25.6.2017

Unelman nälkä ja tuntematon

Tapahtuu paljon ja tapahtuu nopeasti.
Sitten toisaalta: on paljon pysähtyneisyyttä, odotusta. Intoa ja kaipuuta ja jännitystä. Asioita, joista pääsee eroon vain tappamalla aikaa, eikä se ole edelleenkään niin helppoa kuin se voisi tai saisi olla.

Kesäkuun 15. päivä kirjauduin Opintopolkuun ja toiseen asteen haun kohdalla lukivat maagiset sanat "opiskelupaikka myönnetty". Keväällä pääsykoereissulta palatessa tuntui, ettei oikeastaan sittenkään harmittaisi päästä sisään konservatoriolle ja kun tieto siitä varmistui, oli päällimmäisenä jo iloa ja riemua. Ihanaa päästä tekemään rakasta asiaa, ihana olla 54 hakijan joukosta yksi 15:sta valitusta. Ihanaa siirtyä eteenpäin, seikkailla kauas vieraaseen paikkaan, joka kuitenkin toimii ihan kuten nekin, joihin on tottunut. Se on tavallaan lopulta tosi turvallista. Vaikka viime päivinä onkin vaivannut sellainen pakkoajatus, ettei paikan vastaanottaminen Opintopolussa olisikaan muka tarpeeksi. Kaikilla mahdollisilla tavoilla järkeiltynä sen pitäisi riittää, mutta kun se kela lähtee pyörimään, on ahdistus tosi vaikea taltuttaa. Toivottavasti oppilaitoksesta tulee lisää tietoa pian, ehkä ensi viikon alussa.

Mun tuleva koti on pieni kaksio alle kilometrin päässä koulusta. Sinne saa pesukoneen. Suurimmat toimintakykyyn ja toiminnanohjaukseen liittyvät huolet ratkesivat kertaheitolla alle vuorokauden sisällä asunnonhaun aloittamisesta, kun aamulla heräsin välittäjän puheluun: tänään tuli tietoon elokuun alussa vapautuva kämppä ja olisi sielläkin päässä helpompaa jos ottaisin sen suoraan eikä tarvitsisi käydä läpi 20 hakemusta.
Ihan todella helpottavaa tietää, että talvellakaan etäisyys tai bussiaikataulut eivät tee lähtemisestä mahdottoman hankalaa, kun koulumatkaa on suunnilleen saman verran kuin nykyisestä asunnosta sille vähän kauempana olevalle bussipysäkille. Ihanaa, ettei tarvitse laskea sen varaan, että jaksaa ja muistaa varata pyykkituvan ajoissa ja vielä mennäkin sinne. Toki tilalle tulee uudenlaisia asumiskustannuksiin ja itsensä ruokkimiseen liittyviä haasteita, mutta nyt tuntuu hyvältä, ettei tarvitse kompastua ihan täsmälleen samoihin sudenkuoppiin, joissa on koko elämänsä alun ollut jatkuvasti rähmällään.

Tavallaan kun muutto ja uusi koulu pyörivät mielessä, ei millään jaksaisi malttaa odottaa ja elää kaikkea ennen sitä tapahtuvaa hauskaa: Ruisrockin alueohjelmamusisointia, Kaustista, Europeadea, Puistokarkeloita, mahdollisia muita aktiviteetteja, nähtyjä kavereita, elettyjä iltoja, juhlia. Toisaalta niidenkin odottaminen on vaikeaa ja vähän jännittää, meneekö se kaikki kiva ohi syksyä pohtiessa. Tänäkin kesänä on tosin ollut jo varsin ikimuistoisia hetkiä, niin että ehkä huolehdin turhaan.

Tiistaiaamuna heräsin Konalassa toinen ihminen kainalossa ja se oli ihanaa, mutta myös muistutti sellaisen läheisyyden satunnaisuudesta. On sellainen kaipuu ja tarve pitää sylissä ja turvassa ja hyvänä ja välillä tuntuu, että toisten halailua ja oleilua katsoessa jotain repeytyy omissa sisuksissa vereslihalle. Huomaan ottaneeni monta askelta takapakkia fyysisen läheisyyden pyytämisestä ja muusta sellaisesta kommunikaatiosta - iskostanut päähän tiedon muiden rajojen olemassaolosta liiankin tiukasti ja sillä lailla sitonut omat käteni sosiaalisen kanssakäymisen suhteen.
Tai siis rajojen tiedostamisessahan ei ole mitään pahaa, mutta ihan käytännöllisyyden vuoksi voisi olla hyvä varmistella, missä ne kulkevat sen sijaan, että olettaa niiden kulkevan lähellä - asian korjaaminen on vähän hankalampaa jo nyt, kun pelkää jo rajojen kysymisen olevan rajojen ylittämistä.
Tätä ja muita vastaavia asioita pääsen ehkä puimaan uuden terapeutin kanssa, jos vain psykpoli ja Kela ovat suopeita ja saan sen kolmannen terapiavuoden huolimatta kohtuullisen hyvästä toimintakyvystäni. Tällä hetkellä pystyn elämään, mutta on niin monen monta asiaa, jotka voivat keikauttaa sen veneen kumoon todella nopeasti.

