4.4.2017

Enkä muista miksi eilen itkin

Mitä lähemmäs kesäkuun alkua tullaan, sitä sekavammaksi ja merkityksettömämmäksi kaikki muuttuu.
Tiedän kaiken mitä pitää tehdä ja sitten toisaalta
ei ole mitään hajua siitä, mitä pitää tehdä.

Huolettaa, kun päivistä pian katoaa kaikki rakenne, kun ei ole enää varmasti lämmintä lounasta jokaisena päivänä jona vain jaksaa nousta sängystä tarpeeksi ajoissa.
Huolettaa, kun en tarkalleen tiedä, mitä multa pääsykokeissa odotetaan.
Huolettaa, kun mun usko pärjäämiseen ja tulevaisuuteen ja kaiken mielekkyyteen horjuu taas tai jälleen, eikä se paine tule enää kokonaan sisältä vaan sitä kerrotaan mulle ulkoapäin
jokaisen myöhästyneen toimeentulotuen
jokaisen pakkopalautuksen
jokaisen koulutusleikkauksen
jokaisen ämpäröivän kansanedustajan
jokaisen ihmisarvon unohtavan vihakommentin myötä

Teenkö mä tarpeeksi, jotta kelpaan?
Teenkö mä tarpeeksi, jotta mun omatunto ei nyt tai vuosien päästä ala huutaa?
Teenkö mä tarpeeksi, jotta jaksan?

Voiko niin tarpeeksi tehdäkään?

Jotenkin en enää osaa ajatella syksyä minään oikeasti olemassaolevana juttuna. Aiemmin olen maalaillut kaikkien eri vaihtoehtojen lopputuloksia, ajatellut välimatkoja ja sisustamista ja opiskelua
mutta nyt vain kellun jossain missä aikaa ei ole, missä mikään ei tapahdu koskaan paitsi pian paitsi koko ajan
päivät eivät lopu koskaan paitsi sitten kun loppuvat
kaikkea tapahtumista pitää odottaa ja sitten se onkin jo ohi.
Yritä tässä sitten elää hetkessä.

Kun kaikki vaan on.

27.2.2017

Katso kun ne taivaan kantavat

Elämänhallinta lipsuu viuh vauh, satunnaisia aikuisuuden larpahduksia ja askeleita kohti lakkiaispäivää. Ehkä joskus, ehkä pian on taas jokin järkevä päivärytmi ja tieto siitä, että kaiken järjestyminen on konkreettista eikä jossain tulevaisuudessa kelluva sumea käsite. Tänään tein jo vähän sitä yhtä syyskuusta asti viivyteltyä kouluprojektia. Ehkä se tästä

ja: matikan prelistä L (samoilla pistemäärillä saisin tosin kirjoituksista todennäköisesti eximian, ei se mitään)
ja: englannin kuullunymmärtämisestä opettaja antoi 81 pistettä
ja: tekstitaidonvastaukset 6 5 6
YTL ole hellä

Perjantaina olimme kauan odotetulla keikalla, minä ja bändikaverit ja muita ystäviä. Tiirikkalassa ei myyty enää persikka-inkiväärijääteetä, mutta vadelma-raparperi oli aivan yhtä hyvää
Ja se musiikki! Voi, se musiikki! Hyrisyttäviä hetkiä, naurattavia hetkiä (sekä koukkuja sanoituksissa että kavereiden sisäpiirivitsejä) ja sellaisiakin, kun kaikki osui ja sisältä menivät asiat sykkyrälle ja se onni melkein sattui

meidän tanssimisesta kuulin kehuja vielä tänäänkin
onneksi on tanssi, se on ihanaa
siitä kiittivät esiintyjätkin
yksi niistä viittasi meihin sanoin "uskollisimmat ihailijani" tai kuulijani tai jotain sellaista, halasi napakasti, juteltiin lyhyesti musiikkijutuista
Toinen moikkasi jo ennen keikkaa sisään tullessaan (olkavartta koskeva kämmen oli pakkasesta viileä), kutsuin katsomaan keikkaa kesällä
ja lähtiessä halasimme vielä
on ollut ikävä niitä halauksia

Näin painajaista tekstitaidonkokeesta, opo sanoi sen olevan ihan normaalia
huomenna esseepreli, ihan pian jo se varsinainen koekin, siitä käynnistyy viimeinen putki
Mulla on kohta tutkinto kursseja vaille valmis. Se on hurjaa. Jännää.

Kun koulu loppuu, yritän muistaa elää vielä vähän enemmän.

