaalta musta tuntuu että jos en tee sitä niin sit se luulee että mun mielestä se ei ole niin tärkeä että kannattais pitää yhteyttä. Välillä on aika perseestä olla näin onneton ihmissuhteissa. Tuntuu että mulla ei ois mitään oikeutta pitää sitä aina hetkittäin vähän kusipäänä, koska jos se on kusipää niin mikä itse olen? TOISAALTA kukaan ei ole täydellinen ja kai mäkin saan välillä vähän ärsyyntyä, kun en nyt kuitenkaan ole pitkävihainen ja annan helposti anteeksi. Vähän liiankin helposti joskus. Aina puhutaan parhaasta huonosta puolesta, helposti anteeksi antaminen on mun huonoin hyvä puoleni.

Kertookohan se mun elämästä jotain, että mulla on keinotekoinen sisarussuhde ja musiikinopettaja epäjumalana? Että mä yritän väkisin luoda hyvää kaiken tyhjyyden täytteeksi? Hyvää se voi ollakin, mutta ei aitoa. Mä tiedän sen itsekin. Loppujen lopuksi, mikäpä mun elämässä edes olisi aitoa? Mikä maailmassa on enää aitoa? En osaa sanoa. Elän kaiken niin voimakkaasti, nykyhetken, muistot, jopa muiden tunteet. Silloin on vaikea erottaa mikä siitä kaikesta on omaa ja mikä ei. Ihan kuin seuraisi elokuvaa, mutta aistien paikalla olisikin tunteet. Olen ehkä liian paljon niiden vietävissä. Aivokuolleena voisi olla kivaa mutta ehkä ei sittenkään.

Ehkä mä joskus opin.

8.6.2011

Tarkoitus oli syödä aamupalaa

Söin kaiken.

Olen myös lähipäivinä kieriskellyt itkien lattialla pelkän pahan olon takia, halunnut kuolla, luvannut, etten enää ikinä syö (in your dreams... -_-') Ja toivonut että edes joku olisi pitämässä kiinni ja halaamassa. Maanantaina kävin hakemassa postista tilaamani PMMP:n t-paidan. Koko XL, kiristää. Eilen tuli äidin kaverilta tilattuja paitoja, mm. hieno kissapaita. Koko XL, Raunikselle mallia napapaita. Vihaan jatkuvasti paisuvaa ruumistani ja kaksoisleukaa jonka vielä jotenkuten saan peitettyä jos oikein venytän kaulaani. Eilen tilanne oli muutenkin ahdistellessani se, että katsoessani peiliin tuli itku pelkän ulkonäön vuoksi.

Ja mitä teen asian eteen? Istun koneella valittamassa ja syön vielä vähän lisää! Maha on täynnä, liiankin, oksettaa, mutta se on sellainen asia mihin minä en ryhdy.

Viikonloppuna on VPK:n alueleiri, vähän jännittää, koska kahdella viimeisellä leirillä on joka ikinen ilta päättynyt siihen että itken ahdistuksissani itseni uneen. On siellä tietty kavereita jotka tukee mutta niilläkin menee aina hermot. En mä silti niiltä leireiltä jäisi pois missään nimessä, koska päivätoiminta vaan on jotain parasta. Mutta ne illat, ne illat...
(Ja kun sekä tolla alueleirillä että isolla leirillä on kioskitoimintaa = överimässyt omnomnom, PULLAMURSU.) Isolle leirille tulee sentään rakas ystäväni ja pieni ihastukseni Siiseli. Kyseinen Siiseli muuten tulee huomenna yöksi, hihhihiihii <3

Kuulostaapa tekstini vaihteeksi kunnon kliseiseltä teiniblogitekstiltä. Joo, just semmoselta jota olen koittanut välttää. Helmikoristeiset hapsuverhot olkkarin ikkunassa imeytyivät tuulen mukana sisään ulos parvekkeen ovesta ja kolisevat ikkunapeltiä vasten. Ärsyttävääkö? Ai, ehkä vähän (enemmänkin).
Tänään voisi lähteä vaikka ulos, tietäisinpä vaan että minne ja mitä tekemään. Eli luultavasti mökötän koko päivän sisällä.