Muuttosiivouksen voisi ehkä hiljalleen aloittaa.
Sitä työmaata odotellessa.

4.6.2017

No need to say goodbye

hetki:
Istun kylpyammeen pohjalla, pesen jaloista eilistä likaa ja laulan Sibeliuksen Väinön virttä
Maksan itselleni takaisin toissapäiväisen kolmen minuutin kylmän pikasuihkun, kun ylioppilasferesi valmistui kymmeneltä illalla ja kotiintullessa piti silti pestä hiukset, jotta ne voisi aamulla kihartaa.

hetki:
Kävelen valtavine helmoineni konserttitalon lavalle ja rehtori vain jatkaa stipendien, palkintojen kunniakirjojen luettelemista. Alkaa itkettää, kun tajuan olleeni väärässä koko peruskoulun: en minä olekaan niin huono opiskelija tai niin huono ihminen, ettei minua voisi olemisestani palkita. Ryhmänohjaajan onnittelu kuulostaa merkityksellisemmältä kuin olen odottanut. Kuorokorokkeella hymyilen, vaikka seisominen alkaa sattua jalkoihin eikä lakitettavien virta vain tunnu lakkaavan.

hetki:
Kissaviini korkataan. Korkissakin on kissankuvia.

Miten niin en syksyllä enää palaa?

Lähdössä pelotti eniten hyvästeleminen. Pelotti se, ettei niitä merkityksellisiä ihmisiä enää tavoita, että tulevat jälleennäkemiset ovat satunnaisia tai harvinaisia, joskin iloisia silti.
Se ei ollut turha pelko, mutta ei myöskään asia, joka lopulta olisi käynyt toteen: on lupa, jopa pyyntö pitää yhteyttä, kirjoittaa kirjeitä, kutsua tapahtumiin, kertoa miten ja missä opiskelu sujuu. Ihmissuhteet eivät katkea tai muutu merkityksettömiksi. Ei tarvitse katkaista kaikkia niitä työllä ja vaivalla ja rakkaudella kasvatettuja juuria ja lähteä ajelehtimaan.

Että aina on tervetullut takaisin.
Että on sittenkin pidetty ja kaivattu.

Puolentoista viikon päästä tiedän tulevan asuinkuntani. Se on pelottavaa, jännittävää, lohdullista, uutta.
Muuttosiivous hirvittää vähän, samoin muutto ja kaikki se asuminen ja eläminen! Onneksi on kissa- ja mustikka- ja kukkalakanoita, joilla päällystetyn peiton alle voi tarvittaessa mennä pakoon kaikkea maailmaa.

2.5.2017

Sain juuri tiedon et selviän elämästä

Tällä päivämäärällä
mun Wilmassa on seitsemänkymmentäviisi kurssia
ylioppilaskokeiden lähtöpisteillä ei takaisin voi tulla kuin rakkautta
huomenna ensimmäiset pääsykokeet
tänään viimeinen kurssikoe
tyyppejä joille aion sanoa: kiitos ihan kaikesta
en olisi selvinnyt tästä ilman teitä

ja kuukauden päästä se rehtori jonka mielestä lukio ei ole mulle oikea paikka käskee minuakin laittamaan lakin päähän
ja sitten laitan
ja juhlin
ja sitten on hyvä.


4.4.2017

Enkä muista miksi eilen itkin

Mitä lähemmäs kesäkuun alkua tullaan, sitä sekavammaksi ja merkityksettömämmäksi kaikki muuttuu.
Tiedän kaiken mitä pitää tehdä ja sitten toisaalta
ei ole mitään hajua siitä, mitä pitää tehdä.

