29.10.2017

Mutta jos kesytät minut niin silloin me toisiamme tarvitsemme

Nykyään minä vain paskapostaan ainakin kolmeen eri sosiaaliseen mediaan. Ne jutut ovat pieniä ja unohtuvat helposti, enkä muista enää tarkastella elämää suuremmassa mittakaavassa. Ajallisesti tai muutenkaan.

On ollut vähän vaikeaa lukea ja kirjoittaa. Uusi kaupunki tarkoitti uutta lainausoikeutta ja se on tässä maassa valtavan iso, hyvä ja kannatteleva asia, mutta elokuusta asti on yöpöydällä odottanut äidinkielenopettajan ylppärilahjaksi antama Minna Canth ja Anu Kaipaisen Poimisin heliät hiekat ja Kafkan Oikeusjuttu, jota en ole edes aloittanut. Ei ole muka ole aikaa (vaikken mitään muuta teekään kuin käy koulussa ja istu kotona) tai muistamista ja sitten kun on niin sitä väkisin runnoo eteenpäin, tarkoitushakuisesti, performatiivisesti ("katsokaa miten hyvä ja yleissivistynyt olen" vaikkei kukaan näkisi tai saisi koskaan tietää), nauttien vain koska niin kirjaa lukiessa kuuluu tehdä.

CD-levyjä olen kyllä lainannut ja kuunnellut ja kopioinut kovalevylle senkin edestä.

Koulusta minä pidän hurjan paljon - niin paljon, ettei se oikein edes tunnu opiskelulta, mutta huomaan silti oppivani ehkä enemmän asioita kuin lukion aikana koskaan. Aivoissa alkavat hahmottua koskettimisto ja soinnut ja välidominantit ja moodit, viulun ääni on täyteläisempi ja sormet vikkelämmät, äänen tuottaminen on helpompaa ja kevyempää ja laulan jälleen aulatiloissa, kaduilla ja tiskatessa. Täällä kehutaan paljon, mutta ei vain kehumisen vuoksi. Vaikeistakin asioista hahmottaa helposti, miksi ne olisi hyvä osata.

Tuntuu, että kaikki on ollut aika tasaista tänä syksynä. Se ei täysin pidä paikkaansa, tiedän syyskuussa tai joskus silloin kaiken olleen kamalaa ja vaikeaa ja raskasta - jopa siihen pisteeseen asti, että tosissani mietin, voinko mitenkään jaksaa opiskella täällä, voinko mitenkään kyetä asialliseen ja rentoon kanssakäymiseen koulukavereiden kanssa ikinä, voiko olla mahdollista ettei koulun henkilökunta ole vielä tajunnut mitä paskaa ottivat sisään. Nyt tiedän, että jaksan, että ne koulukaverit miettivät samanlaisia huolia, että opettajat ovat tyytyväisiä ja melkein yllättyneitä siitä, miten hyviä tyyppejä päästivät kouluun. Ja etten ole paskaa. "Hyvä viulisti", ne sanoivat bändinäytön palautteessa, "valtavasti potentiaalia", "voisit hyvin soittaa ihan nimibändeissä tuolla jossain", sydäntä hämmentäen kehuivat eivätkä kritisoineet muuta kuin pieniä asioita jousitekniikassa.

Mutta muuten. On ehkä ollut aika tasaista tyytyväisyyttä. Se tuntuu vähän tylsältä, siltä ettei minussa ole enää sisältöä, on vain teot ja taidot, ei tunteiden kirjoa. Niin että tällaistako on olla ihminen, joka ei enää ole aktiivisesti masentunut?

Tai en minä niitä oloja kaipaa, kaipaan sitä kun omaa lohdun- ja tuen tarvetta ei enää päätynyt sysäämään sivummalle koska "kyllä tästä selvitään" ja "on ihan hyvä olo" ja "kyllä se menee ohi".
En minä kaipaa kaikkea hätää ja paskuutta, vaan minä kaipaan ihmisiä ja tunnetta siitä, että on jokin syy ottaa kontaktia. En vielä hahmota, että se ehkä olisi kelpo syy olla yhteydessä, että tahtoo olla yhteydessä. Että ikävöi ihmistä tai ihmisiä ylipäänsä.
Sillä mitä ihmisiin ja ihmissuhteisiin tulee, ei minulla vieläkään oikeastaan ole lupaa tarvita ainakaan ääneen, enkä hahmota etteivät minun tarpeideni täyttäminen aina automaattisesti vie muilta ihmisiltä jotakin pois.

