31.12.2011

Come on, let your colors burst


Kaikille meille itsestään epävarmoille, itseinhoisille ja vuodenvaihteen yksin viettäville pienille otuksille ♥

http://www.youtube.com/embed/QGJuMBdaqIw

11.12.2011

Changes suck ass.

Mistähän mä aloittaisin. Vaikea sanoa.

Mulle tulee niin kovin nurkkaan ajettu olo kun multa kysellään asioita, vaikka ihan mitättömiäkin: missä olin aamulla kun nukuin pommiin, millä menen kotiin, mihin menen koulun jälkeen, sainko nanon kirjoitettua, montako sanaa kirjoitin, paljonko myin sammutuspeitteitä... Pieniä asioita, joiden kertomisesta ei ole minulle hyötyä eikä oikeastaan haittaakaan, mutta jotenkin tuntuu pahalta että joku saattaa hyötyä tai kokea hyötyvänsä niistä. Ehkä haluaisin vain pitää edes jotain piilossa.

Mun piti tänään mennä yhen nettikaverin kanssa Subille, mutta sillä särki pää. Veti kyllä mielen niin matalaksi, että. Koko päivän olin ajatellut että jes, vaihteeksi ulos tuulettamaan päätä niin ei. Mietin että jos lähtisi kävelylle, mutta kun en uskalla liikkua pimeällä yksin, varsinkaan kun olisin halunnut käydä metässä. Lähimpänä asuvan luokkalaisen seuraa ei jaksa, vähän kauempana asuva olis ollut liian kaukana, siskolta en uskaltanut kysyä kun jotenkin mua aina pelottaa ihan kamalasti se että se kieltäytyy, yks tossa alle kilsan päässä asuva oli kännissä. Ei siis seuraa, ei kävelyä, eikä Subin salaattia vaan Hesen mega-ateria.

Jotta päivitys ei menisi täysin valitteluksi, koitan saada kirjoitettua jotain positiivisiakin asioita. Kolibrin lahja on melkein valmis, laittanen kuvia kohan se valmistuu tai ehkä vasta joulun jälkeen, mistä sitä ikinä tietää kuka tätä blogia kyttää ;) Ensi viikko näyttää musiikin puolesta siltä että lucia, lucia, harkkapäivä, harkkapäivä, harkkapäivä, konsertti, KAIKKI OHI. Viimeinen ei miellytä mutta alkuviikko ja varsinkin keskiviikosta eteenpäin on oikein tervetullutta ja mukavaa! Niin ja sit aloitin taas vaihteeksi lapaset, en kyllä varmaan saa niitäkään koskaan valmiiksi. Äidillä oli parit pyöröpuikot jossain jemmassa, sitten ko noiden kohtalo on selvillä niin voisin aloittaa toiset mokomat tänään opettelemallani magic loop-tekniikalla. Ja sen jälkeen tehä vielä yhet aloittaen kärjestä. Jotenkin mun mielestä kaikki vaihtoehtoistekniikat on hirmu mielenkiintosia, nimimerkillä osaan tehdä palmikonkiertoja ilman apupuikkoa mutta en apupuikon kanssa.. :'D

Ai niin, mä olen muuten taas ihastunut. Ei tästäkään tule taaskaan mitään mutta aiheuttaa kivoja mahanpohjakutituksia (tai sitten mulla on vatsassa jotain toukkia tai muita otuksia :S)

Tän kämpän kylmyys näkyy meidän talouden vedenkulutuksessa varmaan aika radikaalisti. Mun on pakko ottaa joka ilta pitkä, lämmin suihku ettei tarvitsisi mennä vilusta hytisten nukkumaan. Ei välttämättä tee mun mielenterveydellekään hirveän hyvää, koska suihkussa tulee aina mietittyä asioita ja pyöriteltyä kaikkea epämääräistä päässä. Toisaalta on ihan hienoa kun tuntuu että nyt tajusi jotain, toisaalta ne tajutut asiat eivät yleensä helpota oloa vaan päinvastoin.

Kuten tänään kun tajusin etten välttämättä rakastakaan elämää vaan elämäntilannetta joka on ohimenevä ja horjuva. Ja että puolentoista vuoden päästä mun elämä muuttuu radikaalisti. Sanoin tästä mun ihastukselle, joka kommentoi että sen mielestä ei oo kovin radikaalia vaihtaa yläkoulusta saman koulun sisäiseen lukioon. Mutta kun mulle on radikaali muutos jo se että heitän vanhat, rikkinäiset ja haisevat kengät veke ja ostan uudet. Tai se että mun sängyn paikkaa siirretään mun huoneessa tai että se huone siivotaan.
Enkä mä pidä muutoksista, en mä pidä mistään vieraasta ainakaan ensi alkuun. Mä saatan pitää lopputuloksesta, mutta muutos on se mörkö. Ehkäpä sen takia mun on ollut vaikea päästää irti masennuksesta.


Muistio itselle: käy ostamassa joku kiva pieni vihko johon alat kirjata elämän ihania ja positiivisia asioita. Niitä on kyllä mutta niitä ei vain ikinä muista silloin kun pitäisi.

Ja siihen vihkoon pitää myös tunkea muistutus siitä miten välillä on hyvä ottaa kellosta minuutti aikaa ja käyttää se ihan vain istumiseen ja hengittelyyn - kuten ennen perjantain jälkimmäistä luciakeikkaa. Siitä tulee puhdistunut olo.

17.11.2011

Kiitos

Tänään on viimeisen psykologiaikani vuosipäivä. Silloin hajosin palasiksi, revin käsistäni ruvet auki niin että luokanvalvoja joutui viemään terveydenhoitajalle, itkin, olin varma että kuolen. En kuollutkaan, vaikka välissäkin on jo kaikkea lastensuojeluilmoituksesta kariutuneisiin ihastumisiin.

Olen kiitollinen siitä, että olen elossa. Todella kiitollinen, sillä tämä elämä on kaunis ja olisi ollut paskamaista heittää se hukkaan.
Olen kiitollinen siitä, että masennukseni on ainakin melkein parantunut. Tätä kaikkea ilon määrää on toisinaan melkein mahdoton kuvailla, olen räjähtää hyvästä olosta. Toivon että syksy jatkuu yhtä hienosti kuin on alkanutkin.
Olen kiitollinen siitä, että ympärilläni on ihania ihmisiä. Muutamia mainitakseni:

Opettajat

On vaikea käsittää, miten voi olla olemassa ihmisiä, jotka paskamaisesta ammatista huolimatta jaksavat olla hyvällä tuulella, tukea, lohduttaa ja halata silloin kuin sitä tarvitsee. Tai tarjota ruokaa kuten kolibri (siitä tuli hivenen huono omatunto).

Sisko

Sisko tuki minua silloin vuosi sitten kun tuntui, että elämältä putosi pohja ja kaikki kaatui päälle. Sisko saa ajattelemaan asioita toiselta kantilta, "voisinko minäkin tehdä asian eteen jotain?". Vaikka se pimeän keskellä tuntuukin suorastaan vittuilulta, sillä on oikeasti todella suuri, positiivinen merkitys.
Sitä paitsi kukaan muu ei lähtisi Ruissaloon piknikille pääsiäisenä söpön mutta ärsyttävän teinin kanssa ♥

Turun Tyttöjen Talo

Turvapaikka, lähes toinen koti. Paljon, paljon ihania ihmisiä, halattavia työntekijöitä, keskustelua, toimintaa, ilmaista ruokaa. Tukipaikka varsinkin maaliskuussa lastensuojeluilmoituksen aikaan.

Kaverit

Ei niitä paljon ole, mutta porukka on tiivis ja kunnollinen. Kiitän siitä, etten ole ajautunut ryyppyporukoihin, joutunut tekemisiin huumeiden tai rikollisuuden kanssa. Siitä, että voin vastata valehtelematta kieltävästi kun kolibri tai kuka tahansa muu kysyy, poltanko. Kiitän että on muitakin kuin aikuisia ihmisiä tukemassa ja tsemppaamassa, ehkä toisinaan kehnosti mutta ainakin yrittävät tukea ja ymmärtää.


Olen kiitollinen siitä että osaan puhua tunteistani. Ennen kaikki tuntui aina samalta, tai niin minä väitin. Olen oppinut kertomaan ilot, surut, ihastumiset, ahdistukset. Sen että ihminen on ihana, sen että haluan halata. Sen että tänään on vuosipäivä tapahtumalle joka oli raskas mutta loppujen lopuksi ehkä ihan hyväkin.




(P.S. Perhettä en kiittänyt, mutta siihen on syynsä. Se välittää, muttei ymmärrä. Olen kuitenkin kiitollinen siitä että edes välittää.)

30.10.2011

Ja niin Raunis sössi taas jotain.

"Kesän 2012 Prometheus-leireille ilmoittautuminen käynnistyy Prometheus-leirin tuen www-sivuilla 1.11.2011.
Silloin sivuilta löytyvät myös tiedot kesän 2012 leirien paikoista, ajankohdista ja hinnoista.
Kesällä 2012 tullaan järjestämään tavallisten Prometheus-leirien lisäksi erikoisleirejä, seniorileirejä, ruotsinkielisiä leirejä, sekä aikuisleirejä."

Katoin siis vahingossa vuoden 2011 leirejä. Prkl.

28.10.2011

PROTUPROTUPROTUPROTU

Hahaa, pääsin ylös siitä suosta! Kävin juttelemassa ertsan kanssa - samalla tehtiin sopimus että mitä tahansa talven aikana tapahtuukin, se ei kerro niitä eteenpäin, mä olen niin vahva että jaksan kyllä ja tiedän miten auttaa itseäni. Äidin kanssa kaupassa meinasi palaa käpy, mutta sain neljät korvikset, pari hiusklipsiä ja kaks Novitan Puro-kerää <3 Niin ja historiankokeesta tuli joko 9+ tai 9½, en muista nyt kumpi.

Mutta nyt en kykene sanomaan muuta kuin että AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!!!!!1111oneone
Eksyin nimittäin pitkästä aikaa tutkimaan Prometheus-leirien sivuja ja totesin että ens kesän leirit on julkaistu! Kuvataideprotuja on tänä vuonna kolme, kaikki Voiman talolla Janakkalassa. Ja minä NIIN olen menossa! Ilmoittautuminen alkaa vasta 22.11., mutta laitoin jo hälytyksen kännykkään, en ole missään tapauksessa jäämässä pois, kuvataideleiri on ainoa vaihtoehto jonka voin itselleni kuvitella.


Ei mulla muuta tänään ♥

27.10.2011

Moondance

Usch, miten kamala viikko. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä nukuin huimaavat kaksi tuntia ja se on kyllä näkynyt mielialassa ja muuallakin. Olen meinannut nukahtaa pystyyn.