19.1.2017

Minne pääsen lapsi laulullani

Meillä on bändi!
Soitto oli mukavaa yhdessä ja iloa oli ja eläinten rapsuttelua ja ruokaa
(ja pois lähtiessä myös portaikossa vastaan tullut opinto-ohjaaja teki iloiseksi ja hauskaksi olon - pidän siitä, kun kaupunki on niin pieni ja kivat ihmiset kasautuvat samoihin paikkoihin, siitä voi kuvitella että maailmassa on jokin järjestys)

Huomenna haen yliopistoon.

Ihan pian rellestän penkkarirekassa

ja istun kirjoitussalissa monta kertaa, monien eväiden kera ja kaiken sen tiedon

eikä sitten olekaan enää kauan siihen, että kaikki on ohi ja on taas aika siirtyä. Hurjaa! Jännää! Pelottavaa! Hienoa! Sanoin äidinkielenopettajalle, etten ehkä tahtoisi kolmea vuotta enää uudelleen opiskella lukiossa, mutta tuossa nimenomaisessa voisin kyllä ihan vain hengailla vaikka pitempäänkin. Voi olla, että se vahva tunneside haalistuu katki nopeasti (niin on eräässä tapauksessa käynyt tai käymässä, ei se ole kivuliasta mutta tosi kummallista), ehkä se pysyy, en tiedä. Toivoisin pysyvän, niin kuin varmaan kuka vain toivoisi tässä. Ei luopumista tahdo odottaa tai haluta.

Sellaista vain, että kyllä nämä asiat tästä vielä, johonkin suuntaan, hitaasti ja nopeasti ja vääjäämättä. Takaraivossa polttelevat kaikki lämpimästi sanotut lohtusanat, "aikaa on", kaikki se miten joku muu maalailee tulevaisuutta ja saa sen kuulostamaan todelta ja varmalta.

Ja että sanojeni pyörittelystä minä taas nautin aivan todella.

Tahdon ainakin monet juhlat:
yhdet penkkari-iltana ja risteilyllä
yhdet sitten, kun koulu oikeasti loppuu
yhdet kun tiedän missä seuraavaksi asun
yhdet lakkiaiset
yhdet läksiäiset

elossa olemisen merkkipäiviä.

24.11.2016

Aikoina vaikeina hienoina haikeina

Hetken ehdin melkein jo luovuttaa
mutta vain melkein
Sitten: myötätunto, hyväksyntä, syli jos toinenkin
Andante festivo ja hyvä humalainen ilta
ja vähän sirkustakin

Ja kaksikymmentäviisi kurssia enää, ei, vaan kaksikymmentäneljä
viikon päästä enää ehkä yhdeksäntoista
Historian magna cum laude approbatur
Psykologian viisimiinus ja toiselle kurssille kirjoitettu palaute jonka vastaanotto jännittää pelottaa ihan todella.

 On taas luotto siihen, että pohjimmiltaan kaikki järjestyy, kaikki menee vielä hyvin. Tai jos ei kaikki, niin ainakin ehkä ne asiat, joissa on nyt parantamisen varaa. Murehtimista ei voi ihan täysin ehkä lopettaa, mutta vaihtelu virkistää.
Uskallan taas luottaa keväiseen valmistumiseen, nyt kun jäljellä olevat kurssit mahtuvat A4-arkille, jonka voi teipata seinään tietokonepöydän ylle. Ihan pian on joululomakin ja kaikkea. Tänä vuonna aatto tapahtuu Tampereella ystävien seurassa, se on ihanaa ja jännittävää - en muista odottaneeni joulua tällä tavalla ehkä vuosiin.
Viulurahojakin puuttuu enää sen verran, että se soitin on minun ehkä jo alkuvuodesta. Vallan suloista, että sellaisesta ystäväisestä esineestä ei tarvitse olla tilivelvollinen kenellekään muulle!

Ja ihmiset ihmiset ihmiset ihmiset
nyt kun taas muistan kiinnittää huomiota niihin, varata aikaa, priorisoida sosiaalista kanssakäymistä kaiken vastuun edelle. On upeita tyyppejä monta monta toisensa perään, niin hirvittävän onnekasta tämä elämä siinäkin suhteessa. Ystävät, joiden kanssa olla ja tehdä, opettajat, jotka pysähtyvät puhelemaan (tai jos eivät niin ajattelevat ainakin ja sanovat myöhemmin), vanhempi joka antaa tilaa sairastaa, vaikkei ehkä osaakaan tehdä muuta. Paitsi välillä sanoa, että menepäs jo nukkumaan, jotta pääset aamulla ylös.