Eilen lensi talviturkki, meressä oli kylmää mutta mukavaisaa!

5.6.2011

...

Pidä kiinni,
pidä hellästi ole siinä
ole niin kiltti

Sano ettei hätää
minä pyydän
Sano että pysyt siinä
Sano että se hetki kestää
Ei se lopu koskaan

Halaa minua kuin katoaisin
jos vain hetkeksikään päästät irti
Sano että olen kaunis ja arvokas
tärkeä
Vaikken minä sitä uskokaan
Tahdon että tulet lähelle
että voin tuntea sinun lämpösi
Että voin tuntea olevani turvassa

Kosketusta vailla vapiseva Raunis

Ehti tulla myöhäisilta ennen kuin itkin.


Mutta itkin sitten kunnolla.
Minä itkin muistoa halauksesta, sitä miten se vain käveli ja halasi, ei edes moikannut tai muuta muodollista. Se oli jotenkin niin spontaania, ihan kuin olisimme olleet "samanarvoisia", ei tarvinnut katsoa sitä (henkisesti) ylöspäin. Se lämpö, kosketus. Laajan pinta-alan kosketus.
Minä itkin rajatonta vapautta, en minä tiedä mihin sen käytän, en halua tuhlata sitä mutta toisaalta ei ole tekemistä eikä seuraa. En halua nukkua, koska jo sekin olisi tuhlausta.
Minä itkin yksinäisyyttä ja itkin vielä lisää koska kukaan ei itkiessäni pitänyt kiinni olkapäistä ja ollut seurana.
Minä itkin huolta, huolta kavereista ja omasta jaksamisesta. En minä halua, että se yksi tuhoaa elämänsä vain olemalla hölmö.
Sitä ei käy niin kauan kuin minä olen elossa.

Minä itkin puhdistuakseni, itkin silmämeikit ja pahan olon, patoutumat, kaiken pois. Jäljelle jäi tyhjää ja minä yritän täyttää sen tyhjän hyvillä asioilla, jotta jaksaisin vaikeammilla hetkillä. Jos jollakulla on huomenna vapaata, lähden uimaan. Tai sitten yritän saada kasviota kerättyä. Miten vain, mutta huomenna minä en suunnittele, huomenna minä TEEN.

Tai siis tänään.
Oikeasti nukun liian myöhään, huominenhan on joka tapauksessa vapaapäivä. Lomaloma alkaa vasta maanantaina. Mutta silloin!

4.6.2011

Päivät oli kauniita, niin kuin ohutta paperia

Se halasi mua.

Valvoin koko yön, laittauduin nätiksi. Jännitin ihan liikaa, tunsin kuinka alushame valui. Harhailin konserttitalon lavan ja penkkien väliä, jännitin jännitin jännitin. Olin sisältä kauhuissani ja yritin peittää sen.
Ei olisi pitänyt kirjoittaa sitä kirjettä
se suuttuu kumminkin

Salissa en uskaltanut katsoa sitä silmiin, vaikka tiesin että se näki minut. Se ei tullut luo. Yritin olla näyttämättä pettymystä.

Sitten, yhtäkkiä, se lähti kävelemään kohti. Ajattelin että nyt se tulee kertomaan miten opettajille ei ole sopivaa kirjoittaa sellaisia kirjeitä, minkäänlaisia. Ajattelin että se varmaan istuu viereen.
Ja sitten tajusin että jonkin lämmin ja ihana alkoi halata minua. Pomppasin seisomaan mutta sen olkapäät tulivat vastaan, tartuin kiinni ja laskeuduin vahingossa vähän alaspäin. Ei täydellinen onnistuminen, mutta halaus silti. Menin onnesta sekaisin.
Suustani pääsi pieni "kiitos."