Eilen vähän hajosin, piti jäädä koulun jälkeen tekemään läksyjä. Melkein itkin jo ennen sitä tuntia (mikä oli oikeastaan tavallaan Kolibrin syy mutta ei oikeasti) ja huulisynkkasin kirosanoja koko sen tunnin minkä väänsin niitä kemian kotitehtäviä. Tunnin lopuksi jäin räpläämään repun vetoketjua ko se on rikki ja valvojana ollu äikänopettaja sit muistutti et koita saada kirja-arvostelu valmiiksi. Totesin et oon jumissa sen kanssa ja sit käytiin läpi et mikä mättää. Siinä sit totesin että en taida mennä Krattiinkaan (sanataidekoulu) ja se on jo toinen viikko putkeen. Opettaja, joka tuntee sen ohjaajan, ihmetteli ja sit kerroin et siellä on vähän hankala tilanne ja samaan syssyyn tuli sit se kaikki väsymys ja se että mua on koko päivän itkettänyt. Sain soperrettua et taidan tarvita halin ja kykenin vielä toistamaankin mutta kun se ei toisellakaan kerralla kuullut kuin alun niin sanoin vaan että arvaa ja katsoin sitä silmiin kunnes itketti niin paljon et oli pakko katsoa alas päin.
"Ai halauksen. Siltä sä vähän näytätkin."

Tyttöjen talollaki puhuin sit loppuillan, tulin kotiin ja vittuunnuin äidin vuoksi. En enää erityisesti muista miksi.

Tänään on ollut parempi päivä, nukuin semihyvin ja koulupäiväkin alkoi ihan lupaavasti. Ruotsintunti nyt oli mitä oli kuten aina, terveystiedon tunti mielenkiintoinen, historian ekalla tunnilla oli koe joka meni ihan hyvin ja toisella käytiin läpi Venäjän vuoden 1917 vallankumouksia. Halaus, syömään opettajan kanssa samaan pöytään (pöllin siltä käsipaperin >:D), englannintunti. Halasin opettajaa kuten aina ja siinä samalla käytiin suhtkoht seuraavanlainen keskustelu:
"Onnea kokeeseen sit"
"Kiitos. Voitko sä luvata yhden asian"
"No?"
"Voitko sä halata mua sittenkin jos mä löydyn taas palasina lattialta?"
"Et sä löydy, lupaathan?"
"En mä voi luvata mutta mä toivon."

Lähdin luokasta aika kipinkapin, poljin pari korttelia alas ja yhden vasemmalle Kolibrin musiikintunnille. Vastoin kaikkia odotuksia se tuli luokkaan, laski nuottinsa pianon päälle ja halasi. Kysymättä ja varoittamatta. Ihana.
Soitettiin Van Morrisonin Moondancea, johon mulle on muodostunut Kolibrin vuoksi kovin vahva tunneside. Tunnin loputtua kitarat vietiin varastoon ja siirreltiin pulpetteja syrjään kuoroa ja sen jälkeen olevaa orkesteria varten. Siinä oli hyvä sauma levittää kädet ja huutaa Kolibrille että "VIELÄ!", johon se naurahti ja halasi uudelleen. Esitin sille saman kysymyksen kuin englanninopettajalle.
"Joo ja kahta tiukemmin, eiks nii?" <---Ihana ♥
Se kysyi vielä et onko mulla nyt ollut ihan hyvät fiilikset, sanoin että viikko on ollut kamala ja itketti eilen. Kysyi että oonko nukkunu hyvin ja sanoin että en ole. Tämänkaltasta keskustelua käytiin sit vielä hetki.

Ja kotona äiti taas kyttää. 3,5 vuotta vielä että saan lentää pesästä. Ehkä sen kestää.


10.9.2011

Melankolia

Maailma kaatuu niskaan. Kaikkien muiden maailma siis.

Mä olen ihan okei ja iloinen, vaikka perjantaina lukiolaiset huutelikin hyi vittua ja elefanttia käytävällä. Mutta mun kaverit ja muut hajoaa ja mä pelkään etten saa niistä kiinni.

Mä en aio niiden tilanteita oikoa tässä, koska ne ei oikeastaan kuulu kuin mulle ja niille itelleen. Enkä mä edes käsitä miksi mulla on näin kohtuuttoman surullinen olo, kuin kaikki loppuisi. Tai no, pitkäänhän mulla on ollut sellanen olo että kaikki muuttuu eikä entiseen ole paluuta, negatiivisella tavalla. Mutta en mä silti ymmärrä.

Viime päivät on ollut tosi ihania. Olen halannut paljon, voisi melkein sanoa että liikaa mutta se ei ole mahdollista. Keskiviikkona oli Tyttöjen talon ja samalla myös Tyttöjen talon blogin avajaiset. Tunnelma oli kattoakin ylempänä, lämmin ja ystävällinen. Halasin monia, ylläri.
Keskiviikkona myös kässänopettaja sanoi että mä olen ihana (kun halasin sitä) ja se auttoi selviämään lukiolaisten huutelujen aiheuttamasta vitutuksesta.

Ollakseni epäjärjestelmällinen, hyppään keskiviikosta maanantaihin, jolloin kävin vähän kuokkimassa seiskaluokkalaisten kuvistuntia aamulla, koska menen maanantaisin vasta kymmeneksi ja aamut ovat niin löysiä. Opettaja tykkäs kovasti, saan kuulemma mennä toistekin. Harkitsen korvaavani sen valinnaisen kuviksen jota en saanut käymällä tuolla, jos kerran olen tervetullut. Maanantaina sain kuulla myös että yhellä ihmisellä on syömishäiriö, mutta ei siitä sen enempää. Korkeushyppy on btw perseestä ja syvältä sieltä.

Torstaina olinkin sit koko päivän ertsalla ku kaikki muut oli rippikouluinfossa, virkkasin siellä mun kässänprojektia ja juttelin kaikesta jännästä, mm. ihmissyönnistä. Se olikin se loppuviikko aika perseestä, ei mitään tekemistä koulun jälkeen ja näin.

Tänään, tai siis eilen onki ollu vähän tyhmä päivä. Okei, sain siivottua, mut meillä melkein tapeltiin ja ihmiset vähän avautui mulle. Ei se mitään, hyvähän se vaan on että on joku jolle avautua, onhan mullakin ihmisiä jotka kuuntelee, mutta ..silti.

Ja Regina Spektor on ihaninta juuri nyt.

18.8.2011

Kasiluokka muuttaa sinut kusipääksi

Havaitsin jo vuosia sitten, että kaikista tuntemistani ihmisistä suurin osa muuttuu kusipääksi ja pohdiskelin myös, huomaako sen sitten itse. Tänään sain kysymykseeni vastauksen.

Ei, ei sitä huomaa.

Mutta muut huomaavat sen kyllä - Essin suusta kuului mm. "Onko teistä tullu kesän aikana näsäviisaita?" (Johon fiksuna likkana vastasin että "MÄ OON AINA OLLU") ja "Teistä on tullu kesän aikana vähän ärsyttäviä". Mutta, rakas ihminen, ei se meistä johdu, SE JOHTUU KASILUOKASTA! Kun ollaan niin polleita sen takia ettei olla enää (ylä)koulun pienimpiä ja saadaan haukkua seiskoja mokkereiksi. Kai siinä jotain muutakin tietty on..

Juteltiin matkalla musatunnille sen uuden tytön kanssa:
"Mites, onks teillä miehiä" -se
"Mie oon lesbo" -minä
"Mitä, etkä oo" -se
Miksi tuo on tosi yleinen vastaus? Kuulemma hänkin on "periaatteessa bi mutta tuntee enemmän vetoa poikiin eikä oo koskaan ihastunut tyttöihin". Mitä tuohon pitäis muka sanoa? Mun mielipide on kyllä yhä että kiva tyyppi, katsotaan mitä tästä tulee. JÄNNÄÄ.

Tänään alkoi laukun paino jo tuntua koulunkäynniltä, lisäksi mun kuorokansio ei meinannut mahtua laukkuun. Mun pitää kehitellä siihen joku toimiva ratkaisu, ehkä sit kuljetan sitä tarakalla tai jotain. Pyöräillessä laukun painon kestää, koska sen voi kääntää niin taakse että oikeastaan about koko paino on siellä tarakalla. Tossa on vaan aina kauhea asetteleminen että se pysyy oikeassa kohdassa. Mutta eka paljon lukuaineita sisältävä piiiitkä päivä, eka terveystiedon tunti ja se opettaja on meidän perhetuttu. Se vääntää hassua läppää, mutta silti mä luulen että sen tunneilla tulee opittua kiitettävästi.

Kuorossa opettaja toi mulle ja yhdelle toiselle rahaa sisältävän kirjekuoren - kysyin että mikä tämä on ni vastasi että luciapalkkoja. No minähän selitin että ainuttakaan luciapalkkakeikkaa en ole tehnyt, en voi ottaa rahoja vastaan vaikka ne kelpaiski. Sain kiitokset ilahduttavasta rehellisyydestä.

Jos joku nyt sattuukin lukemaan nämä aikajärjestyksessä, se ihmettelee varmasti, miksei näytä siltä että pitäisin eilisen lupauksen ja tulisin kertomaan miten kolibrin kanssa kävi. No, tietysti siksi että kaikkihan nyt tietävät että paras kuuluu jättää viimeiseksi! Tunnin jälkeen, kun suurin osa lähti käytävälle syömään eväitä (kaksoistunti mutta eri opettajat), luokassa oli tietenkin hiljaisempaa, eikä kukaan tainnut huomata miten vaivihkaa hiippailin lähemmäs (mutta en missään nimessä ohittanut kahdessa sisäkkäisessä avoneliössä olevien pulpettejen kauimmaisia pulpetteja) ja kysyin varsin viattomalla äänellä:
"Essiiii, saaks sinuu halata?"
No saihan sitä, kommentoi siinä luokse kävellessäni vielä jotain "voi kun kiva" tai vastaavaa. Halauksesta jäi mieleen että se on edelleen lämmin ja pehmeä, mutta sillä on myös sileä poski. Harvoin oikeasti tulee halattua ketään niin että posket koskisivat, onko halaus yleensä vain etäisempi vai onko Essillä kapeat hartiat?

Oli miten oli, sitä kiinnosti vielä jopa kysellä kuulumisia, kysyi olenko ehtinyt levätä, kysyi mitä olen tehnyt, vastasin "korrekti vastaus ei kai ole että valvoin yöt koneen ääressä" ja selitin VPK-leiristä ja lomareissusta ja sanoin että ehti tulla ikävä. Oli kuulemma kiva kuulla ja kiva nähdä myös, eli ehkä siis kasiluokkalaisten kusipäiseen kaartiin liittymisestä olen niin söpö ja sympaattinen että minua on jopa positiivista nähdä kesän jälkeen!


<3.

17.8.2011

Vieraskammo

Pelkään vieraita ihmisiä.

Kirjastossa sen huomasin tänään, istuin aulassa tekemässä syksyn ensimmäisiä läksyjä, viereen istuutui aina välillä joku ja aina pienet pelonväreet kulkivat sisällä ja oli pakko vilkuilla mitä se ihminen siinä teki. Okei, kirjastossa se johtunee siitä, että tuossa oiskohan ollut vuonna 2009 dataillessani rauhassa joku tuli vaivihkaa soittamaan nahkafagottia siihen viereen, traumathan siitä jäi.

Mutta silti. Liikkuessani ulkona, jos joku nyt sattuu kävelemään takana, epäilen sen aina olevan raiskaaja. Vieraat ihmiset kaduilla ovat PELOTTAVIA, uskon että ne tahtovat pahaa. Kun tapaan uusia ihmisiä, suhtautuminen on aina ensin viileä, koska se ihminen on kuitenkin joku lissu tai sekopää tai muuten vaan semmonen jota ei kannata päästää lähelle. Mutta kuitenkin voin hyvällä omatunnolla sanoa että minusta saa hyvinkin hyvän ja uskollisen kaverin/ystävän jos vain onnistuu hajottamaan epäluulot.