Huolettaa, kun päivistä pian katoaa kaikki rakenne, kun ei ole enää varmasti lämmintä lounasta jokaisena päivänä jona vain jaksaa nousta sängystä tarpeeksi ajoissa.
Huolettaa, kun en tarkalleen tiedä, mitä multa pääsykokeissa odotetaan.
Huolettaa, kun mun usko pärjäämiseen ja tulevaisuuteen ja kaiken mielekkyyteen horjuu taas tai jälleen, eikä se paine tule enää kokonaan sisältä vaan sitä kerrotaan mulle ulkoapäin
jokaisen myöhästyneen toimeentulotuen
jokaisen pakkopalautuksen
jokaisen koulutusleikkauksen
jokaisen ämpäröivän kansanedustajan
jokaisen ihmisarvon unohtavan vihakommentin myötä

Teenkö mä tarpeeksi, jotta kelpaan?
Teenkö mä tarpeeksi, jotta mun omatunto ei nyt tai vuosien päästä ala huutaa?
Teenkö mä tarpeeksi, jotta jaksan?

Voiko niin tarpeeksi tehdäkään?

Jotenkin en enää osaa ajatella syksyä minään oikeasti olemassaolevana juttuna. Aiemmin olen maalaillut kaikkien eri vaihtoehtojen lopputuloksia, ajatellut välimatkoja ja sisustamista ja opiskelua
mutta nyt vain kellun jossain missä aikaa ei ole, missä mikään ei tapahdu koskaan paitsi pian paitsi koko ajan
päivät eivät lopu koskaan paitsi sitten kun loppuvat
kaikkea tapahtumista pitää odottaa ja sitten se onkin jo ohi.
Yritä tässä sitten elää hetkessä.

Kun kaikki vaan on.

27.2.2017

Katso kun ne taivaan kantavat

Elämänhallinta lipsuu viuh vauh, satunnaisia aikuisuuden larpahduksia ja askeleita kohti lakkiaispäivää. Ehkä joskus, ehkä pian on taas jokin järkevä päivärytmi ja tieto siitä, että kaiken järjestyminen on konkreettista eikä jossain tulevaisuudessa kelluva sumea käsite. Tänään tein jo vähän sitä yhtä syyskuusta asti viivyteltyä kouluprojektia. Ehkä se tästä

ja: matikan prelistä L (samoilla pistemäärillä saisin tosin kirjoituksista todennäköisesti eximian, ei se mitään)
ja: englannin kuullunymmärtämisestä opettaja antoi 81 pistettä
ja: tekstitaidonvastaukset 6 5 6
YTL ole hellä

Perjantaina olimme kauan odotetulla keikalla, minä ja bändikaverit ja muita ystäviä. Tiirikkalassa ei myyty enää persikka-inkiväärijääteetä, mutta vadelma-raparperi oli aivan yhtä hyvää
Ja se musiikki! Voi, se musiikki! Hyrisyttäviä hetkiä, naurattavia hetkiä (sekä koukkuja sanoituksissa että kavereiden sisäpiirivitsejä) ja sellaisiakin, kun kaikki osui ja sisältä menivät asiat sykkyrälle ja se onni melkein sattui

meidän tanssimisesta kuulin kehuja vielä tänäänkin
onneksi on tanssi, se on ihanaa
siitä kiittivät esiintyjätkin
yksi niistä viittasi meihin sanoin "uskollisimmat ihailijani" tai kuulijani tai jotain sellaista, halasi napakasti, juteltiin lyhyesti musiikkijutuista
Toinen moikkasi jo ennen keikkaa sisään tullessaan (olkavartta koskeva kämmen oli pakkasesta viileä), kutsuin katsomaan keikkaa kesällä
ja lähtiessä halasimme vielä
on ollut ikävä niitä halauksia

Näin painajaista tekstitaidonkokeesta, opo sanoi sen olevan ihan normaalia
huomenna esseepreli, ihan pian jo se varsinainen koekin, siitä käynnistyy viimeinen putki
Mulla on kohta tutkinto kursseja vaille valmis. Se on hurjaa. Jännää.

Kun koulu loppuu, yritän muistaa elää vielä vähän enemmän.

19.1.2017

Minne pääsen lapsi laulullani

Meillä on bändi!
Soitto oli mukavaa yhdessä ja iloa oli ja eläinten rapsuttelua ja ruokaa
(ja pois lähtiessä myös portaikossa vastaan tullut opinto-ohjaaja teki iloiseksi ja hauskaksi olon - pidän siitä, kun kaupunki on niin pieni ja kivat ihmiset kasautuvat samoihin paikkoihin, siitä voi kuvitella että maailmassa on jokin järjestys)

Huomenna haen yliopistoon.