Ja myös kaikki ne kissat joita kohtaan, siskon tyypit, jotka ovat ihan kavereita jo (joskus kuusi vuotta sitten näkyivät aina vain vilaukselta!), puolivuotias kahden kilon syliin nukahtava villanuttuotus, Helsingissä valkoinen huutava siiamilainen, veljen luona viiden lauma, toisen Havun kummipentukissa ja toisen tulevat linnunnimiset asuinkumppanit. Tuntuu hölmöltä kirjoittaa niistä tällä tavoin, mutta jotakin on kaikissa niissä poskirapsuissa ja ihoon uppoavissa leipovissa kynsissä sellaista, mitä ei ihmisiltä voi saada tai pyytää.

Maailma on helvetin sekaisin ja uutiset suututtaa/itkettää/ahdistaa/vituttaa joka päivä, mutta vielä on toivoa. Niin pitää aina uskoa: että toivoa yhä on. 

21.10.2016

Mie laulan yheksän yötä

Väsy väsy väsypää päivästä toiseen
Olkoon sitten niin

Hyvää elämässä:
ensi jakso, jossa sen lempeän hienon äidinkielenopettajan kurssi (törmäsin siihen tiistaina käytävällä ja sanoin ajatelleeni huonon päivän iltana että onneksi huomenna on sen tunti ja tajunneeni vasta sitten, ettei olekaan. "Kyllä sä tonne tunnille voit tulla jos haluat", vastasi opettaja, mutta oli viereisessä luokassa muita äikkäbisneksiä)
se, että tältä jaksolta katosi yksi deadline, kun argumentaatioanalyysiä ei tarvitse kirjoittaa samassa jaksossa kahta kertaa.
huominen kansanmusiikkikeikkatreenisessio ystävän luona - siitäkin huolimatta, että matka kestää yli tunnin ja busseja kulkee harvakseltaan
irtokarkit Citymarketissa 4,95/kg
nyt juuri rauha ja raukeus
viime päivinä yleistynyt tapa sanoa itselleen kaikesta, että "sitä ei tarvitse murehtia nyt." Yleensä se on vielä ihan tottakin
muistot välittämisen eleistä
kummikissanpentu
Tero Pajusen musiikki
     ja se, että sille oli puhuttu selän takana hyvää minusta. Niin ihmeellisiä ihmisiä elämä täynnä aina vaan
ensi viikolla viisi päivää neljästään kissojen kanssa!!!
kaikki hyvä musiikki, johon olen viime päivinä saanut toveiksi uppoutua
sanat kuten skratta ja koherentti
ne heleet jotka soittaessa kuulostavatkin ihan heleiltä
tulevaisuuden ajattelu, se miten luontevaa on sanoa: "kun muutan ensi syksynä pois Turusta" siitäkin huolimatta, että en oikeastaan tahtoisi täältä pois
Toisaalta Helsinki on melkein kuin toinen koti jo, sinne jos siis pian päätyisin niin olisi kaikki aivan hyvin.
ihmiset ihmiset ihmiset! Ehkä lähin koulukaverini sanoi tänään kadehtivansa sitä, miten minusta pitävät kaikki. Ei se ihan totta ole, mutta niin, todella, on alkanut vakiintua se tunne, että muut tykkäävät ihan vain siksi että olen minä. Ja minä pidän muista. Kuten siitä koulukaverista. Toivon, että pysymme ystävinä lukion jälkeenkin.

ja ne kurjat ja raskaat ja väsyttävät pääsivät
tässä hötäkässä jo hetkeksi unohtumaankin
ei ole kiirettä muistaa niitä uudelleen, mutta ovat tervetulleita takaisin kun jaksavat. Ihan noin niin kuin tasapainon vuoksi.

11.10.2016

Nyt talvi on tullut kun sinä olet mennyt

En minä todella pelkää, ettemme näe enää koskaan. Mehän näemme, aivan pian ja vielä monta kertaa. Eikä sen edes niin väliä, tapahtuuko niin oikeasti, sillä kaukana ollessasikin olet melkein kaikessa mitä koen tai teen: olet laulussa, soitossa, Ultra Brassa ja Kristiina Halkolassa ja kansanmusiikissa, olet elämässä ja sen jatkumisessa. Olet muistoissa, olet sydämessä, olet jokaisessa halauksessa ja jokaisessa rajassa, jonka asetan. Olet siinä, miten kohtelen muita ja miten kohtelen itseäni.
Olet lukion päättötodistuksessa, olet jokaisessa yhteishaun vaiheessa ja pääsykokeessa ja valintakirjeessä. Olet toivossa ja tulevaisuudessa, lohisalaateissa, levossa. Keltaisissa polkupyörissä, ruusuissa, lapasissa, kissavahtiviikkojen kauppareissuissa.
Olet irti päästämisessä, olet lähdöissä ja hyvästeissä, olet ikävässä ja itkussa ja kaikessa mikä hukuttaa.
Olet lohdussa ja turvassa ja lohtua ja turvaa.