Ja aasinsilta on muodostettu, jotta voin tässä tekstissä kertoa uudesta luokkalaisesta! Se muutti tänne kuulemma vasta perjantaina, joten saatoin sen tänään bussipysäkille. Eilen olin sitä mieltä että luokan lissulauma kasvaa mutta tämä uusi tyttö vaikuttaa ihan mukavalta ja sitä paitsi se on ihmeen hyvin - joskin häröilyjämme oudoksuen - hengaillut meidän kaveriporukan kanssa. Totta kai haluan tutustua siihen paremmin, enkä säikyttää veks, mutta silti surettaa että se ei ehkä täysin tiedä minkälaisen ihmisen kanssa on tekemisissä. No, otetaan nyt vaikkapa se, että olen mielenterveysongelmainen. Sain keskiviikkona psykiatriselta "terveen paperit", mutta tiedostan itse etten ole vielä terve. Toivon vain, ettei talvesta tulisi elämää sekoittavan raskasta, että jaksaisin tsempata koulussa ja nostella numeroita.

Sitä paitsi minähän olen lesbo. Niin, sellainen juuri ja sehän on tässä maailmassa niiiin sairasta ja epänormaalia, vaikka homoseksuaalisuus ei olekaan ollut parafilia sitten vuoden -80. Ja kun nyt maailma on muutenkin ylikansoitettu, niin kertokaa minulle, mitä haittaa on ihmisistä joilla ei ole tarvetta jakaa sukusolujaan eteenpäin (varsinkin kun geeneissä kulkee diabetesta ja mielenterveysongelmia, ehhehee)? Jos joskus löydän jonkun, jos laki sen sallii ja jos välttämättä haluan, adoptoin lapsen jostain kehitysmaasta. Luultavasti en kuitenkaan muksua ole hankkimassa, toki mielipiteet voivat aina muuttua.


Huomenna olisi edessä suurta itseluottamusta, rohkeutta, riskinottokykyä ja plaaplaaplaa vaativa tehtävä. Aion kysyä Essiltä halausta... Se on vaikeaa ylipäätään jo siksi että Essi on puolijumala. Ja koska pelkään että se kieltäytyy. Ja tietenkään en mene möyrimään ihmisiä jos esim. paitani on märkä hiestä tai vastaavaa, asdaddasdad vaikeaa. Mutta ei tästä enempää, palaan huomenna kertomaan miten meni n__n

16.7.2011

Ja miten kävikään, että lapsuus, se vain loppui.

Muistan kuinka joskus pienenä, vielä ostoskärryistuinikäisenä sain päättää lottorivin. Osoittelin sormella rastinpaikkoja ja vanhempana luettelin numeroita.
Myöhemmin pelasin kavereiden kanssa telinepolttopalloa, leikin hevostallia ja hypin hyppynarulla. Kävin metsässä kävelemässä. Pyöräilin pihapiirissä

Mitä ihmettä noille ajoille tapahtui?

Turhaan edes kysyn, sillä tiedän itsekin. Meille tuli tietokone. Siihen se elämä sitten katosikin.
En kovin pitkään koulun alettua jaksanut enää tehdä läksyjäkään, sanoin aina tehneeni jotta pääsisin koneelle ja vietin kaiken vapaa-aikani dataillen. Tänään viimein havahduin ja tajusin tuhlanneeni elämäni ehkä parhaat vuodet koneen ääressä. Mikä elämä?


En jaksa väsätä mitään kertomusta VPK-leiristä, koska siellä tapahtui niin paljon enkä osaa lyhentää. Mutta oli varsin ihanaa ja kivaa, halailin paljon (varsinkin kouluttajia <3) ja söin vähän. Ei ne mulle tehneet kunnolla ruokia siellä.
Olin toissapäivänä Vepsässä kavereiden kanssa ja paloin, eilen käytiin isin kanssa tädin luona kattomassa sitä pikkuista serkkurääpälettä ja ai että kun oli pieni!
Ikävöin koulupsykologia, mutta se tulee ehkä jo puolen vuoden päästä takaisin. En kyllä usko.



Eikä minulla ollut asiaa.

29.6.2011

Serkkupoika ja muutakin uutta

Kipaisin tänään levykaupassa ostamassa pari levyä kun ei muutakaan tekemistä ollut, ihan vaan sen kunniaks että sain eilen uuden mp3-soittimen: Creative ZEN Style 100, jonka nimesin juhlallisesti Mariannikiksi. Äxästä tarttui mukaan Vuokko Hovatan Lempieläimiä ja Liaani, sekä Indican Valoissa.

Tänään syntyi nuorin serkku, jonka laskettu aika oli vasta elokuussa, mutta synnytys jouduttiin käynnistämään. En ihan tarkkaan tiedä mitä siellä oli tapahtunut, täti otettiin juhannuksena sairaalaan korkean verenpaineen vuoksi. Taidan lelliä lapsukaisen pilalle <3 Meillä on ikäeroa saman verran kuin tädillä ja mulla - Olenkohan mäkin 14 vuoden päästä synnyttämässä? En kyllä usko...

Mitään asiaa mulla ei tän enempää ollut, kävin eilen Turun linnassa, meinasin pökrätä ja näin. Tämmönen nopeahko tilannepäivitys. Lähen sunnuntaina leirille ja tuun perjantaina, laitan siitä jotain kertomusta tännekin jos jaksan.

28.6.2011

Kuulin kolibrin ja itkin vuoksesi

Tulipa mieleen selvittää vähän aikaisemmissa teksteissä viittaamaani henkilöön, jotta tekstit eivät olisi NIIN epämääräisiä.

Ko. henkilö on siis, kyllä, opettaja kuten tästä tekstistä kävi ilmi. Musiikinopettaja, Essi, viimeisimmän tiedon mukaan ei vakituinen, vaikka saisi kyllä olla. Yks hemmetin enkeli.

Ekan kerran se ilmestyi tunnille kun meillä oli afrikkalaisia vierailulla - kukaan ei tuntenut sitä ja sen vuoksi kaiki luulivat sitä afrikkavieraaksi. Totuus taisi paljastua seuraavalla tunnilla, kun harjoittelimme itsenäisyyspäivän ohjelmistoa. Löysin joulukonserttinuoteistani maininnan "Kreikkalaisella tavalla kalevalahippi" - mielestäni naisen kasvonpiirteet ja vaaleat, kiharat hiukset olivat jotenkin todella kreikkalaiset, mutta ihminen oli kuitenkin käytökseltään todella suomalaisen oloinen. (Myöhemmin kävi ilmi että se on tekemisissä myös kansanmusiikin kanssa - ainakin se osa kuvauksesta osui siis nappiin sillä tavalla kuin tarkoitin!) Syksyllä hipahtava pukeutumistyyli tarkoitti mitä tahansa tarpeeksi värikästä, siitä siis kuvauksen lopussa mainittu hippi.

En muista, oliko ennen joulukonserttiharjoituksia mitään häslinkiä (muistan ainakin väittäneeni että se vihaa minua ja se käski lopettaa moiset puheet alkuunsa), mutta ensimmäisissä isoissa harkoissa sain paniikkikohtauksen, jo ennen sitä oli tuntunut etten halua esiintyä, en missään nimessä! Luokkalaisen isosisko sen ensin huomasi, tuli viereen kysymään mikä on ja haki sitten opettajan siihen viereen. Sille avauduin siitä miten en halua esiintyä, mutta pelkään että minut potkitaan pois musiikkiluokalta jos kieltäydyn. Se lupasi minulle ettei minun tarvitse esiintyä, jos en halua ja saattoi sitten ertsalle. Ertsa heitti minut kotiin.

Itsenäisyyspäivän konsertti meni minun osaltani katsomossa istuen, samoin Lucia-kulkue, mutta joulukonserttiharjoituksiin osallistuin. Viimeisissä isoissa harjoituksissa minun olisi pitänyt palauttaa joku lappu, kai esiintymiseen liittyen, Tuen sihteeri tiukkasi miksi en ollut palauttanut sitä
"Näillä näkymin mä en edes tule konserttiin"
"Miksi et?"
"Koska mä saan siitä paniikkikohtauksia"
Sihteeri meni hetkeksi hiljaiseksi ja totesi sitten että hyvä syy jos ei muuta. Pyysi että jos kuitenkin tulisin.

Seuraavana päivänä minä menin kirkolle sovittuun aikaan. Ei minua tainnut edes ahdistaa, lepatin vain kuorokaavussani ympäri Tuomiokirkkoa, kunnes löysin paikan jossa saatoin olla yksin. Olin ylpeä itsestäni, koska uskalsin mennä vaikka ei edes olisi ollut pakko. Konsertin lauloin täydellä tunteella niin kuin vain elävät voi ja lopputunnelmat olivat varsin positiiviset. Minä tein sen!

Essi ei vielä jouluna ollut kuitenkaan niin äärimmäisen tärkeä, koska en vielä tuntenut sitä niin hyvin - olihan hän ollut sijaisena vasta parisen kuukautta. Annoin joululahjat lähimmille kavereille, kasiluokan ihastukselleni ja luokanvalvojalle. Toista musiikinsijaista ei näkynyt, muistan kuinka kysyin sitä vakituiselta musiikinopettajalta hänen ja kolibrin kävellessä ylös portaita. Päättäjäispäivä oli ryntäilyä sinne tänne, ET-oppilaana olin juoksemassa glögiä seiskojen kerrokseen. Muistan itkeneeni kun odotin koulun pihassa kyytiä - en olisi halunnut vielä joululomaa.

Vuoden alusta en taida muistaa kuin sen että ensimmäisellä kuviksentunnilla panikoin koska olisi pitänyt piirtää torso - alaston naiskeho on niin pyhä että pelkäsin failaavani sen. Se taitaa olla ainoa kuvistyö johon en ole pystynyt. Muistan että oli pirun liukasta ja kylmää ja teknisen työn tunnit ahdistivat, ensin terävien esineiden takia, sitten jäätyäni jälkeen ja kesken kevään vaihdoinkin käsitöihin. Ensimmäiselle käsityötunnille mennessäni minulla oli työn alla virkattu laukku, sain sen samana päivänä valmiiksi. Virkaten olin kuluttanut suurimman osan teknisen työn tunneistakin, ertsan luokassa. Ironista?

Kevät meni kiukutellen. Ahdisti, vitutti, kaikki oli huonosti eikä kukaan ymmärtänyt, ihmiset lähtivät ympäriltä ja opontunnit saivat tuntemaan ettei minusta ollut mihinkään. Essin ainainen pirteys ärsytti ihan liikaa. Eräänä päivänä se totesi olevansa väsynyt, tunnin jälkeen menin möläyttämään sille että ole väsynyt useammin, koska silloin kun tarpeeksi vituttaa, ei se pirteys oikeasti ole mikään maailman paras asia. Onneksi se ymmärsi eikä suuttunut. Yhden tunnin jälkeen aloin pakkaamisen lomassa laulaa Ultra Bran "Lähettäkää minulle kirjoja" kovaan ääneen ja se kehui ääntäni, olisin kiittänyt mutta periaatteesta en voinut lopettaa laulamista. Muistinkohan edes hymyillä?