Minä tunnen tarvetta pitää sylissäni ihmistä, joka unissaan kietoo kädet ja jalat tiukasti ympärille ja sanoo asioita, jotka saavat sydämen hakkaamaan nopeammin. Tai ehkä ne eivät tule unesta, tai edes unen ja valveen rajamailta, mutta asiasta ei uskalla kysyä tarkemmin.On niin vaikeaa sanoa ääneen, aktiivisesti pitää ja välittää ja haluta, etenkin kun arvelee olevansa kohtuullisen toissijainen ja tietää varmuudella olevansa kaukana.
Kun ei ole kaivonsyvää ystävyyttä, eikä oikeastaan kai varsinaisesti muutakaan, mutta on kosketus ja lämpö, niin tuntuu mahdottomalta arvata, mikä ehkä mahdollisesti on liikaa. Ei auta, että pelkää jatkuvasti ihan kaiken olevan liikaa. Ikuista opettelua, tämä kaikki.

25.6.2017

Unelman nälkä ja tuntematon

Tapahtuu paljon ja tapahtuu nopeasti.
Sitten toisaalta: on paljon pysähtyneisyyttä, odotusta. Intoa ja kaipuuta ja jännitystä. Asioita, joista pääsee eroon vain tappamalla aikaa, eikä se ole edelleenkään niin helppoa kuin se voisi tai saisi olla.

Kesäkuun 15. päivä kirjauduin Opintopolkuun ja toiseen asteen haun kohdalla lukivat maagiset sanat "opiskelupaikka myönnetty". Keväällä pääsykoereissulta palatessa tuntui, ettei oikeastaan sittenkään harmittaisi päästä sisään konservatoriolle ja kun tieto siitä varmistui, oli päällimmäisenä jo iloa ja riemua. Ihanaa päästä tekemään rakasta asiaa, ihana olla 54 hakijan joukosta yksi 15:sta valitusta. Ihanaa siirtyä eteenpäin, seikkailla kauas vieraaseen paikkaan, joka kuitenkin toimii ihan kuten nekin, joihin on tottunut. Se on tavallaan lopulta tosi turvallista. Vaikka viime päivinä onkin vaivannut sellainen pakkoajatus, ettei paikan vastaanottaminen Opintopolussa olisikaan muka tarpeeksi. Kaikilla mahdollisilla tavoilla järkeiltynä sen pitäisi riittää, mutta kun se kela lähtee pyörimään, on ahdistus tosi vaikea taltuttaa. Toivottavasti oppilaitoksesta tulee lisää tietoa pian, ehkä ensi viikon alussa.

Mun tuleva koti on pieni kaksio alle kilometrin päässä koulusta. Sinne saa pesukoneen. Suurimmat toimintakykyyn ja toiminnanohjaukseen liittyvät huolet ratkesivat kertaheitolla alle vuorokauden sisällä asunnonhaun aloittamisesta, kun aamulla heräsin välittäjän puheluun: tänään tuli tietoon elokuun alussa vapautuva kämppä ja olisi sielläkin päässä helpompaa jos ottaisin sen suoraan eikä tarvitsisi käydä läpi 20 hakemusta.
Ihan todella helpottavaa tietää, että talvellakaan etäisyys tai bussiaikataulut eivät tee lähtemisestä mahdottoman hankalaa, kun koulumatkaa on suunnilleen saman verran kuin nykyisestä asunnosta sille vähän kauempana olevalle bussipysäkille. Ihanaa, ettei tarvitse laskea sen varaan, että jaksaa ja muistaa varata pyykkituvan ajoissa ja vielä mennäkin sinne. Toki tilalle tulee uudenlaisia asumiskustannuksiin ja itsensä ruokkimiseen liittyviä haasteita, mutta nyt tuntuu hyvältä, ettei tarvitse kompastua ihan täsmälleen samoihin sudenkuoppiin, joissa on koko elämänsä alun ollut jatkuvasti rähmällään.