"Se oli tosi sympaattinen se kirje."
"Mä mietin koko viikon että oisko sittenkään pitänyt kirjottaa sitä."
"Höppänä." *naurahdus*

Sitten se lähti pois ja minä jäin pidättelemään itkua.
Ei jumalauta, se todella halasi.
Apulaisrehtorin puhe ja muu menivät ohi lähes kokonaan, myös siksi, etten jaksanut kuunnella sitä uskonnollista skeidaa. Mutta kuitenkaan, kuitenkaan en voinut olla komppaamatta kun apulaisrehtori sanoi:

"Niin pysyvät nämä kolme:
usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus."

Minä rakastan niitä kaikkia. Ne ovat uskomattoman tärkeitä ihmisiä. Meinasin itkeä tänään ja ihmettelen, miten ikinä kestän kun tilanne on kahden vuoden päästä taas edessä. Silloin minä en enää palaa takaisin.

Afrikkalaislauluja laulaessa ja tanssiessa katsoin kerran vahingossa sitä silmiin. Käänsin katseeni pois etten vain olisi pillahtanut itkuun. Se on niin kaunis, lämmin ja iloinen.

Poistuimme salista, menimme ala-aulaan odottamaan luokanvalvojaa. Sekin oli kaunis, kuten tavallista. Metelissä en meinannut kuulla nimiä ja olisin halunnut olla aakkosissa enemmän alkupäässä. Kohta se kuitenkin lausui minun nimeni, antoi todistuksen ja halasi, tahdon uskoa, että vähän tiukemmin kuin muita. Menin etsimään kasiluokkalaisia, koska olin luvannut halata ihmistä, jota en ollut nähnyt aikoihin. Se oli terveemmän näköinen, kaunis. Sanoi että olen söpö ja niin minä olinkin, tänään.
Juoksin ramppia alas kaverin luo. "Nyt on kaikki halattu, mennään pois!" Vieressä seisova kässänopettaja sanoi: "Et sä oo vielä mua halannu!" Halasin, ja se kehui mekkoa. Kiitin. Lähdimme pois.

Kadunkulmassa sain vielä ertsan kiinni. Halasin sitäkin ja se sanoi että olisi antanut elämänkatsomustiedosta ysin tai kympin, jos olisin vastannut kokeeseen. Kiitin silti.

Kävelimme torille ja ostimme kilon mansikoita, söimme ne jokirannassa ja menimme kirjastoon odottamaan kyytiä. Laskin keskiarvoni, 7,2. Petyin.
Vihdoin pääsin kotiin, nukahdin sohvalle ja nukuin jokusen tunnin. Heräsin, avasin netin. Söin. Äiti laski keskiarvoni uudelleen ja se oli sittenkin 7,6. Parempi.

Minulla on rajattomasti aikaa enkä tiedä mihin sen käyttäisin. Hämmentävää.

(Niin muuten, siskokin pääsi tänään takaisin Turkuun. Vihdoinkin!)





Jos olisin kissa, tämä olisi oikea hetki kehrätä.



Löysin peilistäni tosi nätin ihmisen. En tiedä mistä se sinne tupsahti, mutta toivon että se viihtyy siellä pitkään.

Eilen kaverin kanssa käytiin shoppaamassa vaatteita tälle päivälle, se oli enkeli ja maksoi mun ostokset. Maksan sille takasin tänään.
Lindexistä tarttui mukaan mekko, hiuspanta ja olkaimettomat ihonväriset rintsikat, myöhemmin päivällä käytiin äitin kanssa hakemassa vielä alushame koska alkkarit näkyi läpi. Kaveri osti kivan keltasen mekon ja sukkikset. Sitten me poljettiin kotiin.
Mun rintakehä muuten palo eilen, ku oli seiskaluokkien pesisturnaus. Kaunis vaalea rantu menee paloalueen poikki, siitä kohtaa missä oli olkalaukun hihna. Mutta meidän luokka voitti!!


Tänään, niin.
Tänään pääsen eroon mokkerinroolistani. Kamalan haikeaa, mä en saa tätä vuotta ikinä takaisin (enkä kyllä haluakaan -___-). En mä kyllä haluaisi olla tietyistä ihmisistä erossa paria kuukautta. Ne on mulle kovin, kovin tärkeitä.


Mutta en mä niitä vielä ikuisesti menetä :)

Linkki