Oikeastaan se oli ärsyttävä ihan jopa kevätkonserttiin saakka, eikä asiaa helpottanut se, että afrikkalaiset laulutkin tursuivat korvista ja muualtakin. Kevätkonsertissa sain heti kenraaliharjoituksissa päälle Sen Fiiliksen, tässä tämä nyt on ja tämän vuoksi ollaan kärsitty koko kevät. Minulla ei ollut vaikeuksia noudattaa vakiopettajan ohjeistusta "pitäkää hauskaa" ja jostain syystä Essikin oli maailman kaunein ja täydellinen olento ollessaan selvästi iloinen. Kävin tauolla ostamassa jotain Danonen juotavaa jogurttia ja Gefilus-mehua, hiilarit saivat mahani sekaisin. Kovasti paljon hävetti. Ennen konserttia otin torkut ja heräsin kun salissa oli jo paljon väkeä ja kaveri tyrkkäsi hereille.
Tanssiessa ja laulaessa tuli väsy ja hiki, mutta tunnelma oli katossa. Yleisö oli lähempänä kuin mihin olin tottunut, koska konsertti pidettiin alakoulun salissa, mutta se ei menoa haitannut, päinvastoin! Muiden laulaessa katselin hyväntuulisena ja ehkä vähän kateellisena kun konsertissa djembehemmo yritti opettaa Essille jotain jännää sorminäppäryysjuttua - Essin ilme silloin oli jotain mikä sai minut uskomaan että maailmassa on olemassa ystävyyssuhteita, vaikka niitä ei minulle ylenpalttisesti olekaan suotu.

Konserttien väliajalla juttelin sen kanssa, jotain siitä että väsyttää ja se kertoi että sen oli pitänyt käydä itkemässä väsymyksen takia. Se oli siis ihminen ja osasi tehdä muutakin kuin olla ylenpalttisen iloinen kuin olisi vetänyt jotain hassua mönjää. Toisessa konsertissa se istui suht takana miehensä kainalossa silloin kun ei johtanut kuoroa. Siitä hetkestä olen kertonut ensimmäisen havaintoni siitä miten tunnen muidenkin tunteet - tunsin olevani rakastunut mutta se rakkaus ei ollut omaa. Ahdistikin, "miksi minulla ei ole ketään tuollaista". Rättiväsyneinä esiintyjät siivosivat salia ja lähtivät kotiin, kotimatkalla taisin itkeä.

Viimeinen kerta kun otin Essin kanssa yhteen taisi olla, kun hän ilmoitti että avustaisimme Virsivisassa - "minähän en virsiä laula!" Se taisi myös olla suurin "tappelu", säälittävä tosin sekin. Kuitenkin kun lauloimme ensimmäistä kertaa Essin sovittamia virsiä, innostuin. Itse tilaisuudessa minua ahdisti ennen kuin piti nousta korokkeille ja ravasin ympäri mattoa Satu Sopasen virittäessä kannelta vieressä. (En tajunnut että se oli se, olisin pyytänyt nimmaria, olen fanittanut sitä melkein 14 vuotta!!!) Korokkeilla jouduin taistelemaan itseni kanssa etten olisi hypännyt alas korokkeelta ja halannut Essiä, niin lämmin se oli silloin. Lauloimme oman osuutemme ja menimme kuuntelemaan tilaisuuden loppuun, yrityksemme pidätellä naurua olivat heikkoja esitysten ollessa epävireisiä. Lyriikatkin muuntuivat pienten suussa muotoon "Hän, Isä, rakkahasti ain vaanii luotujaan..." Emme kuitenkaan tainneet kerätä pahoja katseita sen enempää. Lähdimme etuajasta syömään meille tilatut kerrosateriat ja jäätelöt Hesellä, olin jotenkin todella ylpeä siitä että kolibri sattui tilaamaan saman juoman ja saman kastikkeen jäätelöönsä kuin minä :D Essi sanoi heipat, ilmoitti että päättäjäisissä nähdään ja kiiruhti junaan. Lähes itkin ja heitin hampurilaisen sämpylät roskiin, ahdistuksissani pakotin itseni syömään vielä pehmiksen enkä siitäkään vohvelia. Sitten poljin kotiin ja kirjoitin sille kirjeen, joka sisälsi mm. anteeksipyyntöjä kaikesta mahdollisesta ja pyynnön saada halata sitä. Annoin sen seuraavana päivänä äitiyslomalta palanneelle vakituiselle musiikinopettajalle ja pyysin laittamaan Essin lokeroon. Loppu on kerrottu jo aikaisemmassa tekstissä.

Tämän tekstin perusteella minulla ei pitäisi olla mitään vaikeuksia kirjoittaa sitä äikäntunnilla määrättyä elämäkertaa, mutta jotenkin en vain onnistunut? Toki jos vajaan vuodenkin tapahtumat vaativat toisinaan ankaraa muistelemista, voi se 14 vuotta olla vielä hankalampi. Mutta silti?

Lisäys 7.3.2012: Kyllästyin kolibri-lempinimen käyttöön, se oli tökerö ja sitä paitsi haluan puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tuskin tätä blogia kukaan kuitenkaan lukee ja sitä paitsi Essi on Essi vaikka voissa paistaisi.

23.6.2011

Täällä kukaan ei kosketa, ota minut syliin sitten kun tulet hakemaan.

Mulla on kamala, levoton ja uhattu olo. Kyllä, olen yksin kotona, turvassa. Turvassa kaikilta muilta paitsi itseltäni. Ja loppujen lopuksi omat ajatukset ne eniten vahingoittaa.

Mun kirjoittaminen takkuaa tänään todella pahasti mutta pakko mun on yrittää purkaa tätä edes vähän. Mulla on tuttu ahdistukseen liittyvä pala kurkussa, mutta se on jotenkin erilainen kuin yleensä. Sitä ei saa painettua sormilla solisluun yläpuolelta, se ei ole kova vaan pehmeä eikä siirry.
Koneeltani soi PMMP jotta asunto ei olisi niin hiljainen ja tyhjä. Silmäkulmassani on jotain kosteaa, mutta ei minua itketä. Minä pelkään, minua ahdistaa, olen lähes pakokauhuinen mutten kykene liikkumaan mihinkään. Tekis mieli tekstata siskolle että saanko mennä sinne mutta varoitusaika on vähän lyhyt. Mutta kun nyt ois hätä, kyllä se ymmärtäis. Mutta ei se silti ole sun biologinen sisko, se on loppujen lopuksi vain kaveri josta sä tiedät liian vähän. Ei sillä ole velvollisuutta, sillä on omakin elämä.
Mulla ei ole paikkaa mihin mennä. Periaatteessa joo ois, vaikka mitä paikkoja, mutta yhdestäkään ei löydy ihmistä jonka syliin/viereen käpertyä ja vaikka ihan nukahtaakin, ei, ei mulla ole sellaista ihmistä. Ainuttakaan. Se on surullista, mutta en minä voi sille mitään. Sen kanssa pitää elää.

22.6.2011

Tai sitten keitän muina naisina kahvia ja unohdan

Tämä on väsynyt aamu. Paleltaa ja haluaisin painua peiton alle ja nukkua koko päivän. Kahvi oli loppu.

Mutta kun menen Tyttöjen Talon (ylläri) kanssa keilaamaan, en minä ehdi nukkua. Siellä on harmaata, en pidä siitä. Ehkä huonekin on vähän normaalia vilpoisempi. Pitääköhän laittaa lapaset käteen ja villasukat jalkaan...?

Yhden ihmisen loma alkaa huomenna. Taas yksi menetys. Ei näin.
Olen yrittänyt löytää sellaisia jotka pysyvät, mutta onko minulla yhtään sellaista? Tyttöjen talolla, kyllä, mutta pelkään ettei se saa enää rahoitusta jatkaa, minulla ei olisi enää paikkaa johon mennä. Koulun kesto on myös rajallinen, eikä minulla ole pokkaa häiritä niitä ihmisiä enää lähdettyäni, vaikka ertsa sanoi että kyllä minusta pidetään huolta vielä sen päättymisen jälkeenkin. En minä halua, välillä pitää kasvaa.
Loppujen lopuksi minulla on vain itseni, ihminen jonka kanssa tulen toimeen vain jotenkuten. Olen jatkuvassa ristiriidassa itseni kanssa, teen kaikkea typerää jota kadun myöhemmin vaikken tekisi sitä tahallani ja hermostun itselleeni sisäisesti jos hetkenkään olen ylpeä itsestäni: hyi mitä itsekeskeisyyttä! Ei se kuulemma aina ole niin paha asia, mutta ei se muuta vääräksi sitä tosiasiaa, että itsekyys on silti pahin piirre mitä ikinä voin itsessäni tunnistaa ja se aiheuttaa pitkäkestoisen morkkiksen ja syvää itsetutkiskelua.

Taidan lähteä keittämään kahvia, josko edes jostain tulisi jotakin.

21.6.2011

Pahaa ja rumaa.

Elän väärin koska en vain tiedä mikä on oikea.

Tänään minä vihaan ulkokuortani
Vihaan sisustaakin.

Enkä usko, että asenteeni tulisi muuttumaan vaikka muuten muuttuisinkin. Mitä siitä vaikka kehoni olisikin koon mukaan okei, siitä ei ikinä katoa se mitä olen ollut. Raskausarvet ja muutkin arvet. Mahdollinen nahkaläpyskä sen paikalla missä on ennen ollut kasa läskiä. Kasvoni ovat aina pyöreät, ne ovat vain sen malliset. Minulla on edelleen riski lihoa uudessaan, diabetes ja lihavuus kulkee suvussa, geeneissä. Miksi juuri minulle ne geenit?

Olin tänään samaan aikaan saunassa luultavasti maailman täydellisimmän vartalon omaavan ihmisen kanssa. Otti päähän, rankasti, hävetti, kannustikin, mutta vain vähän. Joku totesi ahdistellessani ennen saunaa että se kroppa tulee sillä varmaan geeneissä. No kiitos, tuohan auttoikin niin maan perkeleesti. Kyllä mä tiiän että kaiken tän rasvan alla mun kehoni saattaa olla hyvinkin nätin mallinen, mutta silti, silti mä en tule olemaan siihen tyytyväinen - mä olen liian leveä. Lyhyt ja leveä. Näytän väkisin tukevalta.

Totesin että yks Talon kävijä on ihana. Sen kanssa on tullu lähinnä väännettyä pervoa ja hämärää läppää ja juteltua kissoista. Yhessä valokuvanäyttelyssä ku ootettiin pihalla et lähetään pois, se huomasi mun käsivarret.
"Mitä sulla on käsissä."
"Arpia."
Se ei sanonut ettei saa, ei hämmästellyt kummastellut kysellyt yökötellyt. Se sanoi vaan:
"Aa. Mä ymmärrän."
Tänään kun ahdistelin ulkonäöstäni, se totesi että olen kuulemma nätti näinkin. Jossain välissä kun makoilin mökin sängyllä väsyneenä vähän kippurassa se tuli tupaan ja totes että näytän vähän kissalta ja tuli rapsuttamaan. Oli varma että näyttäisin söpöltä kissankorvat päässä ja innostui kun sanoin että mulla on.
Lupasi että saan tulla rapsuttelemaan kun sille tulee pari kissaa väliaikaiseen asutukseen.