Tavallaan kun muutto ja uusi koulu pyörivät mielessä, ei millään jaksaisi malttaa odottaa ja elää kaikkea ennen sitä tapahtuvaa hauskaa: Ruisrockin alueohjelmamusisointia, Kaustista, Europeadea, Puistokarkeloita, mahdollisia muita aktiviteetteja, nähtyjä kavereita, elettyjä iltoja, juhlia. Toisaalta niidenkin odottaminen on vaikeaa ja vähän jännittää, meneekö se kaikki kiva ohi syksyä pohtiessa. Tänäkin kesänä on tosin ollut jo varsin ikimuistoisia hetkiä, niin että ehkä huolehdin turhaan.

Tiistaiaamuna heräsin Konalassa toinen ihminen kainalossa ja se oli ihanaa, mutta myös muistutti sellaisen läheisyyden satunnaisuudesta. On sellainen kaipuu ja tarve pitää sylissä ja turvassa ja hyvänä ja välillä tuntuu, että toisten halailua ja oleilua katsoessa jotain repeytyy omissa sisuksissa vereslihalle. Huomaan ottaneeni monta askelta takapakkia fyysisen läheisyyden pyytämisestä ja muusta sellaisesta kommunikaatiosta - iskostanut päähän tiedon muiden rajojen olemassaolosta liiankin tiukasti ja sillä lailla sitonut omat käteni sosiaalisen kanssakäymisen suhteen.
Tai siis rajojen tiedostamisessahan ei ole mitään pahaa, mutta ihan käytännöllisyyden vuoksi voisi olla hyvä varmistella, missä ne kulkevat sen sijaan, että olettaa niiden kulkevan lähellä - asian korjaaminen on vähän hankalampaa jo nyt, kun pelkää jo rajojen kysymisen olevan rajojen ylittämistä.
Tätä ja muita vastaavia asioita pääsen ehkä puimaan uuden terapeutin kanssa, jos vain psykpoli ja Kela ovat suopeita ja saan sen kolmannen terapiavuoden huolimatta kohtuullisen hyvästä toimintakyvystäni. Tällä hetkellä pystyn elämään, mutta on niin monen monta asiaa, jotka voivat keikauttaa sen veneen kumoon todella nopeasti.

Muuttosiivouksen voisi ehkä hiljalleen aloittaa.
Sitä työmaata odotellessa.

4.6.2017

No need to say goodbye

hetki:
Istun kylpyammeen pohjalla, pesen jaloista eilistä likaa ja laulan Sibeliuksen Väinön virttä
Maksan itselleni takaisin toissapäiväisen kolmen minuutin kylmän pikasuihkun, kun ylioppilasferesi valmistui kymmeneltä illalla ja kotiintullessa piti silti pestä hiukset, jotta ne voisi aamulla kihartaa.

hetki:
Kävelen valtavine helmoineni konserttitalon lavalle ja rehtori vain jatkaa stipendien, palkintojen kunniakirjojen luettelemista. Alkaa itkettää, kun tajuan olleeni väärässä koko peruskoulun: en minä olekaan niin huono opiskelija tai niin huono ihminen, ettei minua voisi olemisestani palkita. Ryhmänohjaajan onnittelu kuulostaa merkityksellisemmältä kuin olen odottanut. Kuorokorokkeella hymyilen, vaikka seisominen alkaa sattua jalkoihin eikä lakitettavien virta vain tunnu lakkaavan.

hetki:
Kissaviini korkataan. Korkissakin on kissankuvia.

Miten niin en syksyllä enää palaa?

Lähdössä pelotti eniten hyvästeleminen. Pelotti se, ettei niitä merkityksellisiä ihmisiä enää tavoita, että tulevat jälleennäkemiset ovat satunnaisia tai harvinaisia, joskin iloisia silti.
Se ei ollut turha pelko, mutta ei myöskään asia, joka lopulta olisi käynyt toteen: on lupa, jopa pyyntö pitää yhteyttä, kirjoittaa kirjeitä, kutsua tapahtumiin, kertoa miten ja missä opiskelu sujuu. Ihmissuhteet eivät katkea tai muutu merkityksettömiksi. Ei tarvitse katkaista kaikkia niitä työllä ja vaivalla ja rakkaudella kasvatettuja juuria ja lähteä ajelehtimaan.