Ihan pian rellestän penkkarirekassa

ja istun kirjoitussalissa monta kertaa, monien eväiden kera ja kaiken sen tiedon

eikä sitten olekaan enää kauan siihen, että kaikki on ohi ja on taas aika siirtyä. Hurjaa! Jännää! Pelottavaa! Hienoa! Sanoin äidinkielenopettajalle, etten ehkä tahtoisi kolmea vuotta enää uudelleen opiskella lukiossa, mutta tuossa nimenomaisessa voisin kyllä ihan vain hengailla vaikka pitempäänkin. Voi olla, että se vahva tunneside haalistuu katki nopeasti (niin on eräässä tapauksessa käynyt tai käymässä, ei se ole kivuliasta mutta tosi kummallista), ehkä se pysyy, en tiedä. Toivoisin pysyvän, niin kuin varmaan kuka vain toivoisi tässä. Ei luopumista tahdo odottaa tai haluta.

Sellaista vain, että kyllä nämä asiat tästä vielä, johonkin suuntaan, hitaasti ja nopeasti ja vääjäämättä. Takaraivossa polttelevat kaikki lämpimästi sanotut lohtusanat, "aikaa on", kaikki se miten joku muu maalailee tulevaisuutta ja saa sen kuulostamaan todelta ja varmalta.

Ja että sanojeni pyörittelystä minä taas nautin aivan todella.

Tahdon ainakin monet juhlat:
yhdet penkkari-iltana ja risteilyllä
yhdet sitten, kun koulu oikeasti loppuu
yhdet kun tiedän missä seuraavaksi asun
yhdet lakkiaiset
yhdet läksiäiset

elossa olemisen merkkipäiviä.

24.11.2016

Aikoina vaikeina hienoina haikeina

Hetken ehdin melkein jo luovuttaa
mutta vain melkein
Sitten: myötätunto, hyväksyntä, syli jos toinenkin
Andante festivo ja hyvä humalainen ilta
ja vähän sirkustakin

Ja kaksikymmentäviisi kurssia enää, ei, vaan kaksikymmentäneljä
viikon päästä enää ehkä yhdeksäntoista
Historian magna cum laude approbatur
Psykologian viisimiinus ja toiselle kurssille kirjoitettu palaute jonka vastaanotto jännittää pelottaa ihan todella.

 On taas luotto siihen, että pohjimmiltaan kaikki järjestyy, kaikki menee vielä hyvin. Tai jos ei kaikki, niin ainakin ehkä ne asiat, joissa on nyt parantamisen varaa. Murehtimista ei voi ihan täysin ehkä lopettaa, mutta vaihtelu virkistää.
Uskallan taas luottaa keväiseen valmistumiseen, nyt kun jäljellä olevat kurssit mahtuvat A4-arkille, jonka voi teipata seinään tietokonepöydän ylle. Ihan pian on joululomakin ja kaikkea. Tänä vuonna aatto tapahtuu Tampereella ystävien seurassa, se on ihanaa ja jännittävää - en muista odottaneeni joulua tällä tavalla ehkä vuosiin.
Viulurahojakin puuttuu enää sen verran, että se soitin on minun ehkä jo alkuvuodesta. Vallan suloista, että sellaisesta ystäväisestä esineestä ei tarvitse olla tilivelvollinen kenellekään muulle!

Ja ihmiset ihmiset ihmiset ihmiset
nyt kun taas muistan kiinnittää huomiota niihin, varata aikaa, priorisoida sosiaalista kanssakäymistä kaiken vastuun edelle. On upeita tyyppejä monta monta toisensa perään, niin hirvittävän onnekasta tämä elämä siinäkin suhteessa. Ystävät, joiden kanssa olla ja tehdä, opettajat, jotka pysähtyvät puhelemaan (tai jos eivät niin ajattelevat ainakin ja sanovat myöhemmin), vanhempi joka antaa tilaa sairastaa, vaikkei ehkä osaakaan tehdä muuta. Paitsi välillä sanoa, että menepäs jo nukkumaan, jotta pääset aamulla ylös.

Ja myös kaikki ne kissat joita kohtaan, siskon tyypit, jotka ovat ihan kavereita jo (joskus kuusi vuotta sitten näkyivät aina vain vilaukselta!), puolivuotias kahden kilon syliin nukahtava villanuttuotus, Helsingissä valkoinen huutava siiamilainen, veljen luona viiden lauma, toisen Havun kummipentukissa ja toisen tulevat linnunnimiset asuinkumppanit. Tuntuu hölmöltä kirjoittaa niistä tällä tavoin, mutta jotakin on kaikissa niissä poskirapsuissa ja ihoon uppoavissa leipovissa kynsissä sellaista, mitä ei ihmisiltä voi saada tai pyytää.

Maailma on helvetin sekaisin ja uutiset suututtaa/itkettää/ahdistaa/vituttaa joka päivä, mutta vielä on toivoa. Niin pitää aina uskoa: että toivoa yhä on.