20.6.2011

Siellä psykologi missä mainitaan.

Mä olen lähiaikoina ajatellut mein koulupsykologia (jonka mainitsin toissa tekstissä) ihan hirmuisesti, en tiedä vaikuttaako se asiaan, mutta tänään tapahtui jännä.

Poljin jokirantaa pitkin kotiin Tyttöjen talon blogitiimin kokoontumisesta, liikennevaloissa silmääni lensi ötökkä. Pysähdyin ja koitin kaivaa sitä pois, mutta kun ei lähtenyt niin aattelin että olkoon. Nostin katseeni takaisin eteenpäin ja kukas muukaan sieltä kävelee lastenvaunujen kanssa kuin kyseinen koulupsykologi. Se ei ollut muuttunut kasvoista lainkaan, oli ihan yhtä kaunis ja hymyilevä kuin ennenkin. Nostin jalan maasta ja polkaisin vauhtia, kohdalla nyökkäsin sille kai pieni hymyntapainen kasvoillani, en ole varma.

Yllätin itseni suhtautumisellani. Viime syksynä nähdessäni ihmisen aamuisin, ensimmäinen reaktio oli suru ja ikävä. Viimeinen kerta kun näin hänet kouluruokalassa, luulin että hän oli jo mennyt ja järkytyin, ehkä suutuinkin vähän.
Tänään tunne ei ollut mitään noista neljästä, tänään minä tunsin iloa (ihanaa, se on olemassa se on elossa ja ihan kuin ennenkin) ja lämpöä. Ja totesin, että mikään ei oikeasti piristä kuin sen ihmisen katse. Kohtaamishetkellä valvottuja tunteja oli takana kai vähän yli 24 ja se alkoi jo vähän tuntua, mutta pyöräillessäni eteenpäin huomasin olevani hereillä ja valppaana.

Loppumatkasta tarkkailin kaikkia lastenvaunuja ja tietynlaisen hiustyylin omaavia ja säikähdin joka kerta, kunnes huomasin miten tyhmä käyttäytymistapa tämä oli ja sanoin itselleni: ei, höpsö, se on yhdessä paikassa mutta se ei tarkoita että se on kaikkialla.


Niin hyvä kuin päivä onkin kokonaisuudessaan ollut, tuo teki siitä lähes Kaikkein Parhaan. <3

Voiko ihanammin päivän enää alkaa?

Herään keskellä yötä alavatsakipuun, käyn vessassa ja jään pikkusohvalle. En saa unta. Jossain välissä taidan torkahtaa mutta herään kuitenkin pian.

Isä herää kello 05:30, laittaa housut jalkaan, käy vessassa, siirtää leivänpaahdinta, keittää kahvia, juo kupillisen ja lähtee töihin. Lähes heti ulko-oven sulkeuduttua äidin herätyskello soi, 05:45. Äiti kuhnustelee sängyssä pitempään kunnes nousee ylös, käy myös vessassa, käy suihkussa ja laittaa aamukahvia. Sitten se suunnistaa parvekkeelle aikeenaan polttaa tupakka, mutta huomaa minut ja jää ihmettelemään. Vetää suuren nallekarhun pääni alta ja käy tupakalla. Koska pääni on menettänyt tukensa, painaudun lähemmäs pehmeitä tyynyjä jotka toimittavat selkänojan virkaa. Parvekkeelta tullessaan äiti taittelee päiväpeiton paremmin päälleni, hakee kännykän ja ottaa kuvan. Sitten se avaa tietokoneen.

Kierähdän lattialle ja hengaan siellä jonkin aikaa, uni ei ole tullut yrityksestä huolimatta, nousen ylös ja laahustan vessaan. Pesen kädet ja astun vaa'alle, joka väittää painoni olevan 100 g eilistä korkeampi. Ei. Siirrän vaakaa aavistuksen verran vasemmalle ja nousen uudelleen. -500 g. Ei niinkään. Nousen vaa'alta ja astun takaisin, vielä kerran se näyttää -500 mutta kun ruutuun ilmestyy loppuina kertoina -100g, minä uskon. Pudotusta se on sekin.

Menen keittiöön ja kaadan itselleni kupin kahvia, laitan joukkoon kolme Hermesetasta ja kermaa. Juon kahvin, jätän kupin pöydälle, haahuilen hetken kämpässä, palaan keittiöön ja syljen osan suuhuni palautuneesta kahvista kuppiin. (Kärsin ruminaatiosta kummasti varsinkin silloin kun on vähänkään morkkis tai kun olen syönyt jotain hyvää.) Kaadan kahvit kupista viemäriin ja huuhtelen kupin. En jaksa laittaa sitä tiskikoneeseen.

Avaan netin päästäkseni kirjoittamaan varsin epätavallisen aamuni tänne. "Life? Is it worth of downloading?"

16.6.2011

Miksi kaiho kaukaista kohtaan sirkkelin lailla sielussa soi?

Mä toivon että mulla olisi joku. Joku sellainen joka pitäisi kiinni ja halaisi ja olisi se olkapää jota vasten voisi itkeä ja jonka ei välttämättä tarvitsisi kuin olla läsnä. Mutta en mä tule koskaan saamaan ketään sellaista, koska olen mätä. Läpimätä. En tee mitään oikein.

Kissat eivät puhu. Ne eivät syytä eivätkä juorua, toivon että mullakin olis yksi. Voisin kaapata sen syliin, olkapäälle ja halata sen pehmoista turkkia ja se nuolisi sormia ja kehräisi. Mä voisin vihdoin itkeä ja kuivata silmät vaivihkaa sen karvoihin. Se olisi tyytyväinen kun saisi ruokaa, unta ja huomiota. Ei mun tarvitsisi nuolla sen persettä miellyttääkseni tai pelätä että se hylkää mut. Se pysyisi. Mutta mitä sitten kun mirristä jättäisi aika?

Jos siinä tilanteessa oltaisiin, ei se ykskään (viitattu 4.6.) mua hylkäisi. Mutta sekään ei ole ikuinen, se lähtee joskus. Pian. Sitten mä romahdan Palatsin nurkkaan ja yritän raapia käteni auki tai vastaavaa - kuten silloin kun yks toinen lähti. Mä pyydän siltä syksyllä että varoittaa ajoissa sitten kun sen aika on. Mä tahdon surra etukäteen ja kaikessa rauhassa. Se helpotti mein koulupsykologinkin kanssa, se että pahinta oli se odotus. Se lähtö oli etukäteen niin kamalan iso mörkö mutta sitten se oli ohi. Jos koulupsykologi ei olisi lähtenyt, mä en välttämättä kokisi mein luokanvalvojaa niin tärkeäksi, tosin se on huonokin juttu. Mutta mun pitää oppia luopumaan.

Kissojen kanssa touhuaminen olisi mitä parhainta terapiaa. Siksi mä toivon että saan aikaiseksi hakeutua sinne kissalaan vapaaehtoiseksi, siellä saisi rapsutella turkkia sydämensä kyllyydestä ja olla sillä tavalla hyödyksi. Ja sitä paitsi ihan jo senkin perusteella millaisen vaikutelman sain Heidistä (Leyser, eläinsuojeluvalvoja, haastateltiin sitä yhen porukan kanssa), haluan sinne kahta kauheammin! Ehkä oli ihan hyväkin tavata se ekaa kertaa "omalla maalla", niin että en ollut sen reviirillä ja mulla oli ympärillä tuttuja ihmisiä. Joku yhellä foorumilla sanoi että on paljon jos voi käydä vapaaehtoisena edes kerran viikossa - mikä olisi mulle liian vähän, mä muuttaisin sinne kissojen keskelle asumaan jos vain voisin.

Haluisin jutella siskon kanssa. Mulla on sitä ikävä ja musta tuntuu että mä vaivaan sitä tai jotain, kun tekstailen sille, mutta toisaalta musta tuntuu että jos en tee sitä niin sit se luulee että mun mielestä se ei ole niin tärkeä että kannattais pitää yhteyttä. Välillä on aika perseestä olla näin onneton ihmissuhteissa. Tuntuu että mulla ei ois mitään oikeutta pitää sitä aina hetkittäin vähän kusipäänä, koska jos se on kusipää niin mikä itse olen? TOISAALTA kukaan ei ole täydellinen ja kai mäkin saan välillä vähän ärsyyntyä, kun en nyt kuitenkaan ole pitkävihainen ja annan helposti anteeksi. Vähän liiankin helposti joskus. Aina puhutaan parhaasta huonosta puolesta, helposti anteeksi antaminen on mun huonoin hyvä puoleni.

Kertookohan se mun elämästä jotain, että mulla on keinotekoinen sisarussuhde ja musiikinopettaja epäjumalana? Että mä yritän väkisin luoda hyvää kaiken tyhjyyden täytteeksi? Hyvää se voi ollakin, mutta ei aitoa. Mä tiedän sen itsekin. Loppujen lopuksi, mikäpä mun elämässä edes olisi aitoa? Mikä maailmassa on enää aitoa? En osaa sanoa. Elän kaiken niin voimakkaasti, nykyhetken, muistot, jopa muiden tunteet. Silloin on vaikea erottaa mikä siitä kaikesta on omaa ja mikä ei. Ihan kuin seuraisi elokuvaa, mutta aistien paikalla olisikin tunteet. Olen ehkä liian paljon niiden vietävissä. Aivokuolleena voisi olla kivaa mutta ehkä ei sittenkään.

Ehkä mä joskus opin.

8.6.2011

Tarkoitus oli syödä aamupalaa

Söin kaiken.

Olen myös lähipäivinä kieriskellyt itkien lattialla pelkän pahan olon takia, halunnut kuolla, luvannut, etten enää ikinä syö (in your dreams... -_-') Ja toivonut että edes joku olisi pitämässä kiinni ja halaamassa. Maanantaina kävin hakemassa postista tilaamani PMMP:n t-paidan. Koko XL, kiristää. Eilen tuli äidin kaverilta tilattuja paitoja, mm. hieno kissapaita. Koko XL, Raunikselle mallia napapaita. Vihaan jatkuvasti paisuvaa ruumistani ja kaksoisleukaa jonka vielä jotenkuten saan peitettyä jos oikein venytän kaulaani. Eilen tilanne oli muutenkin ahdistellessani se, että katsoessani peiliin tuli itku pelkän ulkonäön vuoksi.

Ja mitä teen asian eteen? Istun koneella valittamassa ja syön vielä vähän lisää! Maha on täynnä, liiankin, oksettaa, mutta se on sellainen asia mihin minä en ryhdy.