Että aina on tervetullut takaisin.
Että on sittenkin pidetty ja kaivattu.

Puolentoista viikon päästä tiedän tulevan asuinkuntani. Se on pelottavaa, jännittävää, lohdullista, uutta.
Muuttosiivous hirvittää vähän, samoin muutto ja kaikki se asuminen ja eläminen! Onneksi on kissa- ja mustikka- ja kukkalakanoita, joilla päällystetyn peiton alle voi tarvittaessa mennä pakoon kaikkea maailmaa.

2.5.2017

Sain juuri tiedon et selviän elämästä

Tällä päivämäärällä
mun Wilmassa on seitsemänkymmentäviisi kurssia
ylioppilaskokeiden lähtöpisteillä ei takaisin voi tulla kuin rakkautta
huomenna ensimmäiset pääsykokeet
tänään viimeinen kurssikoe
tyyppejä joille aion sanoa: kiitos ihan kaikesta
en olisi selvinnyt tästä ilman teitä

ja kuukauden päästä se rehtori jonka mielestä lukio ei ole mulle oikea paikka käskee minuakin laittamaan lakin päähän
ja sitten laitan
ja juhlin
ja sitten on hyvä.


4.4.2017

Enkä muista miksi eilen itkin

Mitä lähemmäs kesäkuun alkua tullaan, sitä sekavammaksi ja merkityksettömämmäksi kaikki muuttuu.
Tiedän kaiken mitä pitää tehdä ja sitten toisaalta
ei ole mitään hajua siitä, mitä pitää tehdä.

Huolettaa, kun päivistä pian katoaa kaikki rakenne, kun ei ole enää varmasti lämmintä lounasta jokaisena päivänä jona vain jaksaa nousta sängystä tarpeeksi ajoissa.
Huolettaa, kun en tarkalleen tiedä, mitä multa pääsykokeissa odotetaan.
Huolettaa, kun mun usko pärjäämiseen ja tulevaisuuteen ja kaiken mielekkyyteen horjuu taas tai jälleen, eikä se paine tule enää kokonaan sisältä vaan sitä kerrotaan mulle ulkoapäin
jokaisen myöhästyneen toimeentulotuen
jokaisen pakkopalautuksen
jokaisen koulutusleikkauksen
jokaisen ämpäröivän kansanedustajan
jokaisen ihmisarvon unohtavan vihakommentin myötä

Teenkö mä tarpeeksi, jotta kelpaan?
Teenkö mä tarpeeksi, jotta mun omatunto ei nyt tai vuosien päästä ala huutaa?
Teenkö mä tarpeeksi, jotta jaksan?

Voiko niin tarpeeksi tehdäkään?

Jotenkin en enää osaa ajatella syksyä minään oikeasti olemassaolevana juttuna. Aiemmin olen maalaillut kaikkien eri vaihtoehtojen lopputuloksia, ajatellut välimatkoja ja sisustamista ja opiskelua
mutta nyt vain kellun jossain missä aikaa ei ole, missä mikään ei tapahdu koskaan paitsi pian paitsi koko ajan
päivät eivät lopu koskaan paitsi sitten kun loppuvat
kaikkea tapahtumista pitää odottaa ja sitten se onkin jo ohi.
Yritä tässä sitten elää hetkessä.

Kun kaikki vaan on.