Olet kaikissa niissä vuosissa, joina kasvoin uudelleen ihmiseksi, uudelleen eläjäksi. Kiitollisuudessa, riemussa, onnessa.

4.10.2016

Selkäranka ota ohjat

En edes tiedä enää.

Tunneskaala heittelee negatiivisen ja negatiivisen välillä (toisinaan neutraalinkin, tosin), enkä mä halua tai jaksa tehdä asialle mitään, vakuutella itselleni että kyllä tästä noustaan vaikka kaikki jatkuisi ihan samanlaisena kuin muutamien viime viikkojen tai vuosien aikana. Tahtoisin syliin. Tahtoisin itkeä. Hävettää elämänhallinnan tason lasku, lukematta jääneet koealueet ja menemättä jätetyt kokeet.
Mun on vaikea jaksaa ihmisiä jotka on läsnä tai kontaktissa eri tavalla kuin tarvitsisin, joten katoilen jatkuvasti ryhmäkeskusteluista ja niiden kaltaisista ympäristöistä. Maanantaina kävin kahvilla ja lankakaupoissa, se oli hyvä, samoin se vähän yllättävä halaus Kirjiksellä ihmiseltä, jonka tervehtimisestäkään en ollut ihan satavarma.

Ja joo se vitun ylioppilaskoekin meni ihan vituiksi

Ja mä ihan todella häpeän ihan todella kaikkea mussa ihan todella paljon.
Musta tuntuu et ihmiset odottaa ja uskoo musta kauhean paljon kaikkea ja hyvää
se on musta edelleen pelottavaa, en totu siihen vieläkään, koska mun juurakot on kiinni siellä, missä en koskaan tee tarpeeksi ja kaikessa mun hyvässäkin on aina 'mutta'.

Mun on tosi vaikeaa suoraan pyytää ihmisiltä asioita, joita kaipaisin.
Kaipaisin kosketusta. Kaipaisin syliin. Kaipaisin huolenpitoa.
Kaipaisin äitiä. Edelleen, aina vaan - sellaista, jolta olisi helppo ja hyvä hakea empatiaa ja välittämistä, jota ehkä oikeasti rakastaisi, jonka sanat ja teot ja tekemättä jättämiset eivät päivittäin kirvelisi ihon alla.
Tai edes sellaista, jonka etäisyys ei tuntuisi syyllisyydentuntona ja pelkona siitä, milloin taas tapellaan motiiveista ottaa yhteyttä. Anteeksiannon ehkä pitäisi olla juttu, mutta se on niin saatanan vaikeaa kun itse miettii jatkuvasti, ovatko lähtökohdat liian hatarat mahdollistaakseen hyvän elämän. 
Enkä se täydellinen ole minäkään.
Että jos nyt siellä satut lukemaan (mitä en kyllä yhtään arvosta) niin sori että oon paska tytär on vain kaikenlaista meneillään nyt, kuten abivuosi ja uupumus ja äitisuhteen pohtiminen iltaisin.

Sekin tuntuu kipeältä - edelleen, aina vaan - miten kaipaa ympärilleen tiettyjen ihmisten tapaa olla läsnä ja olemassa. Niitä ihmisiä riittää kyllä varmaan joka sormelle, mutta niinpä vain on kontaktipintakin vain sormenpään kokoinen. On se mystinen omakin elämä, johon minä en tunne kuuluvani. On ne tyypit ja ne niiden omat elämät ja minä olen ohikulkumatkalla ja irtotavaraa enkä löydä mistään muita kuin oikein todella väliaikaisia kiintopisteitä.
Tätä elämää on jäljellä ehkä yli 60 vuotta, onko sitten aina tätä samanlaista?
Mun on taas tai yhä vaikeaa kiintyä ja luottaa ja nojata.

On onneksi tässä kuussa luvassa kissahetkiä. Toisaalta myös ainakin yhdet jäähyväiset ja kenkien laittaminen jalkaan. Kun nyt kuitenkin kaamosmasennuksen alku on tullut kylään, niin ehkä kohta on talvenkin on aika.