Viikonloppuna on VPK:n alueleiri, vähän jännittää, koska kahdella viimeisellä leirillä on joka ikinen ilta päättynyt siihen että itken ahdistuksissani itseni uneen. On siellä tietty kavereita jotka tukee mutta niilläkin menee aina hermot. En mä silti niiltä leireiltä jäisi pois missään nimessä, koska päivätoiminta vaan on jotain parasta. Mutta ne illat, ne illat...
(Ja kun sekä tolla alueleirillä että isolla leirillä on kioskitoimintaa = överimässyt omnomnom, PULLAMURSU.) Isolle leirille tulee sentään rakas ystäväni ja pieni ihastukseni Siiseli. Kyseinen Siiseli muuten tulee huomenna yöksi, hihhihiihii <3

Kuulostaapa tekstini vaihteeksi kunnon kliseiseltä teiniblogitekstiltä. Joo, just semmoselta jota olen koittanut välttää. Helmikoristeiset hapsuverhot olkkarin ikkunassa imeytyivät tuulen mukana sisään ulos parvekkeen ovesta ja kolisevat ikkunapeltiä vasten. Ärsyttävääkö? Ai, ehkä vähän (enemmänkin).
Tänään voisi lähteä vaikka ulos, tietäisinpä vaan että minne ja mitä tekemään. Eli luultavasti mökötän koko päivän sisällä.

Eilen lensi talviturkki, meressä oli kylmää mutta mukavaisaa!

5.6.2011

...

Pidä kiinni,
pidä hellästi ole siinä
ole niin kiltti

Sano ettei hätää
minä pyydän
Sano että pysyt siinä
Sano että se hetki kestää
Ei se lopu koskaan

Halaa minua kuin katoaisin
jos vain hetkeksikään päästät irti
Sano että olen kaunis ja arvokas
tärkeä
Vaikken minä sitä uskokaan
Tahdon että tulet lähelle
että voin tuntea sinun lämpösi
Että voin tuntea olevani turvassa

Kosketusta vailla vapiseva Raunis

Ehti tulla myöhäisilta ennen kuin itkin.


Mutta itkin sitten kunnolla.
Minä itkin muistoa halauksesta, sitä miten se vain käveli ja halasi, ei edes moikannut tai muuta muodollista. Se oli jotenkin niin spontaania, ihan kuin olisimme olleet "samanarvoisia", ei tarvinnut katsoa sitä (henkisesti) ylöspäin. Se lämpö, kosketus. Laajan pinta-alan kosketus.
Minä itkin rajatonta vapautta, en minä tiedä mihin sen käytän, en halua tuhlata sitä mutta toisaalta ei ole tekemistä eikä seuraa. En halua nukkua, koska jo sekin olisi tuhlausta.
Minä itkin yksinäisyyttä ja itkin vielä lisää koska kukaan ei itkiessäni pitänyt kiinni olkapäistä ja ollut seurana.
Minä itkin huolta, huolta kavereista ja omasta jaksamisesta. En minä halua, että se yksi tuhoaa elämänsä vain olemalla hölmö.
Sitä ei käy niin kauan kuin minä olen elossa.

Minä itkin puhdistuakseni, itkin silmämeikit ja pahan olon, patoutumat, kaiken pois. Jäljelle jäi tyhjää ja minä yritän täyttää sen tyhjän hyvillä asioilla, jotta jaksaisin vaikeammilla hetkillä. Jos jollakulla on huomenna vapaata, lähden uimaan. Tai sitten yritän saada kasviota kerättyä. Miten vain, mutta huomenna minä en suunnittele, huomenna minä TEEN.

Tai siis tänään.
Oikeasti nukun liian myöhään, huominenhan on joka tapauksessa vapaapäivä. Lomaloma alkaa vasta maanantaina. Mutta silloin!

4.6.2011

Päivät oli kauniita, niin kuin ohutta paperia

Se halasi mua.

Valvoin koko yön, laittauduin nätiksi. Jännitin ihan liikaa, tunsin kuinka alushame valui. Harhailin konserttitalon lavan ja penkkien väliä, jännitin jännitin jännitin. Olin sisältä kauhuissani ja yritin peittää sen.
Ei olisi pitänyt kirjoittaa sitä kirjettä
se suuttuu kumminkin

Salissa en uskaltanut katsoa sitä silmiin, vaikka tiesin että se näki minut. Se ei tullut luo. Yritin olla näyttämättä pettymystä.

Sitten, yhtäkkiä, se lähti kävelemään kohti. Ajattelin että nyt se tulee kertomaan miten opettajille ei ole sopivaa kirjoittaa sellaisia kirjeitä, minkäänlaisia. Ajattelin että se varmaan istuu viereen.
Ja sitten tajusin että jonkin lämmin ja ihana alkoi halata minua. Pomppasin seisomaan mutta sen olkapäät tulivat vastaan, tartuin kiinni ja laskeuduin vahingossa vähän alaspäin. Ei täydellinen onnistuminen, mutta halaus silti. Menin onnesta sekaisin.
Suustani pääsi pieni "kiitos."

"Se oli tosi sympaattinen se kirje."
"Mä mietin koko viikon että oisko sittenkään pitänyt kirjottaa sitä."
"Höppänä." *naurahdus*

Sitten se lähti pois ja minä jäin pidättelemään itkua.
Ei jumalauta, se todella halasi.
Apulaisrehtorin puhe ja muu menivät ohi lähes kokonaan, myös siksi, etten jaksanut kuunnella sitä uskonnollista skeidaa. Mutta kuitenkaan, kuitenkaan en voinut olla komppaamatta kun apulaisrehtori sanoi:

"Niin pysyvät nämä kolme:
usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus."

Minä rakastan niitä kaikkia. Ne ovat uskomattoman tärkeitä ihmisiä. Meinasin itkeä tänään ja ihmettelen, miten ikinä kestän kun tilanne on kahden vuoden päästä taas edessä. Silloin minä en enää palaa takaisin.

Afrikkalaislauluja laulaessa ja tanssiessa katsoin kerran vahingossa sitä silmiin. Käänsin katseeni pois etten vain olisi pillahtanut itkuun. Se on niin kaunis, lämmin ja iloinen.

Poistuimme salista, menimme ala-aulaan odottamaan luokanvalvojaa. Sekin oli kaunis, kuten tavallista. Metelissä en meinannut kuulla nimiä ja olisin halunnut olla aakkosissa enemmän alkupäässä. Kohta se kuitenkin lausui minun nimeni, antoi todistuksen ja halasi, tahdon uskoa, että vähän tiukemmin kuin muita. Menin etsimään kasiluokkalaisia, koska olin luvannut halata ihmistä, jota en ollut nähnyt aikoihin. Se oli terveemmän näköinen, kaunis. Sanoi että olen söpö ja niin minä olinkin, tänään.
Juoksin ramppia alas kaverin luo. "Nyt on kaikki halattu, mennään pois!" Vieressä seisova kässänopettaja sanoi: "Et sä oo vielä mua halannu!" Halasin, ja se kehui mekkoa. Kiitin. Lähdimme pois.

Kadunkulmassa sain vielä ertsan kiinni. Halasin sitäkin ja se sanoi että olisi antanut elämänkatsomustiedosta ysin tai kympin, jos olisin vastannut kokeeseen. Kiitin silti.

Kävelimme torille ja ostimme kilon mansikoita, söimme ne jokirannassa ja menimme kirjastoon odottamaan kyytiä. Laskin keskiarvoni, 7,2. Petyin.
Vihdoin pääsin kotiin, nukahdin sohvalle ja nukuin jokusen tunnin. Heräsin, avasin netin. Söin. Äiti laski keskiarvoni uudelleen ja se oli sittenkin 7,6. Parempi.

Minulla on rajattomasti aikaa enkä tiedä mihin sen käyttäisin. Hämmentävää.

(Niin muuten, siskokin pääsi tänään takaisin Turkuun. Vihdoinkin!)





Jos olisin kissa, tämä olisi oikea hetki kehrätä.



Löysin peilistäni tosi nätin ihmisen. En tiedä mistä se sinne tupsahti, mutta toivon että se viihtyy siellä pitkään.

Eilen kaverin kanssa käytiin shoppaamassa vaatteita tälle päivälle, se oli enkeli ja maksoi mun ostokset. Maksan sille takasin tänään.
Lindexistä tarttui mukaan mekko, hiuspanta ja olkaimettomat ihonväriset rintsikat, myöhemmin päivällä käytiin äitin kanssa hakemassa vielä alushame koska alkkarit näkyi läpi. Kaveri osti kivan keltasen mekon ja sukkikset. Sitten me poljettiin kotiin.
Mun rintakehä muuten palo eilen, ku oli seiskaluokkien pesisturnaus. Kaunis vaalea rantu menee paloalueen poikki, siitä kohtaa missä oli olkalaukun hihna. Mutta meidän luokka voitti!!


Tänään, niin.
Tänään pääsen eroon mokkerinroolistani. Kamalan haikeaa, mä en saa tätä vuotta ikinä takaisin (enkä kyllä haluakaan -___-). En mä kyllä haluaisi olla tietyistä ihmisistä erossa paria kuukautta. Ne on mulle kovin, kovin tärkeitä.


Mutta en mä niitä vielä ikuisesti menetä :)

Linkki

25.5.2011

En osannut aamuyöllä nukkua

Siispä valvoin.

Heikko valo tosiaan puskee jo itseään tuon paskaisen ikkunan läpi, katulamput sammuivat hetki sitten. Yllättävän aikaisin, tosin eipä siellä enää pilkkopimeää olekaan. Kummallista, kun on tottunut siihen että aamulla on vielä hämärää kun lähtee kouluun - nyt jo seitsemän aikaan voi toisinaan olla liian aurinkoista ja kuumaa nukkumiseen. Tekisi mieli avata ikkuna mutta tulisi kylmä :c (Huoneessani on muuten myös ohuet verhot)
Koulussa on tänään Unicef-kävely. Koska olen huono ja vastuuton ihminen, en aio lahjoittaa senttiäkään, mutta aion kävellä. Paljon. En syö munkkia ja pyrin olemaan pitämättä taukoa. Viime vuonna oli ihan kivaa. Se tyhmännäköinen kamelipassi mihin kerätään tarroja, ah, pidän kovasti.

Jos siirtyisimme kertosäkeessä eteenpäin, tulisi se kohta jossa lauletaan: "en ehkä tarvitse sinua"
Joudun perjantaista eteenpäin rakentamaan jälleen uutta, luultavasti (ylläri) väliaikaista ihmissuhdetta, koska torstaina loppuvat erään tärkeän ihmisen työt. Mutta kun miettii, kuinka moni ja kuinka tärkeä on syksystä asti häippässyt, en usko tämän olevan se korsi joka katkaisee sotamursun selän. Ehei. Nyt minulla on syy elää, sellainen, joka riippuu vain minusta itsestäni.

Kaverin kanssa juteltiin että aloitettaisiin vesijumppa - pyysin koska en halua mennä yksin mummojen sekaan. Se hyvä puoli siinä tosin on, että en usko saavani niistä ulkonäköpaineita :D Tänään oli koululiikunnassa uintia ja innostuin siitä, miten siellä tehtiin vatsalihaksia! Tahdon uimaan jotta voisin tehdä niitä lisää ja lisää ja lisää ja ja ja. Kuivalla maalla en niitä kykene tekemään koska tuo hyllyvä kasa läskiä jota myös vatsaksi kutsutaan on tiellä... Toivottavasti ei enää kauaa.

Viimeisessä osassa lauletaan:
"Nyt huhtikuussa
kylmällä säällä
tulen viereesi"

Toivon että ensi vuonna tämäkin olisi totta.


Tässä tekstissä siteerattiin rankasti Ultra Bran "Heikko valo"-kappaleen kertosäettä, jos joku ei sitä vielä tiennyt.