27.2.2017

Katso kun ne taivaan kantavat

Elämänhallinta lipsuu viuh vauh, satunnaisia aikuisuuden larpahduksia ja askeleita kohti lakkiaispäivää. Ehkä joskus, ehkä pian on taas jokin järkevä päivärytmi ja tieto siitä, että kaiken järjestyminen on konkreettista eikä jossain tulevaisuudessa kelluva sumea käsite. Tänään tein jo vähän sitä yhtä syyskuusta asti viivyteltyä kouluprojektia. Ehkä se tästä

ja: matikan prelistä L (samoilla pistemäärillä saisin tosin kirjoituksista todennäköisesti eximian, ei se mitään)
ja: englannin kuullunymmärtämisestä opettaja antoi 81 pistettä
ja: tekstitaidonvastaukset 6 5 6
YTL ole hellä

Perjantaina olimme kauan odotetulla keikalla, minä ja bändikaverit ja muita ystäviä. Tiirikkalassa ei myyty enää persikka-inkiväärijääteetä, mutta vadelma-raparperi oli aivan yhtä hyvää
Ja se musiikki! Voi, se musiikki! Hyrisyttäviä hetkiä, naurattavia hetkiä (sekä koukkuja sanoituksissa että kavereiden sisäpiirivitsejä) ja sellaisiakin, kun kaikki osui ja sisältä menivät asiat sykkyrälle ja se onni melkein sattui

meidän tanssimisesta kuulin kehuja vielä tänäänkin
onneksi on tanssi, se on ihanaa
siitä kiittivät esiintyjätkin
yksi niistä viittasi meihin sanoin "uskollisimmat ihailijani" tai kuulijani tai jotain sellaista, halasi napakasti, juteltiin lyhyesti musiikkijutuista
Toinen moikkasi jo ennen keikkaa sisään tullessaan (olkavartta koskeva kämmen oli pakkasesta viileä), kutsuin katsomaan keikkaa kesällä
ja lähtiessä halasimme vielä
on ollut ikävä niitä halauksia

Näin painajaista tekstitaidonkokeesta, opo sanoi sen olevan ihan normaalia
huomenna esseepreli, ihan pian jo se varsinainen koekin, siitä käynnistyy viimeinen putki
Mulla on kohta tutkinto kursseja vaille valmis. Se on hurjaa. Jännää.

Kun koulu loppuu, yritän muistaa elää vielä vähän enemmän.

19.1.2017

Minne pääsen lapsi laulullani

Meillä on bändi!
Soitto oli mukavaa yhdessä ja iloa oli ja eläinten rapsuttelua ja ruokaa
(ja pois lähtiessä myös portaikossa vastaan tullut opinto-ohjaaja teki iloiseksi ja hauskaksi olon - pidän siitä, kun kaupunki on niin pieni ja kivat ihmiset kasautuvat samoihin paikkoihin, siitä voi kuvitella että maailmassa on jokin järjestys)

Huomenna haen yliopistoon.

Ihan pian rellestän penkkarirekassa

ja istun kirjoitussalissa monta kertaa, monien eväiden kera ja kaiken sen tiedon

eikä sitten olekaan enää kauan siihen, että kaikki on ohi ja on taas aika siirtyä. Hurjaa! Jännää! Pelottavaa! Hienoa! Sanoin äidinkielenopettajalle, etten ehkä tahtoisi kolmea vuotta enää uudelleen opiskella lukiossa, mutta tuossa nimenomaisessa voisin kyllä ihan vain hengailla vaikka pitempäänkin. Voi olla, että se vahva tunneside haalistuu katki nopeasti (niin on eräässä tapauksessa käynyt tai käymässä, ei se ole kivuliasta mutta tosi kummallista), ehkä se pysyy, en tiedä. Toivoisin pysyvän, niin kuin varmaan kuka vain toivoisi tässä. Ei luopumista tahdo odottaa tai haluta.

Sellaista vain, että kyllä nämä asiat tästä vielä, johonkin suuntaan, hitaasti ja nopeasti ja vääjäämättä. Takaraivossa polttelevat kaikki lämpimästi sanotut lohtusanat, "aikaa on", kaikki se miten joku muu maalailee tulevaisuutta ja saa sen kuulostamaan todelta ja varmalta.

Ja että sanojeni pyörittelystä minä taas nautin aivan todella.

Tahdon ainakin monet juhlat:
yhdet penkkari-iltana ja risteilyllä
yhdet sitten, kun koulu oikeasti loppuu
yhdet kun tiedän missä seuraavaksi asun
yhdet lakkiaiset
yhdet läksiäiset

elossa olemisen merkkipäiviä.