23.5.2011

The point of no return.

Se on menoa nyt..


Ihan kuin silloin muutama vuosi sitten, kun pääsin ekaa kertaa Tornadoon: helvetisti pelotti mutta sillä hetkellä en halunnut mitään muutakaan.

22.5.2011

Uutta

Avaan ikkunan
Menen viileään suihkuun.

Tänään kyllästyin tunkkaiseen ja likaisen olotilaani. Haluan sen pois, pois, pois!

Pesen itseni joka puolelta, hankaan kaikki kirjoitukset ja kirkkoveneet pois jaloistani.
Laitan hiukset klipsulla taakse, ylöspäin. Ne ovat kasvaneet niin että se onnistuu taas. Minulla ei ole juurikasvua. Kietoudun Ikean mustaan pyyhkeeseen.
Palaan huoneeseen, jossa kuuma, ummehtunut ilma on vaihtunut kesän hajuksi. Ikkunasta käy viileä tuuli. Kuivaan itseni ja laitan vaatteet päälle. Musta, kevyempi hame ja liila toppi. Katson itseäni peilistä.

En minä ole kaunis, enkä mitenkään haluttava.
Mutta minä olen sievä ja minulla on kauniit silmät.

Menen kylpyhuoneeseen ja yritän kuivata hiukseni. Kärsivällisyyteni ei riitä ja sammutan föönin. Antaa hiusten kuivua itsekseen. Tulen pois, vaihdan olkapäiltä kastuneen topin samanväriseen ohueen t-paitaan ja kaivan repusta joululahjaksi saamani korviksen, joka on liian painava pidettäväksi. Sen pari on kai jo hävinnyt. Laitan korviksen koukustaan kiinni hopeiseen ketjuun ja menen kinumaan äidiltä rengasta jolla sen saisi järkevästi. Säädän korviksen kiinni pronssiseen ketjuun, vaihtaen papukaijalukkoja miten sattuu. Tein itse ja säästin, vai mitä?

Asetun sängylle löhöämään ja laitan soimaan Tiktakia. Minä muistan.
Tekivät hyvää musiikkia, vaikka sen välillä unohtaa. Ei saisi.

Minulla on hyvä ja uudistunut olo. Tänään suunnitellaan myös, miten huoneeni maalataan, huspois tipunkeltaiset tapetit, jotka ovat kaistaleen reunoista kuluneet ja revityt. Tänään ostetaan uusi uimapuku, sopiva, vaihteeksi. Tai ehkä kaksi.

Tänään on hyvä päivä.

No eipä ollut kummoinen maailmanloppu.



Kiihkouskovaiset, sanokaa mitä sanotte.

Minä sanon että bullshit.

21.5.2011

Mahdolliset jäähyväiset

Väitetään että maailma loppuu neljän tunnin päästä..

Minä kadun monia asioita
mutta en pyydä anteeksi mitään.

Ihan yhtä räkäisesti on minua ja muitakin kohdeltu, en ole syyllinen holokaustiin enkä Haitin maanjäristykseen.

Minä vihaan monia
mutta rakastan useampia.

Haluaisin ottaa kaikki tärkeät syliin ja halata. Minulla ei ole heistä ketään. Jos meitä ei kohta olisikaan, moniko tietäisi kuinka paljon heitä rakastan?

Minä en usko jumaliin, minä en ota kantaa politiikkaan, minä en käytä päihteitä enkä alkoholia, minä en ole tunnollinen oppilas enkä myöskään ole erityisen ihmisrakas.

En pidä itsestäni, en edes kunnioita, mutta silti tiedän etten ole olemassa turhaan.


Päätän maailmoja halailevan päivityksen tähän, huomenna kiroan itseni ja muun maailman alimpaan helvettiin, perun puolet puheistani ja olen taas piirun verran huonompi ihminen.

19.5.2011

Liian laiha rakkaani

Minulla on salaisuus. Tai ei se enää tämän jälkeen mikään salaisuus ole, jos joku tämänkin sattuu lukaisemaan.

Tavallaan haaveilen syömishäiriöstä.

Olen jotenkin mielipuolisella tavalla iloinen siitä, että minua on tänään oksettanut jokaisen aterian jälkeen. Kertaakaan en ole tietoisesti yrittänyt oksentaa, mutta käy mielessä, olisiko tämä alku. Tiedän että elämästä tulee helvettiä, jos on, mutta kuitenkin syömishäiriöissä on jotain mikä viehättää.
Olen ollut ylipainoinen jo yli kymmenen vuotta, eli suurimman osan elämästäni. Minua on kiusattu siitä ja olen useaan otteeseen, siihen on etsitty syitä mm. kilpirauhasesta, vanhempani ovat syyllistäneet siitä... Sillä tavalla ymmärrän itseäni, että tästä haluaa päästä eroon hinnalla millä hyvänsä. Itsestäni riippumattomistakin syistä en voi aina syödä niin asiallisesti kuin tahtoisin (VHH, mitä ei kaikkialla kunnioiteta) joten siinä tilanteessa ainoa mahdollisuus on joko olla syömättä tai saattaa kaikki samaa reittiä ulos. Kumpaankaan ei usein ole mahdollisuutta.

Tahtoisin ettei peilistäni katselisi enää mikä tahansa kamelinperse vaan sellainen nätti ihminen joksi muut minua väittävät.

17.5.2011

Kaduttaa että edes avasin suuni.

Tänään olen sanonut tyhmiä asioita. Tänäänkin.

Olen se ihminen, joka puhuu paljon mutta ei ajattele sitä mitä sanoo. Suusta lentää sammakoita. Pitkälle.
Joka tahtomattaankin, vahingossa loukkaa ihmisiä töksäyttämällä kysymyksiä.
Joka kysyy asioita joita ei oikeasti tahtoisi tietää, tai joihin tietää vastauksen ennalta ja pettyy sitten, vaikka on odottanutkin vastausta jonka saa.

Miksi?

Olen miettinyt, että ehkä olen niin onnettoman kömpelö ihmissuhteiden kanssa koska olin niin pitkään lapsenakin yksin tai huonossa seurassa. "Paras" ja lähes ainoa kaverini kiusasi minua koko sen kuusi vuotta minkä olin sen kanssa tekemisissä. Sen jälkeen ei ole tyypistä kuulunut hirmusti, netin kautta vain. Hyvä juttu.

Teenkö ikinä mitään oikein? En. Vai josko sittenkin? Ei. Ja jos kerrankin minua ei syytetä mistään, kihahtaa kusi hattuun hemmetin nopeasti.

Tuntuu fyysisesti siltä kuin maailma heiluisi ja takareidessä tuntuu sydämen syke.

Onko tämä nyt sitä elämää?

16.5.2011

hello, i kinda hate you

"Mulla on murtunut sormi
ja mulla on murtunut sydän."
~SMG - Ruotsiin ja takaisin

Mutta ei siitä kai sen enempää.
Tyhmä juttu ja oma vika. Ei kannata parkua kun maito on jo kaatunut, vai miten se mahtoi mennä.

Nukuin viime yönä 3,5 tuntia, on huoli kaverin jaksamisesta. Ja omastakin, vähän. Kun mainitsin nukkuneeni huonosti huolen takia, oli luokkakavereiden mielestä asiallista reagoida tyyliin "NO ET OO AINOA JONKA KAVERILLA ON ONGELMIA". So what, ei se muuta mun huoltani mihinkään suuntaan, eikä sen pitäisi vaikuttaa muiden elämään mitenkään vähentävästi.
Tänään myös myönsin itselleni ensimmäistä kertaa selvinneeni tästä talvesta. Mutta olisinko halunnut selvitä, se onkin jo toinen juttu.

En.


Totesin etten tiedä, keneen vielä voin tai uskallan nojata. Pelottaa että tuki romahtaa tai että henkilö kertoo johonkin, siitä tulisi ongelmia. Taas. Omat jalat eivät vielä, tai enää, miten vain, kanna niin pitkään että uskaltaisin toivoa selviytyväni yksin.

Niin ja muuten, tajusin että teen kamalan paljon itsekkäitä asioita. Muut sanovat että ne ovat pieniä, mutta itselle se on iso asia. Pitäisikö oppia hyväksymään se (muka) pieni itsekkyys tekojen taustalla vai opetella siitä kokonaan pois ja antautua kynnysmatoksi? Ristiriita...

Kaunis Marjaana

"Sitten itkin ja itkin ja romahdin niin kuin vain elävät voi."

15.5.2011

...


Our psychological state allows us to see only what we want/need/feel to see at a particular time. What five words do you see?

"Fool" pomppasi ensimmäisenä silmiin. Ehkä mä olen vähän typerys,
"Kick". Joku voisi tosiaan potkaista mua päähän
"Passion", nautinto tai kärsimys. Jälkimmäinen.
"Coke". En tiedä miten kokis liittyy mitenkään mihinkään.
"Suicide", jaa-a. Mielentilan huomioon ottaen en yllättynyt.


+ ekstrana "rage".

Onpa positiivista, vaihteeksi.

14.5.2011

"I dont mind if youre STRAIGHT. Just don't flaunt it in public."

Tajusin eilen että oikeastaan lesbo on mullekin aika kirosana. Jotenkin se on vaan niin vahva sana ja siitä nousee kamala meteli jos sen sanoo. Kai sen takia puhun itestäni niin usein homoseksuaalina tai ei-heterona. Niihin on totuttu. Tästä on kans tosi vaikea kirjoittaa, mutta pakko mun on nää ajatukset saada ulos päästä.

"Virallisesti" mä olen ollut lesbo vasta viime syksystä, mutta kun sitä on miettinyt, on se ollut olemassa jo kauan, en oo vaan myöntänyt sitä itelleni. Ei pojat mua oikeastaan koskaan oo kiinnostanut, vaikka joskus ykkösellä mulla olikin poikaystävä. Kyllä mä olen aina miettinyt naisia, mutta oon ajatellu että se on ihan "normaalia", niin ku se onkin. En mä sitä hirveän paljon pyri kuuluttamaan, mutta en myöskään salaile.

Niin ja muuten, en mäkään huutele heteroille että hyi vittu, vaikka se oiskin itselle ihan mahdoton ajatus olla vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Jos ette voi hyväksyä, niin pitäkää ainakin turvasta virtaava juttu asiallisena. Asioista voi olla eri mieltä menemättä henkilökohtaisuuksiin.

28.4.2011

Tänä aamuna heräsin elosalamaan

Tai oikeasti siihen, että isä tuli herättämään. Ajoissa silti, hereillä ja koulussa SMG:n Manner-paita päällä! Tänään on ollut harvinaisen hyvä päivä, lukuunottamatta sitä, että kuulokkeeni hajosivat: vasen kuuloke kuoli totaalisesti. Clas Ohlsonilta uudet, vanhoja voi hyvin käyttää pyöräilykuulokkeina kun toisen korvan on oltava vapaana liikenteelle.

Manner oli ensikuuntelussa eilen, osaan nyt jo puolet biiseistä ulkoa. Tätä voinee sanoa jo lahjakkuudeksi? (Tai vain levyjen puhkikuunteluksi kesken koulupäivän ;))

Huomenna on kevätkonsertti ja vaikka alkukeväästä tuntuikin ihan muulta, voin nyt sanoa, että odotan innolla! Meillä on lauluissa koreografiat, joita on hauska esittää ja jotka tuntee osaavansa. Konsertin paikkaan, alakoulun juhlasaliin olen edelleen pettynyt, alakoulun konsertit olivat (ovat) aina Sigyn-salilla, joka on toki pirun hieno paikka esiintyä, ainakin verrattuna hikiseen jumppasaliin. Mutta onpa sekin ihme nähty, että sali on saatu näyttämään nätiltä.

Lauantaina on kaverisynttärit, muutama ihminen on tulossa, ohjelmassa on ainakin yleistä hillumista, ateriointia ja ORPOKOTI, ihana elokuva. Saa nähdä missä vaiheessa sen ehtii.

27.4.2011

6/7

"Kaunis Marjaana polkee jälleen
ruuvit on löysällä
ja renkaat lyö tyhjää"
~SMG - Kaunis Marjaana

Manner on kaunis levy. Niin kuin kaikki muutkin.

Tarkoitus oli hakea vain Missä olet Laila? ja Onnelliset kohtaa, mutta loput kokoelmaa lukuunottamatta olivat saapuneet tänään. Ekalla reissulla Äxään mukaan lähti Onnelliset kohtaa ja Manner (+ PAITA!!!!), psykiatrisen käytävässä totesin puoliääneen: "Missä olet Laila? Et ainakaan muovipussissani." Se tiesi uutta reissua levykauppaan.

Terapeuttini oli ihmeissään ja järkyttynyt kun en ole kysynyt mitä sisko tekee työkseen.

Äxästä hain Lailan ja Palatkaa Pariisiin!-levyn ja poljin kotiin. En mennyt Tyttöjen Talolle koska nukuin eilen neljä tuntia pommiin ja Talolle meneminen kiellettiin. Vitutti ja vituttaa yhä.
En mene eläinhoitolaan vapaaehtoiseksi koska vaitiolovelvollisuuden takia K18. Pettymyksiä sattuu jatkuvasti. Voisin epäillä kaksisuuntaista mielialahäiriötä mutta enhän minä tiedä mistään mitään koska olen vasta lapsi.

25.4.2011

MOI, OLEN RAUNIS NELJÄTOISTA VEE

Pileet pystyyn!

Hyvää syntymäpäivää minä

Pakko sanoa että älkää pyytäkö mua piirtämään kummilusikoita. Mä en ala siihen enää.

"Käsi kauniiseen lusikkaan" putkahti päähän yllättäen ja koska en jaksanut googlailla kuvaa lusikasta, hain kummilusikan. Koska kuvassa on kummilusikka ja tänään on syntymäpäivä, oli syntymäpäivä pakko merkitä kuvaan. Olen vielä hetken aikaa 13...
Jouduin siistimään päivämäärää ja kellonaikaa, eikös vain Shi-painter läväyttänyt layereille viime yön käsiharjoittelut. Onneksi eivät menneet pahasti päällekkäin kuvan kanssa. Mitähän tän päässä liikkuu??

Eilen oli sukulaissynttärit, päivän saldo 50 € lahjakortti Levykauppa Äxään, 120 € käteistä, muistivihko ja Christina Aguileran hajuvesi. Ei huono, ei huono. Täti ja eno olivat laittaneet Äxän nettikauppaan lahjakortit jo aiemmin, odottelen niitä levyjä ja ostan loput kunhan nuo tilatut tulevat liikkeeseen. SMG:tä lähti tilaukseen, hipitiheijaa.

Päivän musiikkipläjäystä:
Scandinavian Music Group – Näin minä vihellän matkallani
SIG - Hyvää syntymäpäivää

24.4.2011

Eilen oli täydellinen päivä...

...koska eilen oli.

Meidän piti lähteä jo lauantaina, mutta satoi kaatamalla eikä sateessa ole kiva pyöräillä. Niinpä reissu siirtyi sunnuntaille. Heräsin joskus vähän yli kymmenen ja juttelin nettitutun/"isosiskon" kanssa, sanoi tuovansa tuoretta ananasta. Omnomnom. Oli sovittu että pyöräilen sen talolle kahdeksitoista, lähdin kotoa vähän ennen jotta ehtisin köyttää kylmälaukun kiinni pyörän tarakalle. Meinasi se silti pudota matkalla, vaikka annoin keksiämpärin ja mukit siskon kangaskassiin. (Muistio itselle: Tupperwaren mehukannu ei ole käytännöllinen kylmälaukussa.) Jotenkin selvisimme rautatieasemalle, jossa miittasimme toisen nettitutun ja jatkoimme kolmestaan matkaa Ruissaloon. Perillä levitimme viltin kalliolle ja söimme keksejä ja ananasta, joimme mehua ja juttelimme mm. kahvin juomisesta. Jatkoimme matkaa kasvitieteelliseen puutarhaan, kiertelimme hetken ulkotiloissa (ei siellä vielä paljon nähtävää ollut) ja kävimme kahvilassa jossa sisko osti minulle sienirullan ja appelsiinimehun vaikka sanoin ettei tarvitse. Kaivelimme ananasta tikuilla hampaankoloista ja juttelimme hammasraudoista. Lähdimme kohti kotia, (sisko ja toinen kaveri halusivat tsekata kirppiksen mutta se oli kiinni) piipahdin siskon kanssa Clas Ohlsonilla ostamassa sille uuden pyöränsatulan. Toinen matkakaveri soitti sille että hei tuutko ravintolalaivaan ja sisko kysyi että voiko se ottaa mut mukaan. Mentiin sitten Cindyyn istumaan ja sisko tarjos tälle ison kokiksen ja sanoi että voin ottaa sen tarjoamiset ennakkosynttärilahjana. Pyöräiltiin yhdessä Cindyltä kotiin ja siivosin huoneen koska tänään on sukulaissynttärit. Fffuuu...

Meille pläskeille

© Raunis, älä kopioi!

Tuommonen teki mieli piirtää eilen löydettyäni piirtiksen kynän. Suurikin on kaunista :)

23.4.2011

"Mulla on ikävä sua"

"Mulla on ikävä sua.

Mä en tiedä kuka sä olet, mutta mulla on sua ikävä. Mä tarvitsen sut.

Mulla on aika usein ikävä kaikkea, välillä mulla on ikävä ikävää. Nyt mä tarvitsen sut ja mä tiedän susta vaan sen millainen sä olet.

Sä olet se joka pitää musta kiinni. Sä olet se joka antaa mulle luvan romahtaa mutta on siinä niin ettei sitä tapahdu. Sä olet se joka istuu mun sängyn laidalla ja silittää mun päätä kunnes mä nukahdan. Sun kanssas on kiva käydä paikoissa mutta myös ihan olla vaan. Sun kanssa on parhaat insideläpät ja paljon valokuvia meidän yhteisestä ajasta. Sun kanssas voi maata koko päivän nurmikolla tekemättä mitään erityistä ja kuunnellen musiikkia. Toisaalta sun kanssas voi myös riidellä, mököttää muutaman päivän ja sopia sitten. Ja käydä alasti järvessä uimassa.

Musta tuntuu että sua ei oikeastaan ole.

Mulla on ihmisiä, jotka on osittain niin ku sä, mutta ei ihan kumminkaan. Sä olet niin kuin isosisko, tyttöystävä ja kaveri samassa paketissa, eikä mulla ole sellaisia ihmisiä. Korkeintaan kaksi kolmesta.

Silti mulla on sua ikävä ja mussa on tyhjä paikka kunnes mä löydän sut. Ehkä mä löydän sut itsestäni, mutta mun pitää muuttua. Paljon.

Jos sä nyt kuitenkin satut vaikka kadulla kävelemään vastaan, moikkaa mua, halaa ja vie kahville. Tai jäätelölle. Sano mulle että viet mut kesällä Lappiin, mennään junalla. Tai että nyt kiskotaan kengät jalasta ja kävellään avojaloin kotiin. Tai sit me voidaan ostaa Wiklundilta leipää ja mennä ruokkimaan puluja. Miten vain. Mä odotan sua ja toivon että vielä joskus sut tapaan."


Tajunnanvirtaa joskus puolenyön jälkeen.

16.4.2011

Elämä, on, minussa on elämä.

Mitä minulle kuuluu?

Lähes hyvää, kiitos.
Tahtoisin lähteä pyöräilemään mutta en jaksa. Tahtoisin olla jonkun kanssa mutta juuri nyt ei ole oikein ketään. Minua väsyttää eikä oloni ole kovin hygieeninen. Minulla on tylsää. Kurkussani on limaa.
Siitä huolimatta en ole hyppäämässä jokeen tai muuta vastaavaa. Ei, en minä oikeastaan halua elääkään, mutta en halua tehdä sitä ihmisille. Ne surisivat, en tiedä miksi.
Sitä paitsi ulkona paistaa aurinko ja keli on hieno, kesä tulee ja kohta on lämmin. Miksi lähteä nyt?

Minulle pureskellaan lähes kaikki valmiiksi vielä vähän yli kaksi vuotta. Minulla on kaksi vuotta aikaa miettiä mitä mahdan haluta isona, näillä näkymin menen lukioon koska ympäristö niin tahtoo. Kuitenkin, kuitenkin amis houkuttelee, leipomoala on ollut pienestä saakka se varma. Sillä vain ei menesty helposti...
Toisaalta nuorisotyökin kiinnostaisi, toinen juttu on, kestäisikö pää. Tyttöjen talo olisi unelmapaikka työskennellä, mutta en sopisi sinne. En ole niin tyyni ja ystävällinen, minulla on liikaa ennakkoluuloja enkä ole hyvä vain heittäytymään mukaan asioihin.
Työ, jossa saisi kirjoittaa, olisi myös mukava, mutta kirjailijaa minusta ei tulisi ikinä. Sitä paitsi sekin on hankala ammatti ansaita leipänsä. Kirjailijaksi minulla ei ole tarpeeksi pitkäjänteisyyttä, ehkä mielikuvitustakin voisi olla enemmän, faktaa en voisi kirjoittaa koska koen sen kinda tylsänä. Olen huono arvostelemaan mitään järkevästi. En kovin usein osaa sanoa, mikä jostakin tekee hyvän tai huonon. Yleensä asia vain on niin.

Mitä Tyttöjen taloon tulee, minä taidan kuolla jos se ei saakaan syksyllä enää rahoitusta. Se on minulle turvapaikka, jossa ei tarvitse pelätä mitään muuta kuin sulkemisaikaa. Tunnen pientä syyllisyyttä siitä, että ne joutuvat tekemään eteeni niin paljon ja olemaan huolissaan. Tarkoittaakohan se sitä että ne välittävät?
Miksi ne välittävät? Mikä minusta tekee muka niin "mahtavan persoonan", niin kuin ne sanovat?

Ihana musiikinsijaisemme lähti, mutta tämä vaki-ihminen vaikuttaa vähintään yhtä ihanalta, vähän eri tavalla. Minulla soi päässä jatkuvalla loopilla "What shall we do with a drunken sailor..?" mutta se ei haittaa. Hauska laulu.


"Kai ehjin siivin me vielä joskus liidetään
Alhaalla jossain nukkuu kaikki muut."
~PMMP - Salla tahtoo siivet